kahta en vaihda

pohjoisen reissusta selvitty kunnialla takaisin kotiin - ilman yhtäkään suurta riitaa, herrajestas. kolmen vuorokauden aikana olen istunut junassa yhteensä kuusitoista tuntia ja taksissa varmaan lähemmäs viittä, minkä lisäksi siellä oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, mutta oli oikeasti ihan ok reissu. paljon lumi- ja jääveistoksia, jotkut kerrostalojen korkuisia, ja yllättävän hyväkuntoisessa puistossa ajoimme bussissa siperiantiikerien keskellä. mahtavinta minun mielestäni oli kyllä liigeri, niitä ei kovin moni voi sanoa nähneensä livenä!

(kamalan paljon ruokaa ja äiti vieressä nalkuttamassa eikä minulla ollut tarpeeksi paksuja lapasia ja koti-ikävä alkaa saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mutta shhh, nyt en ajattele sitä. päätän muistaa vain hyvät asiat.)

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten kellon lyödessä kaksitoista purskahdin itkuun ja halasin marjaa niin tiukasti ettei toinen meinannut saada henkeä. olin niin hämmentynyt selvittyäni vuodesta 2012 hengissä, selvisin sairaslomalle taas kerran jäämisestä ja jätetyksi tulemisesta ja lappityttö-tarinan päätöksestä - en vailla pysyviä arpia viimeisestä mutta selvisin silti. pakostakin pistää miettimään, mistä kaikesta vuonna 2013 tapahtuneesta voin olla ylpeä:

muutin ihanaan asuntoon parhaan ystäväni kanssa 

uskalsin uhmata äitiäni ja hakea kouluun jonne itse haluan

uskalsin mennä kuukauden päiväsairaalajaksolle

pääsin kouluun ja jaksoin oikeasti käydä siellä

etsin itselleni terapiamuodon joka toimii

leikkasin elämästäni pois ihmisen joka ei ansainnut olla osa sitä

uskalsin ilmaista tunteeni ja olla luovuttamatta

...ja pakko minun on kai jotain hyvää olla myös tehnyt, kun voin kutsua sitä yhtä tyttöystäväksi. ♥

loppuvuoden (hassua, loppuvuosi, vaikka eihän ensi vuoteen ole kuin kolme ja puoli tuntia tässä aikavyöhykkeessä) ajattelin viettää sängyssä katsomassa doctor who:ta, juomassa täysin sokkona ostettua rieslingiä ja hengittäen.

hyvää uutta alkua kaikille, olkaahan turvallisia rakettien ja juotavan kanssa, jooko?

e-f-e-f-e-f

aamulla suuttumuksesta tärisevistä käsistä huolimatta päivä oli hyvä: sängyssä lojumista, perinteinen joululoman jaws-elokuvaputki, kolme pulloa pepsi maxia ja pistaasipähkinöiden kuorimista kunnes sormiin sattuu. joskus iltapäivästä harkitsin suihkua mutta ei, nautin viimeisestä lorvimispäivästä täysin siemauksin, huomenna ostoksille ja ylihuomenna kolmeksi päiväksi koillis-kiinaan katsomaan jääpatsaita ja siperiantiikereitä.

vielä tunti sitten makasin täysin rentona epämääräisessä meritähtiasennossa (oi luoja miten rakastankaan sänkyäni täällä, mahdun nukkumaan ihan missä asennossa takana eivätkä sormet tai varpaat ikinä pilkistä reunojen yli), kikatin en-oikein-millekään ja näpersin puhelinta ja selasin trilleriä jota en ole lukenut vuosikausiin, mutta sitten - en tiedä, jotain, yhtäkkiä olenkin aivan paniikissa, ärsyttävä typerä huono miksi kukaan haluaisi älä koske, kaikki vuosien varrella kuulemani julmat sanat tunkeutuvat päähäni eivätkä lähde pois, haukon henkeäni ja käperryn nurkkaan ja itken ja itken ja itken, kello on kohta puolenyön mutten silti halua mennä nukkumaan, en halua mennä nukkumaan koska silloin on pakko herätä ja pelkään niin paljon että tämä kaikki onkin vain unta. että herään huomenna vain tajutakseni että kyllä, olen edelleen yksin; ei, en edelleenkään ole vaivan arvoinen. liian ärsyttävä, liian äänekäs, liian sitä (ruma) ja liian tätä (lihava).

a light that never goes out

netti yleisellä tasolla reistailee, minkä lisäksi great firewallin ohittava softa jumittaa, uskomatonta miten pitkältä ajalta kaksi päivää tuntuu kun ei pääse verkkoon.

olin kuolla joulupöydässä, sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi otsalle kun lapioin laatikoita lautaselleni. onneksi muuten aatto selvittiin kunnialla - kuusen alla oli michael korsia ja mulberryä, hermèsiä kolmeenkin otteeseen ja paljon muuta, hyvä etten värissyt innosta avatessani paketteja. ("mikäs siinä, mutta välillä taas muistan että en oikeesti oo varma onko isin ja pikkuveljen sen arvoista että joudun kestää äidin sanoja", kirjoitin helille jo seuraavana iltana äidin räjähdettyä taas tyhjästä ja huudettua minulle että ehkä minun olisi ollut parasta pysyä suomessa.) yritän pitää hengitykseni tasaisena, menen huoneeseeni suljetun oven taakse jok'ikiseksi hetkeksi kun en ole kylpyhuoneessa, keittiössä tai perheen kanssa kaupungilla. välillä olen silti tulla täysin mökkihöperöksi, pakko ottaa oxamin kun koko keho huutaa pois tästä talosta pois tästä talosta pois täältä pois täältä pois pois pois enkä pääsisi pidemmälle kuin asuinalueen porteille vaikka haluaisinkin.

(näen aivan ihmeellisiä unia taas: ulkona sataa sokeria, työpaikka täyttyy pelkistä tulilatvoista ja heli työntää minut kaivoon huutaen sanoja jotka olen viimeeksi kuullut lukioaikaisen tyttöystävän suusta. herään säpsähtäen ja joudun rauhoittelemaan itseäni pitkään, selaan mustekala- ja apinahymiöin varusteltuja viestejä ja onnistun nostamaan hymyn huulilleni ennen kuin vaivun takaisin uneen.)

onneksi on pikkuveli, nauramme ja heilutamme käsiämme kuin mitkäkin sekopäät puhuessamme niin nopeasti ja niin omalla kielellä että vanhemmilla alkaa olla vaikeuksia pysyä kärryillä - "it's not our fault that you don't understand our spectacular lingo", huudamme takapenkiltä ja yritämme tuloksetta pidätellä naurua ilmeillessämme heidän selkiensä takana. äiti ottaa meistä sohvalla kuvan jossa näytän aivan uskomattoman typerältä mutta lisään sen silti facebookiin, veljellä on käsi harteideni ympärillä ja hän selittää jotain kemia-aiheista vitsiä, minä en ymmärrä puoliakaan mutta silmäni ovat silti kiinni ja hymyni pelkkää hammasta niin kuin aina nauraessani aidosti, kun olen niin onnellinen etten pysty lainkaan hallitsemaan kasvojani.

let nothing you dismay

kello ei ole edes kolmea iltapäivällä kolmantena päivänä täällä ja nyt jo oli läheltä piti -tilanne. taas jostain aivan pienestä, piparkakkukuorrutteesta ja kuinka minä taas tahallani pilaan ja sotken kaiken, hän saa puhua minulle ihan niin törkeästi kuin sielu sietää mutta minun pitää kunnioittaa vanhempiani tai muuten joten lopputulos on aina sama: jos sanon sanallakaan vastaan niin äiti muuttuu maailmanhistorian pahimmaksi marttyyriksi, minä olen lähellä itkeä turhautuneisuudesta ja isi joutuu rauhoittelemaan molempia vuorotellen.

(eilen äiti istui pelaamasssa tietokoneellaan ja selitti siitä kuinka häntä mietityttää että onkohan hän vaikuttanut minun psyykkisiin ongelmiini. teki mieli huutaa että mitäs vittua luulet sulta olis pitänyt kieltää lasten hankkiminen, ensimmäinen muistoni on äidin bulimian todistaminen, olen kasvanut kuunnellen kuinka en ikinä ole tarpeeksi hyvä fiksu laiha kaunis laiha laiha laiha ja auta armias jos en huuda kiitollisuuttani jokaisesta pienestä asiasta, kaikki on aina minun vikani koska minä olen kiittämätön pieni paska ja äiti vain viaton uhri. joten joo, sanoisin että ehkä äidin käytöksellä on ollut pieni osa tautiluokituslistani laajuuteen.)

(kyllä, olen varsin tietoinen siitä kuinka katkera olen äidilleni, thankyouverymuch.)

mutta olen sentään saanut jo kahtena yönä nukkua yli kymmenen tuntia putkeen, olen katsonut televisiota ja pelannut pelejä ilman huonoa omatuntoa ensimmäistä kertaa miesmuistiin, eilen olimme koko päivän kaupungilla ostoksilla ja käytiin varaamassa junaliput maan koillisosaan ensi viikonlopuksi. kyllä minä jaksan, pakko minun on jaksaa, ei tässä muita vaihtoehtoja ole. ei vaikka minun kuinka tekisi mieli -

olen sinun

herään tokkuraisena lentokoneessa juuri ennen kuin korkeusmittarin numerot alkavat laskea, täytän nopeasti maihinnousulomakkeen ja kelaan äänikirjaani yli viisi tuntia takaperin. odotan ties kuinka monessa jonossa ja yritän totuttaa korvani kuulemaan kiinaa suomen sijaan, hävettää miten paljon olen unohtanut - kymmenen kuukautta sitten osasin keskustella sujuvasti, nyt en varmaan selviäisi kauppareissua vaikeammasta dialogista. jäljittelen ohjekylttien merkkejä sormella käsivarttani vasten, yritän totutella kirjoittamaan kuvia kirjainten sijaan, muistelen miten kysytään kuulumisia ja puhutaan suunnitelmista ja pyydetään neuvoa.

äiti ja isi ovat terminaalilla vastassa autonkuljettajan kanssa, kotona odottaa juuri herännyt pikkuveli ylikasvaneessa tukassa ja pikkuruinen kissa sylissä. "oota, kyllä mä päästän ihan kohta irti", sanon halatessani toista tiukasti ennen kuin olen edes saanut ulkovaatteet pois päältä, hän vain nauraa ja rutistaa yhtä lujaa. huudan tervehdykset taloudenhoitajalle ennen kuin alan juosta taloa läpi, yksi kaksi kolme kerrosta ja kaikkialla tuoksuu isiäitiveliturva. kolme viikkoa on pitkä aika olla pois kissojen koiran marjan helin kaiken luota, mutta on tämäkin silti koti.

(vanhemmat palasivat pari päivää sitten japanista työreissulta, minua odotti tuliaisena michael korsin logolla varustettu kauppakassi, saatoin vähän kiljaista.)

(我有一个女朋友很漂亮, tuntuu hassulta sanoa dialogitehtävistä tuttu lause ja voida tarkoittaa sitä.)

(hymyilyttää.)

when i see your

kohta kohta kohta kohta kohta.

viimeisestä tentistä kolmonen, viimeinen työvuoro suoritettu kunnialla loppuun, huomenna viimeiset johtokunnan ja hallituksen kokoukset ja sitten loma autuas loma. huomisillan vietän helin, valkoviinin ja greyn anatomian kanssa, perjantaina pitäisi aamulla jaksaa ryömiä kotiin asti hakemaan matkalaukku ja suuntaamaan nenä kohti helsinki-vantaan lentokenttää ja sitten itä-aasia. en millään jaksaisi pakata, en kolmeksi päiväksi saati sitten kolmeksi viikoksi, mutta kai sitä on pakko. tämä ei minun mittapuullani edes ole kovin viime tinkaan jätetty: lähdettyäni brysseliin muutama kevät sitten sain matkalaukun pakattua valmiiksi kirjaimellisesti viittä minuuttia ennen kuin kyytini lentokentälle saapui.

hauskaa lomanalkua, muruset - jos minusta ei kuulu sunnuntaihin mennessä, voitte olettaa lentokoneeni syöksyneen maahan jonnekin altai-vuoriston kieppeille. 再见!

the wind is really

viime yö oli hirveän levoton, heräsin kerta toisensa jälkeen unista joissa kuoropoika näpisti puhelimeni ja nauroi, että en ole tarpeeksi kaunis vastaanotetuissa tiedostoissa vilkkuvalle tytölle. sain vajottua rauhallisempaan uneen vasta aamulla kahmittuani koiran kainalooni patteriksi, mutta noustuani yhdentoista aikaan rintaani puristi edelleen.

ajattelin lohduttaa itseäni hakemalla porkkanapiirakkaa lähikaupasta, olisi kannattanut jäädä kotiin: lensin kauniissa kaaressa jäälle, kolhin koko vasemman puoleni niin pahasti että edes marjan tramalit eivät lopeta kyynärpään-polven-nilkan jomotusta. takaisin kotiin hoiperreltuani olin pyörtyä kun nostin housujen lahkeen ylös ja näin rikki menneen ihoni, paksu kerros oli repeytynyt irti ja näin kuinka verta pumppasi ulos sydämenlyöntien tahdissa. en tiedä miten onnistuin pysymään tajuissani ja olemaan oksentamatta puhdistaessani haavan: minun itseni tahallaan viilletyt haavat iholleni eivät haittaa, mutta missä tahansa muussa tilanteessa veri on vain pwolhgrgpsojgp en kestä en kestä en kestä. välillä pelkkä vuotavan veren ajatus saa minut vajoamaan lattialle.

(minun ja marjan välit ovat olleet kamalan kireitä viime viikot, ja tiedän sen olevan minun syytäni - olen ollut niin kamalan stressaantunut koulusta kuorosta kaikesta, että olen ollut aivan hirveä narttu ja purkanut sen enimmäkseen kotona. en ole jaksanut tehdä kotitöitä, olen tiuskinut mitättömistä asioista ja lukittautunut huoneeseeni mököttämään täyisn turhasta. ihme että marja ei ole räjähtänyt minulle, itse en varmaan olisi pystynyt samaan. tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun välimme ovat taas tuntuneet normaaleilta: istumme tietokoneidemme kanssa olohuoneessa katsomassa paskaa telkkaria, marja antaa minulle tuoretta kuplamuovia vastineeksi lahjoittamastani harsopaperista ja nauramme salkkarien juonenkäänteille.)

sinun pitää omanasi

pidättelin itkua läpi koko saiturin joulun. olen lukenut sen sata kertaa ja fanisovituksiakin monessa eri universumissa, kyllä minä tiesin mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta siltikään en pystynyt estämään toisen näytöksen lopussa vihdoin poskille kieriviä pisaroita. "ehkä mä sittenkin jaksan äitiä tänä jouluna", sanon pinnille narikkajonossa, ja kerrankin jaksan jopa uskoa itseäni.

eilen minä olin niin kovin reipas vaikka väsytti niin kovin paljon. jaksoin nousta ja syödä aamupalan ja lenkittää koiran ja käydä hoitamassa virallisia paperisotia ennen kuin annoin itselleni luvan istuttaa istuttaa itseni helin sohvaan pariksi tunniksi - tein parhaani hillitäkseni halua käpertyä mustekalana toisen ympärille kun seurassa oli muita ihmisiä, ei kuulemma olisi tarvinnut. evo. saavutuksista suurin oli kyllä nostaa itsensä takas ylös ja lähteä ulos pistävään pakkaseen, mutta kun kerran on konsertti laulettavana niin sitten on konsertti laulettavana. meni itse asiassa todella hyvin, ehdottomasti paremmin kuin torstaina, ja illalla kuoron joulujuhlassa jaksoin nauraa ja laulaa ja hymyillä ja leikkiä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin - vaikka he kiusasivatkin sitä, että naputtelin puhelinta niin usein.

tänään heräsin vasta puolenpäivän jälkeen, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut niin myöhään. haluaisin vain jäädä sänkyyn katsomaan salkkarien ensimmäistä kautta, mutta ehkä opettelen silti kevätperennoja. kyllä minä jaksan skarpata vielä yhden viikon. yksi viikko: yksi tentti, yksi työvuoro, yksi kuoron hallituksen kokous, yksi koulun johtokunnan kokous, ja sitten olen valmis. sänkyni kiinassa on leveämpi kuin minä olen pitkä (vaikka siihen ei vaaditakaan kovin paljon, taskukokoinen teidän henkilökohtaisen mukavuutenne vuoksi) ja kylpyhuoneeni amme niin suuri etten yletä makaamaan siinä pituussuunnassa, tulen kolmen viikon ajan kuulemaan veljeni äänen naapurihuoneesta ja leikkimään pikkuruisten tiikeriraitaisien kissojen kanssa, nauttimaan siitä että on taloudenhoitaja joka pesee pyykit ja laittaa ruoat ja minä voin vain olla.

gaude

pari kertaa onnistuin unohtamaan muutaman rivin verran sanoja, mutta en muista milloin olisin laulanut konsertissa yhtä vapautuneesti - en vaikka minut laitettiin keskelle eturiviä elämää kauniimmin laulavan tenorisolistin viereen. tukka oli hyvin ja paita istui nätisti eivätkä käteni tärisseet kuin vähän ensimmäisten kappaleiden aikana.

(jälkikäteen olin alkaa panikoida ja pidätellä itkua, miksi raahasin ihmisiä tänne ei ketään muuta kiinnosta turhaan vaan puudutan toisten iltoja en enää ikinä pyydä ketään, mutta sain hengitykseni tasaantumaan siihen mennessä kun he tulivat kaupasta takaisin autolle ja sain hymyillä toista vasten)

huomenna vain ruotsia ja sitten on vihdoin, vihdoin viikonloppu. illalla teatteriin pinnin kanssa, lauantaina kaksi lisää konserttia ja pikkujoulut, sunnuntaina perennojen opettelemista ja jotain-saa-nähdä-mitä. ei ainakaan herätyskelloja.

szüs mária

kiepautan hyasintteja sammaleeseen ja paketoin asetelmia ja ohjeistan ruukkukasvien hoidossa ja siivoan ja laskutan ja tilitän ja jaksan vitsailla jutella hymyillä jokaiselle (vitun) asiakkaalle ja samassa tilassa toimivan oman tilan kaupan myyjille. huudan bussipysäkiltä vielä kikattaen heipat työkaverilleni, mutta vihdoin penkille istuessani romahdan. olen sekä fyysisesti että henkisesti niin (vitun) poikki että pidättelen itkua koko kolmenkymmenenviiden minuutin bussimatkan ajan, kotiin pääsytäni käperryn sohvalle enkä enää liiku.

(miksi en kelpaa itselleni? milloin tulen kelpaamaan itselleni? kelpaanko muille? ansaitsenko edes muita? suljen silmäni ja yritän sammuttaa (vitun) aivoni.)

huomenna joulukonsertti, pelottaa aivan hirveästi. niin monta tuttua katsomossa (marja heli lokki ässä sini, appelsiini puolisoineen ja jopa yksi opettajistani perheineen), ihan varmasti kompastun aivastan unohdan stemmajaot ääneni särähtää tiputan nuottikansion nolaan itseni koko (vitun) kirkon edessä.

and you can tell

eilen kahdeksasta neljään ensiapukurssi, tänään kahdeksasta neljään ensiapukurssi ja nyt vielä tuntikausien kuoroharkat, huomenna kahdeksasta yhteen koulua ja yhdestä kuuteen töitä, torstaina puoli viiden herätys suurlähetystöreissua varten ja illalla konsertti, perjantaina taas kahdeksaksi kouluun enkä tiedä miten minun kuuluu jaksaa kun olen nyt jo lyyhistyä -

onneksi on helin sohvan nurkassa juodut kahvit, saan edes hetken ajan hengittää rauhassa. suurimman osan ajasta jopa muistankin hengittää, silloin kun aivot eivät pyöri väkkäränä päässä ja panikoi että saanko mä ja uskallanko mä ja haluaako se ja apua apua apua en osaa ja ja ja, yritän keskittyä elokuvaan vaihtelevin tuloksin.

kohta lähden kolmeksi viikoksi pois, pitkästä aikaa minua oikeasti harmittaa olla pois tampereelta.

nanana nanananana

"ei luoja, missä meidän kaikki särkylääkkeet on, ei tässä voi olla kaikki? en enää ikinä haluu liikkua."

marja nauraa tuskailulleni ja kiittää olematonta luojaa siitä, ettei hän itse harrasta tanssimista. vatsa-, kylki- ja selkälihakseni huutavat, ääneni on käheä ja olen aika varma että jalkateräni tippuvat kohta irti, mutta ei se mitään - vilkkuvat valot, koko vartalon läpi jyskyttävä basso, se aivan uskomaton määrä adrenaliinia joka virtaa suonissa... kaikki seuraavan päivän epämukavuuden arvoista. en muista milloin olisi viimeeksi ollut yhtä hauska ilta, vaikka olikin pakko juosta bussiin vartin ennen pilkkua ja missata viimeiset hitaat.

(käsi lantiollani ja toinen kaulallani ja hymy huuliani vasten, voi kuinka olisinkin halunnut jäädä. hermostuttaa niin kamalasti huominen, en tiedä mitä toinen ajattelee tuntee haluaa; yritän keskittyä läksyihin mutta sormeni nykivät jatkuvasti kohti sinistä kuulakärkikynää, ne haluavat vaihtaa siistin kalligrafian viidenkymmenen sanan minuuttitahdissa sutattuun kaunokirjoitukseen.)

tänään pitäessäni opiskelutaukoa järjestelin uudestaan neulepuikko- ja virkkuukoukkulaatikkoni, minkä jälkeen kävin läpi kaikki cd-levyni ja erottelin ne kolmeen pinoon: pelastusarmeijan kirpputorille lähtevät, kaapin pohjalle menevät ja hyllyllä säilyvät. hymyilen omistuskirjoitetuille eppu normaalin levyille, satoja ja satoja kertoja läpi kuunnellulle aerosmithin pumpille, ensimmäiseen tatuointiini niin tiiviisti kietoutuneelle miles davisin kind of bluelle ja pikkuveljeltäni kymmenen vuotta sitten lainatulle nightwishin oceanbornille, hypistelen äänikirjoja ja suoristan rivejä. tämä on niitä päiviä, kun melkein jaksan uskoa tulevaisuuteen.

mysterious as

itsenäisyyspäivän kunniaksi hakkaan näppäimistöä ja hyvä etten ärise ääneen.

en ole ikinä ollut poliittisesti aktiivinen ihminen, mutta olen välillä huutaa raivosta sen takia, että isin poliittisen aseman takia en voi edes teoriassa sanoa julkisesti mitään, minkä voisi tulkita itä- ja kaakkoisaasian politiikan, kiinan kansantasavallan tai yleisesti kommunismin vastaisena. en edes voi puolustaa kapitalismia liian äänekkäästi, en ainakaan jos haluan ettei minulta kielletä pääsyä perheeni luo - puhumattakaan seurauksista, joista vanhempani joutuisivat kärsimään työelämässään. en mielellään en edes sähköpostitse tai tekstiviestitse, ja kaikkein vähiten sosiaalisessa tai missään muussakaan mediassa. viime kuussa lipsahdin ja sain saman tien kolme puhelua että herrajumala pois tuo ja äkkiä; "sitä on vaikea kuvitella miten laajasti ja tarkasti sun isää ja setää oikeasti valvotaan", tätini sanoi minulle ja kertoi yksityiskohtia jotka nostivat ihoni kananlihalle.

on olemassa asioita jotka ovat niin uskomattoman väärin.

(hävettää myöntää, että välillä olen kamalan vihainen vanhemmilleni koska he muuttivat maahan, jossa heidän tytärtään saa hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia laillisesti syrjiä millä tahansa elämän osa-alueella. tiedän ettei kyse ole millään tasolla minusta, isäni tekee tärkeää työtä ja olen ylpeä hänestä, mutta silti - eikö heitä yhtään häiritse?)

rex gloriae, rex gloriae

en ole ikinä nauttinut historian opiskelusta, en samalla tavalla kuin vanhempani (sotahistoria taidehistoria poliittinen historia taloushistoria sosiaalihistoria kulttuurihistoria teologia arkeologia historian teoria historian filosofia), yliopistoaikainen tyttöystäväni tai edes lokki; minua kiinnostaa vain erittäin tietyt osa-alueet (atlantin orjakauppa, englannin kielen kehitys 400-luvun puolestavälistä 1600-luvun loppuun, rokokoo). ehkä se johtuu siitä että ajatus taaksepäin ulottuvasta äärettömyydestä ahdistaa, pelkkä ajatus että muutkin ihmiset ajattelevat ahdistaa.

mutta silti, en ikinä tunne itseäni yhtä osaksi historiaa kuin laulaessa ja kuunnellessa musiikkia. hildegard bingeniläinen istui yhdeksänsataa vuotta sitten luostarissa säveltämässä hyveyden näytelmää, rakastunut beethoven omisti kaksisataa vuotta sitten kuutamosonaatin nuorelle kreivittärelle, anna-mari kähärä viimeisteli puoli vuotta sitten meidän kuorolle omistetun sävellyksen yhdestä lempirunostani, minä seison tänään huoneessani ja yletän ensimmäistä kertaa laulamaan god rest ye merry, gentlemenin ylä-e:n mezzofortena pianon sijaan. en ole vain yksinäinen tyttölapsi tampereella: minä ylläpidän historiaa, olen osa (ihan sama kuinka pieni osa, osa silti) jotain suurempaa kuin elämäni.

edes pientä lohtua pimeään torstai-iltaan.

let this be a warning

one brings sorrow

two bring joy

three a girl

and four a boy

five bring want

six bring gold

seven bring secrets never told

eight bring wishing

nine bring kissing

ten, the love my own heart's missing

born again

makuhermot uusiutuvat joka kymmenes päivä. keuhkot uusiutuvat muutamassa viikossa, ihokin jo kuukaudessa. veri vuodessa, hiukset muutamassa, luuranko kymmenessä ja sydän kahdessakymmenessä vuodessa.

vuosi ja kaksi päivää: suonissani ei enää virtaa sama veri kuin se, joka nostatti punan lappitytön keittiön seinää vasten painautuneelle iholleni. nyt olen valmis; nyt olen surrut tarpeeksi. painan nappia ja laskurin numerot virtaavat takaperin nollaan. uusi alku.

puhdistan itseni kahdesti mantelilta tuoksuvalla suihkusaippualla, kuorin ihoni punaiseksi ja hieron siihen öljyä, pesen kasvoni ja harjaan hampaani ja harjaan ne uudestaan, käytän tavallista shampoota ja hopeashampoota ja annan hoitoaineen vaikuttaa melkein kymmenen minuuttia. istun suihkun lattialla ja annan veden valua niin kuumana että tuntohermoni syttyvät tuleen.

spend all

ahdistus kiertää kehää ympärilläni ja menetän tajuntani keskellä luokkahuonetta, opettaja on huolissaan mutta minä vain heilautan kättäni kun vihdoin jaksan nostaa sen, kävelen huterin jaloin vessaan ja itken ja itken ja itken.

pakenen elämää lokin luo, huonoa telelvisiota ja hyviä joulutorttuja ja hiljaisuutta, jota ei tarvitse yrittää peittää teennäisellä puheella. käperryn suuren sohvan nurkkaan ja annan koiran kuolata vaatteilleni, en nosta katsettani edes kun hän-jonka-luulimme-olevan-ystävä tulee käymään. emme lokin kanssa kumpikaan korota ääntämme, emme reagoi kolmannen kyyneleihin emmekä anna hänen yrittää laukoa tekosyitä. mä välitän susta todella paljon, mutta mä en aio olla ystävyyssuhteessa jossa toinen saa mut toistuvasti tuntemaan itseni arvottomaksi. mä ansaitsen parempaa. en katso häntä silmiin, en halua enkä pystyisi vaikka haluaisin, en edes silloin kun hän tunnin jälkeen pukee ulkovaatteet päälle ja astuu rappukäytävään. en pysty.

(aina kun lähden pois hervannasta tulee mieleen se yksi aamu yli neljä vuotta sitten, kun heräsin oudosta asunnosta kahden miehen välistä ja hiivin ulos herättämättä ketään. ei ole väliä kuinka monta kertaa olen käynyt sen jälkeen lokin tai helin luona, jokin siinä fuksivuoden syysaamussa on syöpynyt ikuisesti lihasmuistiini.)

näen painajaisen painajaisen jälkeen, lopulta laitan valot päälle ja luen romaania elämää suuremmasta rakkaudesta. en mene kouluun. ihan sama.

tyttö sekä hän

"were you in love with her, beast? did you honestly think she'd want you when she had someone like me?"

näin aamulla kalevan kirkon edessä tytön jonka kasvoja kehysti punertava kiharapilvi, ja hetken ajan olin varma sen olevan se yksi, josta olen niin monet kerrat nähnyt painajaisia. hengitä.

lauloin tänään god rest ye merry, gentlemen kauniisti, paljon kauniimmin kuin kertaakaan aikaisemmin. silti sormeni puristivat koko ajan sulkeutuvaa haavaa ja mietin, että joko tänään vai ehkä huomenna kun -

läpikuultava valo

ihoni kirvelee niistä kohdista mistä veri on tihkunut ulos, yön aika punaisiin lakanoihini on hankautunut tummempia raitoja. en jaksa välittää.

joka toinen viikinloppu marja menee turkuun tyttöystävänsä luo, ja joka toinen viikinloppu tyttöystävä tulee turusta meille. välillä katson heitä yhdessä tai istun yksin hiljaisen asunnon lattialla ja vihaan heitä niin paljon että kyyneleet kihoavat silmiini. petetty jätetty rikottu yksin yksin yksin yksin.

vihaan itseäni tavallistakin enemmän tällaisina hetkinä, vihaan katkeruuttani ja kateuttani ja itsesääliäni, vihaan miten annan muiden vaikuttaa minuun ja vihaan omia reaktioitani.

the day before you came

miksi kaikki kauniit asiat on aina pilattava muistoilla? kynttilät violetti pentikin sen ympärillä oli helmiä ja rautalankaa ylpeys ja ennakkoluulo yöllinen keskustelu lizzien ja darcyn sanattomasta vuorovaikutuksesta disney mulan kaunotar ja hirviö mulan mulan aina vaan mulan ja sitten se yksi viikonloppu kun juotiin liikaa siideriä ja katsottiin saapasjalkakissa lasipalatsi jos haluat niin seuraavaa kymmentä sekuntia ei ikinä tapahtumut hector jos sä tahdot niin en enää lähde uusiin sotiin bussipysäkit miten sun hiukset tuoksuu aina niin hyvältä junat ikkunasta ulos lumihankeen lentävät mandariinit tähdet mäkin rakastan sua mutta

en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä haluan kuolla

(miksen jo lakkaa ajattelemasta? en enää rakasta häntä, en ole edes puhunut hänelle kuin kourallisen kertoja viimeisen vuoden kolmesataakuusikymmentäkolme päivää aikana, miksen vain voi lopettaa? miten yksi ilta voi murskata ihmisen niin täysin, jättää itseään vihaavaksi ja sitoutumiskammoiseksi raunioksi joka ei uskalla nukkua kuin omassa sängyssään eikä enää ikinä halua sanoa välittävänsä toisesta mäkin rakastan sua mutta mutta mutta mutta -)

rolling in the deep

viheradiantumi kirjohuisku pikkusoihtuköynnös isosoihtuköynnös agaavet malakanlaikkuvehka koristeananas norfolkinaraukaria häntäparsa hienohelma unelma pesäraunioinen - ja siinä vain ne, joiden tieteellinen nimi alkaa a:lla. maanantaina on sekä vuoden (ainakin toistaiseksi) vaikein tentti että tasan vuosi lappitytöstä, voi olla että yksinkertaisesti hajoan. ensin irti tippuvat kädet ja sitten vasen korva ja oikea jalka, ratkean liitoksistani kunnes olen vain kasa verisiä raajoja ja suolavettä koulun lattialla. joku löytää repustani kaksi klementiiniä ja kierrevihon, jossa on sinisellä kirjoitettu sanoja jotka yrittävät selittää mutteivät loppujen selitä mitään.

tänään koulusta suoraan vuoden viimeiselle terapiakerralle, puhuimme vuorovaikutustaidoista ja konfliktitilanteiden ratkaisemisesta. kirjoitan paperille sanoja hänestä jonka luulin olevan ystäväni ja mietin, tulemmeko enää ikinä halaamaan.

mies ja nainen

lista asioista, joista yhtäkkiä tulee elintärkeitä kun on tentti neljän päivän päästä:

imuroiminen

pölyjen pyyhkiminen

tiskaaminen

pyykinpesu

huonekalujen uusiksi järjestäminen

mattojen tamppaus

wc:n ja kylpyhuoneen pesu

koiran superpitkät lenkit

eläinten turkkien harjaaminen

eläinten kynsien leikkaaminen

uudelleen imuroiminen

kirjahyllyn järjestely

tietokoneen tiedostojen järjestely

veitsien teroittaminen

yksinäistsen sukkien parien löytäminen

meikkihyllyn järjestäminen

kynsien lakkaaminen

taas kerran imuroiminen

sähköposteihin vastaaminen

nuottikansion järjestäminen

laskujen maksaminen

minä

miten voisin ikinä päästä peloistani eroon kun en edelleenkään ole vakuuttunut edes siitä, etteivät kaikki luokkakaverini vihaa minua? se tunne iskee ilman mitään ennakkovaroitusta, voin olla nauramassa muiden kanssa kesken anopinkielien kastelun kun yhtäkkiä kasvoilleni nousee puna, ahdistus puristaa rintakehääni niin lujaa että fyysisesti sattuu ja olen varma, aivan sataprosenttisen varma että jokainen huoneessa oleva ihminen katsoo minua halveuksuen. suljen suuni ja pidättelen itkua, pois pois pois pois pois, miksi olen tällainen? ruma, lihava, typerä, liian äänekäs ja kaukana hauskasta. pois.

muistelen pinnin toissailtaisia puheita itsevarmuudesta ja oman hyvän vuoksi tekemisistä (ja sukkanauhoista, ei saa unohtaa sukkanauhoja) ja mietin, miksi kukaan tyttö katsoisi minua päin kahdesti.

heikko sydän ja kaks vasenta jalkaa 

huono iho enkä osaa ranskaa

suloista

revi vain rintani auki

tee tie lihan läpi

jos et pelkää vuodattaa verta

on minussa tilaa

ja vaikka mä huudan niin tule lujaa

sä saat tulla lujaa

revi vain rintani auki

on minussa tilaa

joko pelottaa?

sä tahdot tietää

muuttuisikohan elämä helpommaksi, jos lopettaisin muista ihmisistä välittämisen? vain... lopettaisin. yksinkertaisesti kieltäytyisin tunteista. ei ahdistaisi luokkakavereiden mielipiteet jos en välittäisi heistä, ei masentaisi oma yksinäisyys jos en haluaisi ketään rinnalleni. leikkaisin itseni irti muista. toki viettäisin aikaa ihmisten kanssa, mutta muistaisin lopuksi olemme kuitenkin yksin ettei heidän varaan voi laskea, en välittäisi näin helvetisti.

jos jotain suurta muutosta ei tapahdu päässäni, niin saatan hyvinkin kuolla yhdeksän päivän päästä. en ymmärrä, miten yksi ilta voi rikkoa ihmisen niin täydellisesti, jättää niin pysyvät arvet ettei vuodenkaan jälkeen välillä saa henkeä kun olo on niin vitun arvoton.

here comes

miksi se on aina juuri niinä päivinä kun meikkaan, kun päädyn koulun c-rakennuksen alakerran naistenvessaan itkemään? tunnen tummanruskean-mustan-oranssin värin leviävän poskille mutten pysty lopettamaan, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en kestä, kaikki kaatuu päälle eikä mikään tule ikinä parantumaan, tulen aina olemaan vain kasa diagnooseja ilman muiden ihmisten rakkautta.

"sano vaan marie jos haluut että annan jostain kommenttia."
"haluisin kyllä mutta vähän vaikeeta kun ei oo mitään näytettävää, oon ollut täällä kolme kuukautta enkä näköjään osaa sitoa yhtä helvetin spiraalia."

muut kyllä huomaavat itkeneet silmäni mutteivät kysy mitäään, kehuvat vain säälittäviä kimppuyrityksiäni ja tarjoavat kysymättä lisää isosalalia.

(väsynyt)

shh -

haluan vain nukkua

god rest

"niin siis sä laulat kakkosaltoa?"
"joo."
"oikeesti?"

heti ensimmäisellä yksityistunnillani laulunopettaja hämmensi minua sanoillaan: en taida olla aito alto vaan harjoitusta vailla oleva sopraano, kuulemma ilmiselvää sekä tavallisesta puheäänestäni että laulustani. en osaa viedä korkeita sointuja resonoimaan päähän rintakehän sijaan ja lämmittelynkin jälkeen olen onnekas jos pääsen ylä-d:hen asti, mutta sillä ei kuulemma ole väliä - minä en vain ikinä ennen ole saanut kunnon lauluvalmennusta, joten en osaa oikeaa tekniikkaa. "kyllä mä sut vielä sopraanoks koulutan" hän sanoo nauraen, ja pitkästä aikaa sisälläni oikeasti kihelmöi ihan silkasta elämänilosta.

väsyttää kamalasti ja kaikki muu menee päin helvettiä, mutta minulla on ja tulee aina olemaan nuottikansiot. jotain sentään.

take a ride

herään puoli seitsemältä kertaamaan puuvartisia kasveja, kirjoitan sekaisin suomea ja latinaa melkein neljä tuntia ennen kuin menen suihkuun, kahdeltatoista juoksen bussiin jotta ehdin puoli yhdeltä alkavaan tenttiin ja sen jälkeen käymään opettajan kanssa käymään kolmen tunnin ajan läpi seuraavaa tunnistuslistaa. koulusta lähden suoraan keskustaan, pitää ostaa paperia printteriin ja uusi koulukirja ja jotain ruokaakin, sitten äkkiä valokuvaamoon ottamaan passikuvat. kotona hotkin pasta-annokseni ennen kuin alan tehdä tekstauksen läksyjä (miten se voi olla niin saatanan vaikeaa?), heti kun ne ovat valmiit niin alan metsästää uusia nuotteja huomisen treenejä varten ja kerätä kasaan papereita joita tarvitsen huomista kiinan suurlähetystön reissua varten: kopio lentolipuista, passi, kopio passista, virallinen kutsukirje kiinaan, värilliset passikuvat ja neljä sivua täytettyjä lomakkeita. nyt kun ne ovat laukussa voin alkaa lukea seuraavaa tenttiä varten, rikkakasveja ja kevätperennoja, tai sitten voisin tekstata lisää tai siivota huoneeni tai kerrata joulukonsertin nuotteja tai tiskata tai lenkittää koiran tai tai tai

mutta nukkumaan en voi mennä, en kun on niin paljon vielä tehtävänä - en vaikka huomenna on herätys viideltä aamulla ja takaisin kotiin pääsen vasta iltakymmeneltä. vähän voisi itkettää, mutta pakko minun on jaksaa.

tonttu ei vaan

"ei luoja miks mä vietän vapaaehtoisesti aikaa teidän kanssa?"
"koska me ollaan täydellisiä ja sä rakastat meitä?"
"no... niin."

pitkästä aikaa ilta tuttujen kasvojen kanssa, minä ja lokki ja kuoropoika ja koko vanha yliopistoporukka (paitsi se kolmas tyttö, se jonka olin tuntenut seitsemän vuotta ja jolle ystävyyteni ei loppujen lopuksi merkinnyt paljon mitään, mutta nyt ei ajatella häntä, nyt hymyillään) koolla ensimmäistä kertaa syntymäpäivieni jälkeen. vaihdamme joululahjoja ja nauran niin kovaa että vatsaani sattuu, nimet puhelimessa vaihtuvat absurdeiksi lempinimiksi ja ahdistavinkin kauhuleffa muuttuu rivoiksi vitseiksi ja nostalgisiksi high-fiveiksi. minä ja kuoropoika laulamme oravan laulun humalaisten humanistien sanoituksilla, ääneni rätisee avaamattomuuttaan minkä lisäksi alto ja basso kuulostaa hassulta ilman sopranoa ja tenoria mutta saamme silti raikuvat aplodit. en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni viisi näin hyvää ystävää - viidettä vuotta he katsovat naamaani ja silti halaavat joka kerta yhtä tiukasti kun näemme.

(lämpimät kädet ja lämpimämmät huulet, vahvat kädet pitävät minusta kiinni ja punertava sänki kutittelee poskeani. hämeenkadun jouluvalot ovat kauniit.)

ken doll

kuuntelen etkö sä näe vai etkö sä välitä kaverien marie kiltti sä et voi antaa ton jatkua yrittämää virtuaali-interventiota sä tiedät tän olevan dog in the manger -tilanne niin miksi sä et lähde pois, pidättelen itkua ja haluaisin puhua jollekin mutten voi - lokkikaan ei hyväksy tekojani vaikka hän sentään esittää asian ystävällisesti eikä yritä aktiivisesti loukata minua niin kuin marja tekee, ja olen varma että viiru ja pinnikin sanoisivat samaa kuin kaikki muutkin. vaikea yrittää puolustella tekojaan, kun tietää itsekin olevansa väärässä.

makaan huoneeni lattiallaja itken, lähetän hysteeristen hengenvetojen välissä helille viestin itehän en tiiä itkeäkö vai nauraa dilemmalle, veitset kaikki likaisia mutten jaksa tiskaa ja lopulta päädyn aivan liian vähissä vaatteissa ulos tunniksi katsomaan tähtiä ja vihaamaan itseäni. heikko, heikko, heikko.

veisin sinut katolle

päiviä:

vuoden julmimpaan päivään 93

suomeen palaamiseen 60

taas uuteen alkuun 48

kiinaan lähtöön 37

vuoden kestäneeseen itkuun 18

joulutorttuihin ja brittihuumoriin 2

huomiseen 1

ensammast

jag skulle ge dig 
allting du pekar på 
men bara när du inte hör 
vågar jag säga så

välillä minussa on edelleen niin paljon tunteita että olen varma pakahtuvani; hetken ajan unohdan asian mutta sitten se taas iskee, iskee täysillä rintakehääni vasten kuin vanha pikajuna. tekee mieli tarttua laatikossa olevaan kynään (aina kuulakärkikynä, aina sininen) ja vuodattaa paperille kaikki minut hengissä pitävät elimet mutta ei, suljen silmäni ja kuuntelen kentiä ja annan ajatusteni vaeltaa.

olen vieläkin flunssassa, päiväni menevät läksyjä tehdessä ja pikkuveljelle skypessä jutellessa, puhumme kemiallisista reaktioista ja kissanpennuista ja siitä kuinka sääli on etten osaa säveltää. viime viikolla terapiassa piirsin ensimmäistä kertaa vuosikausiin niin että oikeasti nautin siitä, jos kävisin ostamassa akvarelliliidut niin saisinkohan purettua ahdistusta niin hyvin kuin joskus osasin?

(marja katsoo minua säälivin silmin mutta tiedän hänen olevan oikeasti vihainen. en ymmärrä, miten joku voi välittää minusta niin paljon että suuttu puolestani asiasta joka ei edes haittaa minua? olen tuomittu tekemään samat virheet uudestaan ja uudestaan, historia toistaa itseään enkä minä edes jaksa välittää niin kauan kuin saan tunteta tämän.)

and -

haluan olla pieni

i've looked at life

kello on nolla-viisi-yksi-seitsemän ja minä olen ollut hereillä kaksikymmentäkaksi tuntia. olen iltayön aikana yrittänyt jo muutaman kerran mennä nukkumaan, mutta tuloksetta - lauantaina spontaanisti iskenyt flunssa on niin paha että jokainen hengenveto sattuu keuhkoissa ja nenän kautta hengittäminen on vain kaukainen unelma. ei tässä kai auta muu kuin istua sohvalla ja katsoa dokumenttisarjaa eteläisen tyynenmeren luonnosta ja lukea opettajasta, jolla on lemmikkinä koppakuoriainen.

(haluaisin kovasti käydä bora boralla tai galápagossaarilla. vaikka minulla olisi joskus käyttää kolmetuhatta euroa jo pelkkiin lentoihin, harmittaisi silti: pelkään kaloja niin paljon etten suostu uimaan missään, en edes kahlaamaan paljon polvia korkeammalle yltävässä vedessä. olen alkaa hyperventiloida pelkästä ajatuksesta että vanhempani ja pikkuveli harrastavat laitesukellusta, minä sain onneksi tehdä päätöksen mennä joululomalla mielummin pohjois-kiinan harbiniin laskettelemaan kuin taiwaniin tai jonnekin muualle etelään rantalomalle.)

äiti on huolissaan, sairastan kuulemma liian usein aikuiseksi ihmiseksi. kyllä minä sen tiedän, immuunijärjestelmäni ei ikinä ole ollut maailman vahvin ja olen taipuvainen stressisairastamiseen. ei ole sattumaa, että loikattuani yhtäkkiä vuoden sairaslomalta uuteen kouluun opiskelemaan uutta (niin vitun raskasta, kuka olisi uskonut amiksen olevan tällaista?) tutkintoa uudella opiskelumenetelmällä, olen ollut flunssassa miltei neljänneksen ajasta.

väsyttää.

nothing to lose

minä... en ole täysin varma, mitä eilen tapahtui. valitettavasti muistan kaiken, muttakun se ei ole millään tasolla loogista. viisitoista-kuusitoistavuotiaana olin juuri sellainen pikkutyttö joka simmahtaa kikattaen kolmen siiderin jälkeen, mutta olen nyt lähemmäs viisi vuotta juonut samaa tahtia karvaisten humanistimiesten kanssa ja voin kertoa että kestävyyteni on näin pienikokoiseksi ihmiseksi (lyhyeksi, ei kapeaksi) aika ihailtava.

eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.

"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."

lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.

(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)

säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.

there's still time

"mä vaan haluun - mä haluun ettei musta oo vaivaa, haluun olla pieni ja huomaamaton ja ja... niin."
"sä puhutkin niin hiljaisella äänellä, ihan kuin haluaisit kadota."

terapiaryhmässä tuttu tyttö kiinnittää huomiota asiaan, josta en itse aikaisemmin edes tietoisesti tajunnut. marjan kanssa olen kyllä äänekäs, ja helin ja lokin ja muiden turvallisten ihmisten kanssa, mutta vieraiden seurassa esittäydyn niin hiljaa että moni joutuu pyytämään minua toistamaan sanomani.

"marie."
"anteeks mikä?"
"marie."
"marie?"
"joo."

niin kamalan outoa ajatella että olen se sama tyttö, joka meni viisitoistakesäisenä juttelemaan ventovieraalle heti ensimmäisenä lukiopäivänä. en edes muista, mitä tarkalleen ajattelin tai sanoin - näin tytön jolla oli suloinen paita päällä (oliko siinä possu? rotta? jokin eläin se oli) ja kävelin hänen luo. miten se rohkea, iloinen tyttö voi olla minä? tänään sain kamalan ahdistuskohtauksen koulussa koska muut pitivät niin kovaa meteliä etten pystynyt keskittymään opettajan puheeseen: pelkään muiden ärsyyntymistä halveksuntaa vihaa mulkoilua niin paljon etten uskalla pyytää olemaan hiljaa, ja sisälleni pakkautuva kiukku muuttuu turhaantumisekesi muuttuu ahdistukseksi muuttuu vessassa itkemiseen ja itseni vihaamiseen.

ever dream

kuorotyttö välittää terveiset, että minua oltiin kokouksessa kehuttu hyväksi ja aikaansaavaksi. naurahdan ääneen lukiessani viestin; minä, aikaansaava? olo on kaikkea muuta kuin tehokas, jokaisen tehtävän suorittaminen on itkunsekaisen pakotuksen takana, haluan vain nukkua joululomaan asti. mutta ei, en saa, ei vielä. kirjoitan sähköpostin toisensa jälkeen, käyn laulutunneilla ja kuoroharjoituksissa, lenkitän koiraa, siivoan ja tiskaan ja pyykkään, autan luokkalaisia ruotsin kielen läksyissä, teen powerpoint-esitelmiä, editoin mainosvideota, opiskelen ruukkukasveja, kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoja lannoituksesta ja kalkituksesta ja avomaan talvisuojista ja hallan torjunnasta ja ja ja ja. pelkään että jokin sisälläni napsahtaa, että jokainen uusi velvollisuus on olki joka katkaisee kamelin selän. mutta silti väännän kasvoni väkisin hymyyn, en osaa sanoa ei vaan sanon joo tietty voin vaikka haluan vain lyyhistyä sänkyyn.

(kieltäydyn leivästä, kieltäydyn pastasta, kieltäydyn keksistä, kieltäydyn kieltäydyn kieltäydyn. syön palan marjan tekemää pizzaa mutta vain koska se oli iltakuudelta aamupalani, lasken mehutiivisteen sokereita ja grammoja eilisestä. en uskalla kertoa kenellekään että olen taas vajoamassa, en halua painaa muiden harteita minun ongelmillani.)

(tarvitsisin halausta.)

rautavaara rules

saan aamulla sammalkransseja pakatessa soiton terveydenhoitajalta, minulla olisi aika puoli kymmeneltä. raahaudun sateessa keskustaan opiskelijaterveydenhuoltoon, täytän esitietolomakkeen ("laihdutatko? jos kyllä, niin miksi?") naurahdellen väsyneesti ("mihin asettaisit elämänilosi asteikolla yhdestä kymmeneen?") joidenkin kysymysten ("koetko, että sinulla on tarpeeksi ystäviä perheen ulkopuolella?") kohdalla. puolitoista tuntia tummatukkainen nainen kyselee minulta huolestunein silmin - en edes jaksa esittää pirteää positiivista tervettä yhtään mitään vaan vastaan rehellisesti kaikkeen. ihan sama.

koulussa saadaan lisää tenttimateriaalia, kolmessa viikossa satakahdeksankymmentä kasvia suomeksi, latinaksi ja mieluiten myös ruotsiksi. ensimmäiset viisikymmentä ensi keskiviikkona, pakko jaksaa, en suostu jäämään jälkeen vaikka minulla kuinka olisi terveyden kannalta syy ja lupa. olen siis hiljaa ja vietän tiistai-illan ottaen selvää campanula-suvun alkuperästä ja sen eri lajien hoito-ohje-eroista.

(vihaan vihaan vihaan verikokeita, tänään mitattiin vain hemoglobiini sormenpäästä ja jo siitä tummui silmissä. en malta odottaa, että pääsen muutaman viikon päästä vuodattamaan kolme putkiloa kyynärvarresta - todennäköisesti makaan taas tunnin paikoillani ennen kuin pystyn huimaukselta taas liikkumaan.)

aamulla itkin kun näin kuvajaiseni peilistä.

a little bit closer

maailma tuntuu kaatuvan päälle luokkahuoneessa, muut pitävät kamalaa meteliä ja tunnen paniikin nousevan. suljen silmäni ja otan varovasti pulssini tump-tump-tump-tump, naputtelen sormiani vuorotellen ja yritän hahmotella kuutamosonaatin nuotteja päässäni, mitä tahansa että ajatukset menisivät pois ympärillä pyörivästä ahdistuksesta.

käyn ruokakaupassa, maksan laskut, pesen tiskit ja siivoan kissanhiekkalaatikon, vaihdan skypessä kuulumisia vanhempien kanssa ja ripustan pyykit kuivumaan. aikuinen nainen mä oon. saisinko vain nukkua vuorokauden ympäri?

and the fire

päätäni särkee kuin olisin krapulassa vaikken eilen juonut muuta kuin aivan liikaa sokeria sisältävää limsaa, haluaisin vain nukkua mutta kotityöt ja läksyt eivät tee itse itseään. keittiön lavuaari on täynnä eilisillan juhlien jäljiltä minipizzoja cupcakesejä kaikkea ja pyykkiäkin pitäisi pestä, repussa odottaa ruotsin käännöstehtäviä (miksi, oi miksi joudun opiskelemaan ihmisten kanssa jotka ovat lukemaan ruotsia kymmenen vuotta minua vähemmän?) ja kasvientunnistuslistoja ja puhtaaksi kirjoitettavia muistiinpanoja ja dkt-harjoituksia ja ja ja. kaiken lisäksi olen lupautunut kantamaan muuttolaatikoita sekä tänään että huomenna, vaikka pohkeet ja hartiat ovat nyt jo niin kipeät että tekee mieli huutaa. onneksi marja sentään on helsingissä, saan olla rauhassa eläinten kanssa ja tehdä mitä haluan ilman hänen sääliviä kyllästyneitä halveksivia katseitaan.

(älkää käsittäkö väärin; marja on ihana, paras ystäväni, nuori nainen joka pelasti henkeni. hän on elämäni tärkein ihminen enkä voisi toivoa parempaa kämppäkaveria. mutta silti - on minulla välillä ikävä sitä, että hallitsen itse omaa kotiani. olohuoneessa ei olisi maailman ruminta sohvaa tai omituisia lohikäärmepatsaita, keittiössä ei olisi tilaa vievää terraariota eikä lattialla mattoja jotka eivät sovi ympäristöön. yksin voisin polttaa tupakan tai juoda lasin viiniä ilman että tuntuu kuin tekisin rikoksen, voisin rauhassa itkeä tyttöjen äidin koulun minkä tahansa takia, voisin tuoda yöksi seuraa kotiin ilman että tunnen oloni halvaksi huoraksi, ja voisin syödä tai olla syömättä juuri sen verran kun itse tekee mieli.)

tänään tuntuu ihan sunnuntailta.

pretty young thing

ruotsintunnilla hyräilen p.y.t.:tä (michael jackson on halloween-musiikkia vaikkei thriller kuulukaan suosikkikappaleisiin) ja isken nauraen silmää aivan liian nuorelle vaaleaverikölle. välitunnilla luen terapialäksyjä (the use of cognitive behavioural therapy as treatment for emotion dysregulation), koulun jälkeen lähden kauppaan ostamaan tomusokeria ja mustaa elintarvikeväliä. kotona kirjoitan sähköpostia slovakialaisen kuoron sihteerille, sitten tiskaan ja leivon ja siivoan ja mietin illan meikkejä, pakko jaksaa pakko pakko pakko, olen kypsä nuori nainen joka kykenee ottamaan vastuuta elämästään ja hoitamaan sovitut asiat ja näkemään ystäviä ja pitämään hauskaa, pakko jaksaa pakko jaksaa pakko jaksaa pakko

adagio sostenuto

painajaismaista eilistä tasapainoitti tämän päivän silkka täydellisyys. tietenkin oli pieniä ahdistuspilkkuja (söin lounaalla koulussa sekä perunamuusia että leipää, ääni päässäni huusi tyhmä läski tyhmä tyhmä yök mutta sain rauhoitettua sen), mutta en muista milloin on viimeksi ollut näin hyvät neljätoista tuntia; varmaan joskus kesällä. olin omastakin mielestä sievä mustissa saappaissa ja punaisessa neuleessa, koulussa tein kauniin pyhäinpäiväkranssin ja vielä kauniimman suruasetelman (opettaja sanoi ettei minulla ole mitään syytä olla niin itsekriittinen, minun pitäisi vain opetella päästämään irti symmetrian- ja täydellisyydentavoittelustani), istuin puolitoista tuntia hämeenkadun wayne'sissä neulomassa silkkihuivia ja katselemassa kadulla ohi käveleviä ihmisiä, ja illalla lauloin poikkeuksellisen hyvin kuoroharjoituksissa ja uskalsin kaiken lisäksi pitkästä aikaa varata yksityistunnin lauluopettajan kanssa.

nyt istun pitkästä aikaa omassa huoneessa enkä olohuoneessa odottamassa unilääkkeiden vaikutuksen alkamista, toinen kissoista kehrää purrurrurr vieressäni ja kaiuttimista kuuluu pitkästä aikaa kuutamosonaatti.

(royal philharmonic orchestra tulee rock-kiertueellaan suomeen. liput ovat alkaen kuusikymmentäkaksi euroa viisikymmentä senttiä, mutta haluaisin niin kovin niin kovin niin kovin mennä. veronpalautukset pitäisi käyttää vuokraan ruokaan koulukirjoihin talvivaatteisiin joululahjoihin mutta saisinko, kiltti kiltti saisinko mennä finlandia-taloon kahdeskymmenesensimmäinen päivä maaliskuuta?)

your body shaking

tietenkin päädyn vessaan itkemään juuri sinä päivänä, kun vaivaudun meikkaamaan kouluun. tiedän että muut eivät meluamisella yritä häiritä minua, ettei muiden muka-kiusaaminen ole ilkeästi vaan ystävällisen vitsikkäästi tarkoitettu, ettei kukaan muista mokaani uusien (valkoisten, piikikkäisten, kamalan rumien) ruusujen kanssa edes kahta minuuttia tapahtuman jälkeen, mutta silti - ahdistus painaa puristaa tukehduttaa kunnes en enää kestä. painan kynteni reisiini ja tukahdutan kaikki äänet kurkustani.

olen niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen.

numb

reväytän jotain niskassani heittäessäni lasin täysillä seinään. vihaan itseäni, vihaan inhoan halveksun en kestä, olen niin oksettavan lihava ja silti vain syön ja syön ja syön, itken ja huudan ja ikävöin kadonnutta itsekuriani. piilotan puhelimeni kirjoituspöydän laatikon perälle ihan sama hiljaa se kuitenkin pysyy enkä enää ikinä halua kaivaa sitä esille, käperryn sänkyyn peittojen alle miettimään puukko mattoveitsi partaterä kaikkea mitä en saisi.

we'll blow away

"once, just once in my miserable fucking excuse for a life, i'd like to know that i am missed."

sidoin ruskusten ja nahkasanikoiden sekaan niin hienon spiraalin krysanteemeista, punahatuista, tarhapiiskuista ja morsiusharsosta että ostin sen. nyt kimppu koristaa turkoosissa lasimaljakossa keittiön pöytää; en ymmärrä miten minusta voi tulla jotain niin kaunista.

marja on poissa viikonlopun, olen yksin eläinten ja valkoviinipullon kanssa. harkitsen siivoamista tai kirjoittamista tai lenkille lähtemistä, mutta taidan sittenkin vain maata sohvalla kuunnellen veracinia ja lukien vuorotellen arthur conan doylen ja robert burnsin tuotantoa. huomenna on aikaa olla vastuullinen aikuinen.

(puhelimeni pysyy hiljaisena, mutta ei se mitään. i will wait, i will wait for you.)

#1

nukahdan bussissa matkalla helsinkiin, nojaan unissani päätäni luokkakaverin hartiaan ja kierrän käsivarteni hänen vyötärön ympäri. herään vasta kaisaniemessä, marie-pieni me ollaan perillä, olen kamalan nolostunut mutta luokkalaiset vain nauravat ja sanovat minua suloiseksi. illalla matkalla takaisin tampereelle nojaan ikkunaan ja kuuntelen brahmsin sellosonaatteja, yritän taistella sekä väsymystä että nousevaa ahdistusta vastaan. pakko jaksaa vielä hetki.

huomenna alkaa uusi terapia. dkt-ryhmäterapiaa, viikottain puolitoista tuntia kerralla ja kuulemma aika intensiivistä. hermostuttaa, uusia ihmisiä ja uusi terapeutti, mutta menen kyllä ihan mielelläni - mitä tahansa että tämä helvetin ailahtelu loppuisi.

(leikattu tukka ja sievät saappaat ja uusi takki ja merinosilkkihuivi, tytöt sanovat miten nätiltä näytän mutta näen itse vain huonon ihon, liian korkean hiusrajan ja ylimääräisiä kiloja.)

matkustan

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa

hoidetaan kämppä berliinistä

tänään tapahtui jännä asia: radiosta kuului samuli putroa, ja sen sijaan että olisin vaihtanut kanavaa niin minä vain hymyilin ja lauloin mukana. en ole kuunnellut putroa niin kovin pitkään aikaan, en edes tiedä milloin assosiaatiot ovat muuttuneet - mieleeni ei tullutkaan kipua ja rikottuja lupauksia, vaan kevätpäiviä ja nauravia ystäviä ja (jostain syystä, en ole varma miksi) muuttolaatikoiden pakkaaminen auringonpaisteessa.

hassua miten omat ajatukset voivat muuttua niin paljon.

tein marjalle ja hänen tyttöystävälleen lime-chilimaustettuja bataattilohkoja kasvisgratiinin ja marinoidun tofun kanssa, marja teki lettuja lakkahillon ja jäätelön kanssa. söin kiltisti mutta silti jokin kutittelee aivojeni nurkkaa: mitäpä jos lopettaisin herkkujen syömisen, karkista ja suklaasta luopuminen oli niin helppoa, mitäpä jos etsisin kadonneen itsekurini? selaan valokuvia toissakesältä, katson kahdeksan kiloa kevyempää itseäni ja teen laskelmia päässäni. seitsemäntuhatta kertaa kahdeksan on viisikymmentäkuusituhatta, viisikymmentäkuusituhatta jaettuna kahdeksalla kertaa seitsemän tekee tuhat, tuhatkuusisataa plus kolmesataa tekee tuhatyhdeksänsataa, grammoja kiloja kaloreita minuutteja tunteja, voi kun se olisi niin kovin helppoa, mitäpä jos? yhdeksässä viikossa ehtisi vaikka mitä, olen tehnyt sen ennenkin, mitäpä jos? muistan äidin ilmeen kun hän reilu vuosi sitten sanoi etten saisi laihtua enempää, vertaan sitä siihen kun mummi aikaisemmin tällä viikolla sanoi että pitää varoa etten liho enempää. (perheeni saattaa olla sekaisin mutta ei se mitään, ei heitä oikeasti kiinnosta niin kauan kun hymyilen ja kättelen ja olen täydellinen nuori nainen, mitäpä jos?)

tuskin kukaan edes huomaisi.

mitäpä jos

now i really wish that

"siis oikeesti, mikä vittu tää keskustelu ees on? 'heli tossa parhaansa mukaan tappaa itseään, moneenkohan ensiavussa menee, ota ranskalainen jos haluut?' tää on... ei tän pitäis olla normaali ruokapöytäkeskustelu."
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."

unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."

tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.

kuutamo

kuulen isoisän hengityskoneen äänen öisin suljettujen ovien läpi ja pelkään kuollakseni että alle kolmen tunnin päästä näen hänet viimeisen kerran. laskuri tikittää joka päivä-tunti-minuutti eteenpäin, mietin että keneltä puhelu minulle lopulta tulee (mummilta vai äidiltä? tuskin isiltä, hän ei ole hyvä tunteiden kanssa) ja mitä teen kun se tulee (kenelle minä soittaisin? lokille? ei minulla ole ketään joka pitäisi minusta kiinni ja kuiskaisi hiuksiini lohdullisia sanoja, ei ole ollut pitkään aikaan) ja mitä laitan päälleni hautajaisiin (ei minulla ole suruvaatteita, ei edes suoria housuja tai matalakorkoisia kenkiä, mitä minun on tarkoitus tehdä? enhän minä voi mennä ostamaan vaatteita ihmisen hautajaisiin joka on vielä elossa? mutta miten minun olisi tarkoitus selvitä stockmannin naistenvaateosastosta itkemättä jos isoisä olisi jo kuollut?) ja miten haluan itse sitoa haudalle valkoisen kimpun mutten tiedä miten voisin sen jälkeen enää mennä töihin sitomaan punaista-keltaista-liilaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

(minä en ymmärrä kuolemaa, en ymmärrä, miten joku voi vain lakata olemasta, ikuisesti, loputtomasti, minne hän muka menee, äärettömästi, jäljellä vain tyhjä ja mätänevä kuori, ei, älkää tehkö minulle sitä, kiltit, ei)

we didn't do it

"tiedäthän sä miten lihottavia noi pähkinät on? se on ku söis kermajuustoa paljaaltaan, laittaisit rasvaa suoraan reisiin, niitä ei sais syödä ku pari ja tosi harvoin. ruoan kanssa pitää olla hirveästi itsekuria."

näen kuinka mummin katse käväisee reisilläni hänen puhuessaan, melkein kolme päivää siinä kesti ennen kuin aloin saada kommenttia. istun huoneeni lattialla ja itken ja itken ja itken, kyllä minä olen itsekin huomannut miten oksettavan lihava nykyään olen, kuinka hölskyn ja heilun ja puristun, en enää anna ottaa valokuvia itsestäni, en halua kuulla lisääntyneistä kiloista. puen shortsit päälle koska on niin kuuma että on pakko, mutta en suostu katsomaan itseäni peilistä, ja pitkästä aikaa suunnittelen tosissani että kuinka saisin muut huijattua antamaan minun olla rauhassa syömättä.

sanctus

eilen vietin illan istuen rannalla palmun alla, luin kirjaa ja kuuntelin välimerta. puolen tunnin jälkeen pieni tyttö tuli kysymään minua leikkimään hänen ja pienen mustan koiransa kanssa, suurin osa hänen 100km/h espanjastaan meni ohi mutta sen verran sain selvää että hänen nimensä on maría ja koira on alba. sain jopa soperrettua oman nimeni ja ikäni niin että hän ymmärsi, ja hänen kysyttyä poikaystävästäni nauroin ja sanoin ettei minulla ole sellaista mutta kaksi kissaa kyllä löytyy.

kiipesin rappuset isovanhempien luo vasta myöhään illalla. tuijotin puhelimen näyttöä pitkään ja mietin että laitanko viestiä suomeen, mutta ei, en uskalla - kuka nyt minulta haluaisi viestin muuten vain, minä vain häiritsisin, ei, ei pysty. yöllä näin levottomia unia.

tengo, tengo

mi pequeña abuelita ja blanco por favor ja kaikki muu arkiespanja jonka luulin unohtaneeni jo vuosia sitten tulvii huuliltani, ympärilläni on flamingoja (flamingoja! ihan oikeita, vaaleanpunaisia flamingoja!) ja puiden kokoisia kaktuksia, naapurina on hiekkaranta ja loputtomalta näyttävä meri. omituista ajatella että tänä aamuna heräsin tampereella.

tietenkin isovanhemmat hössöttävät, käyttäytyvät kuin en olisi ikinä ennen nähnyt maailmaa suomen ulkopuolella, mutta iloitsen silti. syömme parvekkeella illallista päällämme shortsit ja t-paidat, juomme viinipullon toisensa jälkeen ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä - minulla on niin pieni ja mitätön olo kun vieressäni on pariskunta joka on ollut naimisissa yli puoli vuosisataa, mutta silti he kuuntelevat minua niin kuin olisin oikea ihminen enkä vain se tatuoitu ja lävistetty lesbo tyttärentytär. kielenikin taipuu automaattisesti meksikolaisittain mutta he vain hymyilevät ja kertovat miltä tuntui pitää minua sylissä ensimmäisen kerran. en ymmärrä.

(siis ihan oikeasti flamingoja mitä helvettiä, siellä ne kävelivät ihan muina lintuina, jotenkin absurdi ajaus että niitä elää korkeasaaren ja television ulkopuolellakin, siis jumalauta flamingoja)

mikä elo onnellinen

flunssa ei antanut tänäänkään laulaa, kauden päättäjäisillallisella minun nimeni unohdettiin varjokäsiohjelmasta ja ruokani oli niin chilistä etten pystynyt syömään puoltakaan, pelkäsin olevani typerä epähauska tylsä idiootti voisitko jo olla hiljaa muiden edessä ja jouduin karkaamaan ravintolan vessaan saamaan paniikkikohtauksen. hetken olin jo luovuttaa ja lähteä kotiin yhdeksältä.

onneksi kuorotyttökaveri (joka sattumalta on myös marjan luokkakaveri, ihan outoa) hymyili hölmöille sisäpiirivitseille eikä äänivastaavani ollut vihainen vaikka niin pelkäsin; loppuilta meni paljon paremmin, ja perinnelaulumme soivat läpi ravintolan kun automaattisesti jakauduimme neljään-kuuteen-kahdeksaan äänialaan. tietenkin aiheet lopulta liukuvat juomalauluihin, ja kun tulee minun vuoroni tyhjentää lasi niin minähän teen sen - ihan sama, että kyseinen lasi on täynnä hyvää punaviiniä. minulle vislataan ja taputetaan, ja kun vihdoin hyppelen kuorotytön kanssa bussipysäkille niin hymyilen ja hyräilen hänen kanssaan. aivan sama kuinka monta tuntia vapaa-aikaa tämä vie ja kuinka paljon stressiä aiheuttaa, kyllä mun kuoro paras kuoro tämä on sen arvoista. 

(kuukauden päästä sinfoniaorkesteri soittaa britteniä, sostakovitsiä ja brahmsia; tuttu kapellimestari ja sellosolisti jonka nimen muistan vuosien takaa, kuoropoika on jo luvannut tulla seuralaiseksi ellei kukaan muu halua. brahmsin sinfonia numero kolme f-duurissa nostattaa kyyneleet silmille mutta en minä voi olla menemättä.)

huomenna aamulla nousen kukonlaulun aikaan ehtiäkseni sumplia bussimatkat lentokentälle, vuorokauden päästä ulkona on kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja voin taas hengittää.

hannan laulu

eihän se flunssa konsertin tieltä väistynyt, mutta oli katsomossakin hauskaa - en ole tainnut koskaan aikaisemmin olla muualla kuin lavalla. kumma miten musiikin kuulee aivan eri tavalla, yhtäkkiä sitä tajuaa että niin, siellä tosiaan laulaa muitakin kuin kakkosaltot. tuskin olen huomennakaan kunnossa osallistua, mutta paikalle menen joka tapauksessa. ehkä tämä tästä, toivon vaan etten ärsytä äänivastaavaani ihan liikaa.

tänään on marjan syntymäpäivä, leivon piparkakkupohjaista cointreaujuustokakkua. lahjani osui oikeaan, korttiin kirjoitan vain yksinkertaisia sanoja oot parsa mutta toivon niiden viestivän tarpeeksi.

siellä torkkuu heiluhäntä

akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla

saattaa hänen iltasella

unien kultalaan

- katkelma: aleksis kivi, "oravan laulu"

let this be a warning

olen valmis itkemään turhautuneisuudesta - kolmenkymmenenkahden tunnin päästä minun on tarkoitus laulaa luoja-ties-kuinka-suuren yleisön edessä, ja kurkustani lähtee vain säälittävää pihinää. kuoropoika lausuu ystävällisiä sanoja ja lähettää virtuaaliteetä, puhumme psykosomaattisista oireista ja stressisairastamisesta; siihen on tietenkin syynsä miksi aina vietän kolmasosan syksystä sairaslomalla, mutta ei se oloani varsinaisesti paranna. marjan maailman ihanin eksä sini tuli käymään toissapäivänä, toi sushiainesten lisäksi minulle purkin mustikkamuffinsiteetä ja sanoi ajatelleensa minua kun näki sen. yritän pysyä positiivisena mutta välillä on niin kovin vaikeaa.

olen viime viikkoina kirjoittanut kamalasti kirjeitä. joka ilta istun hetkeksi alas ja annan kaunokirjoituksen tulvia ulos lempikynästäni, sanon sanoja joita en muuten halua-uskalla-pysty kommunikoimaan. poliklinikan sairaanhoitaja sanoo tätä oikein hyväksi ideaksi, saan purettua tunteitani suoraan ilman mitään katastrofaalisia seurauksia: välillä ne ovat suuria ja syvällisiä (olen äkkipikainen paska ja epäröin jos minuun ei kiinnitetä huomiota, mutta miksi minä kaikista ihmisistä päästäisin irti ystävästä vain siksi, että hänellä on vaikeaa?), jotkut ovat täynnä katkeraa kiroilua (miten sä pystyit tekemään niin, miten on fyysisesti mahdollista sanoa niin ihmiselle jota muka rakastaa?) ja jotkut ovat suloisen haaveilevia (asioita joita haluan sinun tietävän: kun annan hiusteni kuivua luonnollisesti, ne laskeutuvat keskijakaukseen ja näytän kuin kuuluisin backstreet boyseihin), mutta jokainen on rehellinen ja täynnä tunnetta. osa on entisille rakkauksille lukioeksä yliopistoeksä lappityttö, osa on muuten vain elämäni tärkeimmille marja lokki heli pikkuveli ja jotkut ovat ihmisille joiden rooli elämässäni ei ole vielä loksahtanut paikoilleen välillä näen unta sinusta tai joita en vielä ole tavannut toivon että sinulla on siniset tai vihreät silmät mutta rakastaisin sinua vaikka ne olisivatkin ruskeat.

en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun epävarmuus ja ahdistus on jo takana, kun silitän koiran päälakea ja kamalat opiskeluvuoteni ovat vain muisto. menisin keittiön lattialle juomaan aamuteetä ihan nostalgia-arvon vuoksi, suutelisin puolisoani ja lähtisin aamulla töihin kiitollisena jokaisesta hengenvedosta.

my whole existence

facebook kilahtaa viestien tippuessa postilaatikkoon, luen hämmentyneenä mutta sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. romantiikka on välillä ihan yliarvostettua, nauran pienessä särkylääkepöllyssä ja vilkuilen kalenteria huudellen samalla olohuoneessa istuvalle marjalle aikataulukyselyitä, haluan minuuttien tuntien päivien nopeutuvan just nyt.

(vihaan sairastamista, olen pahemmassa flunssassa kuin ikuisuuteen ja tietenkin missaan kaiken tärkeän, tänään olisi ollut pitkä koulupäivä ja illalla kenraaliharjoitukset. perjantaina ja lauantaina konsertit, tapan jonkun tapan jos en ole tervehtynyt siihen mennessä, kuumeen ja minkä tahansa muun kestää mutta paha mennä laulamaan jos hengitystiet eivät toimi.)

gravity

i'm falling through the doors of the emergency room 
can anybody help me with these exit wounds 
i don’t know how much more love this heart can lose 
and i'm dying, dying from these exit wounds

feel the city breaking

pakko saada muuta ajateltavaa kuin ruukkukasvien eri kastelujärjestelmät, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja:

useimmiten suustani lipsahtava kirosana on ruotsin kielen fan

paras viini on chileläistä ja rutikuivaa tai espanjalaista ja puolet sokeria

minulla on seitsemän korvareikää, yksi lävistys ja kaksi tatuointia

lempinovellini on sarah perkins gilmanin 'keltainen seinäpaperi'

kirjoituspöytäni laatikossa on kaksikymmentäkolme kirjettä joita en ikinä lähetä

minulla on taipumus ihastua aivan liian nuoriin tyttöihin

luen keskimäärin viisikymmentä romaania vuodessa...

...ja seitsemän kirjahyllyäni alkavat pikkuhiljaa pursuta yli

minulla on harvoin yhtä seksikäs olo kuin työhaalarit ja t-paita päällä

oma kehu haisee mutta teen maailman parasta juustokakkua

sain katolilaisen kasvatuksen mutta olen onneksi löytänyt oman polkuni

pikuveljeni on ainoa ihminen jonka vuoksi tekisin kirjaimellisesti mitä tahansa

käytän meikkiä noin yhtenä päivänä kymmenestä enkä ikinä koulussa

olen ehdollistanut itseni tiskaamaan kuullessani ranskalaista räppiä

mister i'll

välillä mietin kaikkia kertomiani valheita tunteita sanoja tekoja ja ihmettelen aivojani, minulla pitäisi olla huono omatunto mutta oikeasti se tuntuu vain aivan helvetin yhdentekeviltä. en kadu itse synnin tekemistä ollenkaan ja tiedän olevani kamala ihminen - se mitä kadun on sanomattomat sanat ja pelkuruus joka valheisiin johti. olen sen hänen jälkeen yrittänyt olla rehellinen, sanoa asiat ääneen vaikka kuinka pelkäisin kaiken romahtavan, heittäytynyt täysillä vaikka pelkäisin putoamista, ja nykyään ainoat valheet ovat niitä joilla yritän minimoida aikaisempien niiden hänen apua en saa henkeä sanojen tuhon. lokki tietää kaiken ja marja osan, kaikki muut saavat kerta toisensa jälkeen peilin edessä harjoitellun tarinan; on ihan tarpeeksi että minä elän tietoisena teoistani, ei mikään määrä selittelyä muuta mennyttä.

(päiväunilla näin taas painajaista otavasta. kyllä, kyllä minä kadun asioita, vaikkakin aivan vääristä syistä.)

tasan viikon päästä tulen kotiin ravintolasta syyskauden päättymisen juhlimisen jälkeen, menen nukkumaan ja seuraavana aamuna pääsen taas hengittämään minulle tuntemattoman maan ilmaa.

let's go out and

aamulla herätessäni tyynyni haisee tequilalta ja sängyssäni on jostain syystä koivun lehtiä, päässä humisee ja haluaisin mieluummin kuolla kuin kestää enää sekuntiakaan tätä krapulaa.

en muista kumman idea ne aamuyön shotit (kuinka monta niitä oli, neljä?) olivat, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne olisi ehkä voinut jättää väliin.

oh, oh

"mä harkitsin pitkään olevani kertomatta sulle."
"mitä? tota äskeistä siis?"
"niin."
"miks?"
"tiiän mitä mieltä oot enkä halua että tuomitset mua."
"en mä sua tuomitse."

kerroin sittenkin, marja katsoo minua säälivin silmin mutta hiljaisuus välillämme ei ole epämukavaa. maailmassa ei ole montaa ihmistä kenen hyväksyntää tarvitsen yhtä palavasti isi veli setä lokki mutta marja on yksi niistä.

haaveilen taas nimeni vaihtamisesta ja ulkomaille muuttamisesta, yritän muistaa että vaikka voin paeta paikkoja, en voi paeta itseäni.

beauty and the

olen niin väsynyt etten millään jaksa, haluan jo että on huomisilta. ei herätyskelloa aamulla kukonlaulun aikaan, ja maailman rakkain pieni kiharatukka tulee nauramaan kanssani illaksi. minttukaakaota, sokerista siideriä ja asfaltilla kopisevia korkokenkiä - on ollut niin ikävä että vatsassani kuplii pelkästä ajatuksesta.

tänään lähdin aikaisin koulusta, polvessa pistävä kipu ja päässä sumenee, kotiin päästyäni syön enemmän särkylääkkeitä kuin saisin ja varastan kolme tuntia unta olohuoneen sohvalla. huomenna on taas pakko jaksaa, html:ää ja videonmuokkausta ja leikkokukkien tunnistustentti latinaa latinaa latinaa, pakko jaksaa.

(bussissa vieressäni istui nainen, jonka kaulasta leijaili marc jacobsin daisy-tuoksu. hämmennyin niin pahasti että oli pakko vaihtaa paikkaa toisen penkkirivin vapautuessa, mutta en ehtinyt ennen kuin pääni oli täynnä muistoja jotka mielummin jo unohtaisin.)

shuffle

en edelleenkään usko että katkarapu on hyvää, mutten silti muista milloin olen hymyillyt yhtä leveästi kuin tunti sitten. vilkaisen kirjoituspöytääni, jonka päällä on toissayönä kello nolla kolme kolme viisi valmistunut, jostain herran syystä kaunokirjoituksella kirjoitettu teksti. elämä on välillä ihan hassua.

tänään oli hauskaa koulussa, vaaleatukkainen tyttö nauroi kanssani ja käynnistin muiden ruohonleikkureita ja kärräsin multaa kottikärryillä. kotona nukun päiväunet, marja on kamalalla tuulella mutten anna hänen häiritä; kohta syön jäätelöä ja käyn koiran kanssa ulkona ja menen nukkumaan pelkäämättä yötä.

terve, metsä / terve, vuori

"kuivaa tukkas ennenku meet ulos."
"no en tasan jaksa!"
"marja, ulkona on pakkasta."
"en välitä."
"kuivaa tukkas."
"äyyyh okei."

välillä nauran miten fucking domestic ain't it elämäni kaikesta huolimatta on, salkkareita ja ruoanlaittoa ja satoja kertoja toistettuja vitsejä joita vain me kaksi ymmärrämme. onhan minulla välillä ikävä yksin asumista, mutta marjalla on minuun vain ja ainoastaan hyvä vaikutus: juon vähemmän, tupakointi on vähentynyt neljästä askista viikossa yhteen kuukaudessa, syön ja nukun säännöllisemmin... ihan kaikki. suurimman osan ajasta en yhtään ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni tuollaisen parhaan ystävän. olemme tunteneet kolme vuotta ja joitain kuukausia, olleet ystävinä erottamattomat vuoden ja neljä kuukautta, ja asuneet saman katon alla tasan puoli vuotta. olen niin helvetin onnekas etten käsitä.

ylihuomenna on keskiviikko ja siitä on enää kaksi päivää perjantaihin, lojun sohvalla ja höpötän tuhatta ja sataa margaritasuunnitelmista ja lempiravintolasta ja koulutyttöihastuksista.

nämä on niitä iltoja, kun kaikesta huolimatta muistan etten ole yksin. en malta odottaa sitä päivää, kun tajuan vihdoin eläväni taas. minulla on ikävä onnellisuutta.

(koulussa tytöt kirjoittavat lapulle millainen olen, iloinen ja pirteä ja avulias ja hymyilevä ja positiivinen, naurattaa ajatus heidän ilmeistään jos kertoisin heille öistä jolloin ainoa asia joka minut pitää hengissä on muistutus siitä etteivät kiltit tytöt jätä ruumiita toisten siivottavaksi.)

akkunalla pienoisella

täysin unettoman yön jälkeen yhdeksästä neljään treenit, puhun heikki kinnusen kanssa aleksis kivestä ja yritän epätoivoisesti pysyä tajuissani vielä kuuteen kestävässä hallituksen kokouksessa. ensi viikolla koulun ja harkkojen lisäksi tentti ja tatuoinnin uudelleenväritys ja toisen hallituksen kokous ja toiselta paikkakunnalta vieraileva ystävä, mutta en saa ensikään viikonloppuna hengittää koska lisää tenttejä ja portfoliotyöskentelyä ja konsertti ja toinen konsertti ja syyskauden päätöstä juhlistava ravintolaillallinen ja yöllä ravintolasta suoraan lentokentälle syysloma tule jo haluan vain nukkua

hienohelma

en nuku en nuku en nuku en nuku

kaipaus soi

pinni ja viiru jaksavat kuunnella yöllä, naputella viestin toisensa jälkeen vaikka kello oli jo seuraavan päivän puolella. lopulta saan unta, nukun sikeästi marjan kouluun lähtemisen ja oman herätyskelloni ja kymmenen tekstiviestihälytyksen ohi ja herään vasta päivällä, kun koira hyppää viereeni ja tunkee kylmän kuonon kaulaani vasten. marja tulee kahden minuutin sisään kotiin ja kysyy mikä on, taisi kuulla epätoivoisen itkupotkukiroiluni illalla. hymyilen ja pudistan päätäni, istumme olohuoneeseen katsomaan televisiota, syön geisha-keksiä ja marja kutsuu minua naksuksi.

en tiedä mikä on tässä parin viikon aikana ollut niin vaikeaa. miksi yhtäkkiä kaikki muistuttaa minua lappitytöstä kylmä tuuli lämpimät sormet kuumat huulet kuiskattuja salaisuuksia ilotulituksia chinatown rakkautta rakkautta rakkautta ja elämästä jonka menetin, miksi olen taas niin vastenmielisen näköinen ruma läski oksettava hyi enkä muutenkaan kelpaa itselleni. ehkä se on vaan sitä etten tunnu kelpaavan muille; sehän on yksi lempielokuvistani jossa sanotaan että kun ihmiset tarpeeksi mollaavat niin sitä alkaa lopulta itsekin uskoa. minulla on marja ja lokki, joiden kanssa pahasta olosta ei yksinkertaisesti puhuta, ja viiru ja pinni, joita pelkään muutenkin häiritsevän joka kerta kun laitan viestiä. ei minulla ole muita. heliäkään ei enää kiinnosta, hän päätti ettei ystävyyteni ole vaivan arvoista ja poisti minut elämästään. yöllä katsoin hänen nimeään puhelimeni yhteystietoluettelossa ja kuiskasin salaisuuksia. "luulin olevani sulle tärkeä."

(marja meni äsken huoneeseeni etsimään toista kissaa, liian myöhään muistin jättäneeni veitsen kirjoituspöytäni päälle. rukoilen, ettei hän huomannut.)

speed

en edes vaivaudu liikuttamaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin

vihaan itseäni

waltz

en itsekään tajua, miten jaksan. koulua kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä, koko ajan jaloillani ja usein kantaen pöytiä omenalaatikoota kuka ties mitä, koirakin pitää lenkittää ja ystäviä nähdä, lukea tenttiin toisensa jälkeen ja jaksaa hymyillä hymyillä hymyillä. iltaisin romahdan yhdeksältä, nukahdan silmänräpäyksessä ja näen levottomia unia kunnes kello soi nolla kuusi kaksi nolla ja kaikki alkaa uudestaan.

eilen heräsin jo kuudelta, kahdeksalta työvaatteet päällä punnitsen jo omenia myyntikasseihin ja yritän muistaa lajikkeiden maun ja käyttötapojen eroja. päivä sujui nopeammin kuin yksikään aikaisempi työpäivä yhtään missään, ja neljältä vaihdoin hameen ja korot takaisin päälle ja suuntasin kaupan kautta lokin luo. olin jo täysin valmistautunut pitämään hullun avautumisfestivaalin, itkemään ja huutamaan lapista ja helistä ja siitä miten en ikinä ole kenellekään taistelun arvoinen, mutta rojahdettuamme vihdoin sohvalle keksipaketin ja kahden viinipullon kanssa minä vain... unohdin kaiken paskan. nauroimme ja nauroimme ja nauroimme, katsoimme elokuvan toisensa jälkeen ja selasimme tumblria ja leikimme lokin kuolaavan labradorinnoutajan kanssa kunnes yhtäkkiä tajusimme kellon jo lähestyvän kahta yöllä. kaatuessani vihdoin omaan sänkyyni en muistanut, milloin olisin viimeeksi oikeasti nauttinut päivästä yhtä paljon.

tänään yritän taas valmistautua uuteen viikkoon, muistaa kähäräpersiljan latinankielisen nimen ja kuinka erotan saksan- ja maustekirvelin toisistaan. maustekasvitentti maanantaina, kuorotreenit tiistaina, kaverin kanssa kahvit torstaina, rikkakasvitentti perjantaina, koko päivän kuorotreenit lauantaina, koko päivän kuorotreenit sunnuntaina. yritän olla panikoimatta.

ensammast i sverige

"tietkö, viimeeks kun olin kahvilla tälleen ni petin mun tyttöystävää. oon kivuliaan tietoinen tilanteen ironiasta."

nauran ja nauran ja nauran ja nauran koska mitä muutakaan sitä voi tehdä? ei mitään, ei yhtään vitun mitään. kuorossa äänivastaavani halaa minua niin kuin aina kun edellisestä kerrasta on yli viikko, liityn hymyillen matkatoimikuntaan ja kikatan kertoessani vierustoverille kauniista ryhmänohjaajastani, vaihdan kuulumisia lukioaikaisen kaverin kanssa tekstaten samalla lokille ideoita tyttöjeniltaa varten. tuntuu kuin jokin sisälläni kuolisi mutta ei se mitään, jos jotain olen elämässäni oppinut niin sen että jos tarpeeksi valehtelee niin sitä alkaa itsekin uskoa. joten nauran, nauran hysteerisesti juostessani ulkona keltaisessa lehtisateessa koiran kanssa, nauran ja leikin että märät posket johtuvat vain kylmästä tuulesta silmissäni.

soittolista "syksyjä":
apulanta - pahempi toistaan
apulanta - ravistettava ennen käyttöä
bee gees - sayin' alive
christina perri - jar of hearts
coldplay - fix you
disturbed - down with the sickness
disturbed - land of confusion
ewan mcgregor feat. nicole kidman - come what may
happoradio - uhrille (välisoitto)
happoradio - ruumiinavauspöytäkirja
hellogoodbye - here (in your arms)
jippu feat. samuel edelmann - jos sä tahdot niin
kent - ensammast i sverige
marina & the diamonds - teen idle
marina & the diamonds - starring role
marina & the diamonds - how to be a heartbreaker
mumford & sons - babel
mumford & sons - i will wait
mumford & sons - hopeless wanderer
mumford & sons - the boxer
mumford & sons - little lion man
nightwish - i want my tears back
p!nk - don't let me get me
p!nk - who knew
p!nk - please don't leave me
p!nk - i don't believe you
p!nk - fuckin' perfect
p!nk - try
panic! at the disco - lying is the most fun a girl can do without taking her clothes off
phil collins - you'll be in my heart
placebo - taste in men
placebo - special k
placebo - song to say goodbye
placebo - protège moi
placebo - nancy boy
placebo - english summer rain
placebo - the bitter end
placebo - protect me from what i want
placebo - every you every me
plain white t's - hey there delilah
pmmp - pariterapiaa
samuli putro - kolme sisarta
samuli putro - älä sammu aurinko
the smiths - heaven knows i'm miserable now
tears for fears - mad world
tegan and sara - closer
tegan and sara - i'm not your hero
tegan and sara - where does the good go?
zen café - taxi
zen café - älä tee
zen café - huonot päiväsi
zen café - rakastele mua

go away, come back

"ai, oottekste takas yhdessä?"

en tiedä miksi välitän edelleen niin paljon, miksi en voi vaan päästää vittu irti kun toinenkin voi. en minä enää rakasta häntä, ei hän enää ole aurinko jonka ympärillä koko elämäni on pyörinyt vuosikaudet, hän ei enää ole se kenestä vannotan parhaan ystävän olevan hiljaa koska en uskalla toivoa ääneen, hän ei enää ole osa elämääni. enhän minä edes ole puhunut hänen kanssaan kymmentä sanaa enempää kerralla joulukuun alun jälkeen, miksi en vain voi olla välittämättä siitä että kaikki oli ja on edelleen hänelle niin helppoa? hän erosi poikaystävästään koska oli tunnevammainen ja kykenemätön sitoutumaan, hän panikoi ja heitti minut pois koska oli tunnevammainen ja kykenemätön sitoutumaan, nyt hän on takaisin yhdessä sen miehen kanssa. en ymmärrä, mitä hänellä on mitä minulla ei ollut, käteni tärisevät ja voin fyysisesti pahoin, yritän muistaa fysioterapeutin opettaman hengitystekniikan ja pysyä kaukana teristä, en saa en saa en saa en saa -

en enää ymmärrä yhtään mitään, mikä minussa on niin kamalaa oksettavaa vastenmielistä rumaa lihavaa typerää että ihminen toisensa jälkeen heittää minut pois, en ymmärrä

hopeless wanderer

aina yhtä mukavaa saada tietää, kuinka ei ole vaivan arvoinen. tästähän alkaa muodostua kunnon perinne, elämähän kävisi tylsäksi jos kuvittelisi olevansa millään tasolla rakastettava.

sandy

"mitä jos yksi ihminen saa vain tietyn määrän mahdollisuuksia ja mun kiintiö on täynnä"

itken ja itken ja itken ja mä en jaksa, tämä on näitä iltoja kun pitää pyytää pinniä ja viirua rauhoittamaan minua, muistuttamaan että kelpaan vaikka en millään meinaakaan uskoa. ei ole pitkään aikaan ollut ihan oikeasti näin itsetuhoinen olo, haluan huutaa kiroilla viiltää juosta hypätä tai edes nukkua, mutta olen lamaantunut paikoilleni, jumittunut omaan typerään oravanpyörääni.

set fire to the third bar

jos voisit pitää vain yhden muiston, mikä se olisi? suklaakeksilikööriä ja kaukaa näkyviä punaisia ilotulituksia, pehmeät huulet ja lämpimät sormet jotka pitävät omistani tiukasti kiinni. jos suljen silmäni kuulen edelleen musiikkiin sekoittuneet hurraahuudot ja kuiskauksesi korvassani.

paniikkikohtaus yksin olohuoneen sohvalla, koira on sen alla piilossa ja pelkään taas kuolevani.

i will wait

"bye, love you"

pidätän hengitystä odottaessani vastausta. ei olisi tarvinnut pelätä, vastaus tulee heti you too sis ja minä hymyilen pitkästä aikaa aidosti. en ymmärrä miten paljon rakkautta voi mahtua yhteen ihmiseen, en ymmärrä miten on mahdollista että valehtelisi varastaisi kuolisi tappaisi toisen vuoksi vailla sekunnin harkinta-aikaa. pikkuveljeni on ainoa syy miksi olen edelleen elossa, en voisi ikinä tehdä sitä hänelle, en voisi ikinä jättää häntä yksin ja miettimään että miksi.

(hän soitti minulle taas, seitsemän ja puolen tuhannen kilometrin päästä, ilmoittaakseen ettei hän ole kohta jo loppuvan teini-ikänsä aikana tehnyt tarpeeksi typeriä teini-ikäisten asioita. hän haluaa hankkia lävistyksen muttei keksi minne, nauramme homostereotypioille ja siitä kuinka vaikeaa on löytää hygieninen lävistämö pekingin keskustasta.)

on ollut kovin synkkää muutama päivä, kuumetta ja väsymystä ja yksin sängyssä itkemistä mumford & sonsia kuunnellen. välillä en ymmärrä elämää.

crumbling down

when you try your best but you don't succeed
when you get what you want but not what you need
when you feel so tired but you can't sleep
stuck in reverse

and the tears come streaming down your face
when you lose something you can't replace
when you love someone but it goes to waste
could it be worse?

lights will guide you home
and ignite your bones
and i will try to fix you

and high above or down below
when you're too in love to let it go
but if you never try you'll never know
just what you're worth

lights will guide you home
and ignite your bones
and i will try to fix you

tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
tears stream down your face
and i

tears stream down your face 
i promise you i will learn from my mistakes
tears stream down your face
and i

lights will guide you home
and ignite your bones
and i will try to fix you

- coldplay, 'fix you'

enkä minä saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä if you never try en saa henkeä en saa henkeä just what you're worth en saa henkeä

enkä minä enää ikinä halua tuntea yhtään mitään

could it be worse

i could really

lonkero lonkero tupakka lonkero lonkero, paska kauhuleffa, tupakka viini viini tupakka tupakka viini, tekstiviesti huvittaako seura tupakka viini, naurua käsiä vaatteita vaatteita, korkokengät vasten asfalttia ja pienimuotoinen eksyminen ja yhtäkkinen hervanta, tupakka tupakka viimeiset viinit, vihdoin kotiovi ja meikinpoistoaine ja sänky oi luoja puhtaat lakanat kiitos

aamulla katson peiliin ja kiroan näkyviä mustelmia, äkkiä pojille viestiä ja milloinkohan mä opin että vitutukseen ei pidä ryypätä ja kauppaan ostamaan kaurapuuroa. onneksi marja on tyttöystävänsä luona, tänään en millään jaksaisi tuomitsevia katseita; haluan vain kuunnella musiikkia, tiskata ja lukea kirjaa. olen kaksikymmentäkaksi, minulla on vielä oikeus purkaa paha olo juuri niin typerällä tavalla kuin huvittaa.

space

annoin vihdoin kenkää terapeutilleni. ystävällisin sanoin ja kiittäen syvästi vittu tyhjästä mutta ilman mitään varaa kompromisseille - lopetan nyt; en vuoden lopussa, en ensi viikon jälkeen, vaan juuri tällä hetkellä. terveisin marie. pyysin uudelta lääkäriltäni lähetteen dkt-pätevyyden omaavalle psykiatriselle sairaanhoitajalle, ja lähtiessäni sarviksesta uskalsin vihdoin hymyillä.

(eilen vietin viisi tuntia ensin arboretumissa ja sitten hatanpään ruusutarhassa. söin jäätelön ja pienen viipaleen kasvispiirasta, otin monta monta monta valokuvaa ja luin lempikirjaani.)

neljä viikkoa koulua takana. jos joku olisi sanonut minulle kaksi vuotta sitten, vuosi sitten, jopa puoli vuotta sitten että tulisin olemaan neljä viikkoa koulussa ilman yhtäkään luvatonta poissaoloa... en tiedä. en ainakaan olisi uskonut. onhan tämä ollut vaikeaa, paniikkikohtauksia ja kipeitä lihaksia ja epätoivoista itkua, mutta olen silti selvinnyt. takana yksi kuukausi, ehkä minä selviän vielä kahdestakymmenestä.

puolimieli

potilas kuollut heikkouteen 

omaan mahdottumuuteensa 

vuosia tapoimme toisiamme 

 potilas kuollut heikkouteen 

suremaan jäävät omaisensa

sinä ja minä ja syntymättömät lapsemme 

bussissa matkalla kouluun soi kappale joka saa sydämeni hakkaamaan väärää tahtia, mielessäni pyörii tennispalatsi kaatosade punahilkka yöjuna mulan otava klementiini nälkäpeli ja keuhkojani puristaa niin kovaa etten saa henkeä, yritän olla ajattelematta viittä täydellistä lasta ja norjaan karkaamista ja elämää joka oli niin itsestäänselvyys. pukuhuoneessa välttelen muiden katseita, olkaa kiltit hiljaa hiljaa hiljaa HILJAA.

siimaleikkurin käytön säännöllinen rytmi rauhoittaa minua jonkin verran koulupäivän ensimmäisen puolikkaan aikana, mutta vartaloahdistuksen täyttämä lounas repii saumat liitoksistaan. juoksen ulos luokasta kesken täysin epäonnistuneen syysistutusprojektin, lukitsen wc:n oven perässäni ja haukon henkeä, tunnen kyynelten valuvan ja pelkään kuolevani.

en tiedä kuinka kauan paniikkikohtaus kestää, mutta vain opettaja vaikuttaa huomanneen poissaoloni. hän onneksi tiesi jo etukäteen mahdollisuudesta ja vain kohottaa kulmiaan, kysyy ääneti että olenko kunnossa. nyökkään vaivihkaa ja jatkan syklaamien asettelemista sievästi punottuun koriin.

vaikka vuoksesi

"tän hemmetin pallon laittaminen on kyllä aina se kaikkein vaikein osuus."
"...siis mitä, onko se neula jo mennyt läpi?"

nauran epäuskoisena putka tattoon tutulle tytölle; miten on mahdollista että 'oikean' lävistyksen tekeminen sattuu vähemmän kuin tavallisen korvakorun? hymyilen kävellessäni studiolta bussipysäkille, uusi koru tuntuu vieraalta mutta tein sen, haista sinä neulakammo vittu, naputtelen innoissani puhelimeni näyttöä. parin viikon päästä palaan tatuoinnin uudelleenväritystä varten, yritän olla muistelematta miten ilkeältä jakapöytää vasten hakkaava neula tuntui.

kuuden viikon päästä olen espanjassa, viidentoista viikon päästä taas kiinassa. ihanaa päästä perheen luo, mutta odotan silti vähän peloissani - mitä jos vietän taas koko matkan itkien äidin takia, mitä jos äiti heittää kommenttia vartalostani, mitä jos taas joudun kuuntelemaan äidin oksentamista minun vessassani, mitä jos lihon ennen sinne menoa, mitä jos en ole tarpeeksi laiha kaunis onnistunut laiha -

valssi

"jos miulla just nyt ois suklaakakku, niin maailman ainoa ihminen jonka kanssa suostuisin sen jakamaan, oisit sie."

yli vuorokausi pelkkää itkua, kaikki tuntuu kaatuvan niskaan puhtaan itseinhon muodossa. välillä sattuu niin paljon etten kestä, vetäydyn nurkkaan painamaan puolikuun muotoisia jälkiä käsivarsiini. pari naarmua sinne tänne, ihan sama se on - olen muutenkin jo täynnä oksien raapimia jälkiä, ei kukaan huomaa eroa.

onneksi on viiru, joka onnistuu ihan joka kerta saamaan päivääni vähän enemmän valoa. välillä on hyvä päästä kiroilemaan yksinäisyydestä ja sydämen särkymisestä jollekin joka ymmärtää eikä tuomitse.

nyt sä tahdot

"you can break anything if you try hard enough."

välillä katson itseäni peilistä ja mietin, olenko loppujen lopuksi muuttunut ollenkaan. kyllä, olen minä ihan selvästi aikuisempi, tiedän mitä haluan ja tunnen vastuuta teoistani, mutta kaikkein syvimmällä sisimmässäni pelkään olevani sama ihminen - ihminen joka antaa toisten kohdella itseään kuin lautasellista paskaa ihan vain sen takia, että niin paljonvähän luulen arvoni olevan. ihan sama etten muista milloin kukaan muu kuin viiru olisi ottanut minuun omatoimisesti yhteyttä, ihan sama ettei seurakyselyihini vastata, ihan sama etten kelpaa kenellekään muuksi kuin humalaiseksi yhdenyönjutuksi, ihan sama ihan sama ihan sama, minun pitäisi olla kiitollinen jo tästä vähästä, minun pitäisi olla kiitollinen että kukaan ylipäätään jaksaa vilkaista oksettavaa naamaaani. (mutta tässähän pointti on: eivät he jaksa.)

en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä tänään haluan kuolla

en jaksa

i wanna

tulen kerta toisensa jälkeen tulokseen, että ei minulla loppujen lopuksi ole mitään väliä.

älä

"anteeks mä tiedän että kello on vartin vaille yks torstaiaamuna ja mä toivon ettet sä herää tähän mutta -"

luin yksitoista tuntia putkeen ja nyt en saa henkeä, naputtelen ässälle viestiä tärisevin käsin koska jotkut asiat ovat niin väärin, on olemassa asioita jotka ovat niin suuria että olen pakahtua koska eivät ne millään mahdu vartaloni sisälle, tähän asuntoon, tähän kaupunkiin maahan universumiin

(it is unacceptable that people look at me and don't see you)

eva

aina välillä marjan mentyä jo nukkumaan livahdan ulos läppärin (tai tabletin tai, jos olen oikein laiskalla tuulella, puhelimen) ja tupakan kanssa lukemaan. yleensä runoutta, e. e. cummingsia bud of the bud tai sylvia plathia tai arja tiaista olen päättänyt tappaa sinut, mutta usein myös tarua sormusten herrasta tai harry potteria, välillä jopa fanfiktiota fiiliksestä riippuen ties mistä hahmoista consume me. en ole varma tietääkö marja että ylipäätään poltan enää - enhän minä enää nykyään säännöllisesti, lähinnä alkoholin kylkiäisenä enkä ikinä marjan ollessa läsnä - mutta odotan silti aina kunnes toisen makuuhuoneen ovi on jo kiinni. nyt on jo niin viileät illat että minun on pakko vetää neule päälle ennen kuin menen pihalle, mutta ei se haittaa; sisällä on niin kamalan kuuma että kolmetoista-asteinen ilma on ihan hyvää vaihtelua.

tänään kirjoitin taas ensimmäistä kertaa hetkeen, paperille tulvi sinisellä musteella sanoja lämpimistä katseista ja viileistä sormista ja öistä jotka eivät koskaan loppu.

(minusta on kamalan rauhoittavaa aamuisin pukea päälle vaatteet joiden laadusta ei ole tingitty. ei sen takia että haluaisin toisten kiinnittävän huomiota hintalappuihin sataviisikymmentä satakymmenen yhdeksänsataaviisikymmentä sataneljäkymmentä kaksisataa viisisataa, muistan aivan hyvin muiden nuorten opiskelijoiden hiljaiset silmienpyöritykset parin vuoden takaa ("onko pakko heruttaa että on kasvanut rahassa?") enkä itse halua joutua sellaisten katseiden kohteeksi, ei, minä en osta mitään mikä huutaa sadan metrin päähän stockmannin hyllyjä tai pohjoisesplanadin pieniä myymälöitä; olen vain viettänyt niin monta vuotta esittäen jotain muuta kuin mitä oikeasti olen haluan tarvitsen, että välillä on rauhoittavaa muistuttaa itseäni kuinka pitkälle olen päässyt: en enää ole itselleni (ja kaikille muille) valehteleva teini-ikäinen joka ei tiedä elämästä yhtään mitään. olen äänestänyt viisi vuotta, asun suuressa asunnossa hyvässä kaupunginosassa, käyn koiran kanssa aamulenkillä eikä minulta ikinä lopu wc-paperi tai tiskiaine kesken, käyn koulua jonne itse hain ja jossa itse haluan olla, ja avatessani vaatekaapin näen naisen enkä typerää - niin kovin typerää - pikkutyttöä.)