267

Tiedän olevani vain ylihuolehtivainen isosisko, että veljeni on jo aikuinen ihminen jolla on kaikki ihan hyvin, mutta - mutta. Lennosta väsähtäneen Pikkuveljen vasen jalka nykii hänen nukkuessa ikkunoiden alla ilta-auringossa, ja koko sieluni täyttyy tarpeesta suojella häntä, etsiä käsiini jokainen ihminen joka on ikinä edes ajatellut hänen satuttamistaan ja repiä heidät kappaleiksi raaja raajalta. Me emme ole niitä jotka puhuvat ikävöimisestä tai rakastamisesta ääneen, emme ainakaan selvin päin, mutta hän avasi hymyillen Helsingin asunnon oven tänä aamuna emmekä koko päivänä ole olleet kahta metriä kauempana toisistamme: minä seuraan ääneti perässä kun Pikkuveli siirtyy keittiöstä olohuoneeseen langattoman netin ylettyville, Pikkuveli pyytää minut seuraksi keskustaan ja väittelemme (vahvalla virginianmurteella eikä mitään kivuliaan itsetietoista RP:tä) Stockmannilla ruskeiden vaatteiden hyvistä ja huonoista puolista. Myyjä katsoo siistejä vaatteitamme ja kysyy kohteliaasti että can I help you with anything, eikä pysty pidättelemään hämmennystään kun vastaan sujuvalla suomen kielellä. Juoksemme kaupasta kauppaan ja nauramme ja nauramme ja nauramme.

(Pikkuveli näyttää niin isältämme että olen säännöllisin väliajoin purskahtaa itkuun. Välillä en toivo mitään enemmän kuin että perheeni muuttaisi takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan. Olen niin kovin yksinäinen.)

Huomenna menemme isovanhempien ja enon perheen kanssa Tallinnaan päiväksi. En millään jaksaisi, sen puolen serkut ovat kovin ...teini-ikäisiä... enkä oikein tule toimeen heidän äitinsä kanssa, mutta onneksi voin paeta enon ja Pikkuveljen kanssa pieniin nurkkakauppoihin ja puhua niin nopeasti ettei kukaan muu pysy perässä.

266

Välillä minua ahdistaa se, että olen päässyt Lappitytöstä yli. Ei sen takia että olisin jotenkin äärimmäisen emotionaalinen masokisti, vaan koska Lappityttö on ainoa vakaa pysyvä jatkuva muuttumaton tunne joka on ollut tarpeeksi voimakas muistuttamaan minua viimeisen kahden vuoden aikana siitä, että olen elossa. Välillä (useimmiten) olen niin helvetin turta, henkisesti niin totaalisen tyhjä etten oikeasti ole varma onko tämä maailma todellisuus vai ei, enkä nykyään meinaa saada yhtäkään tarpeeksi voimakasta tunnetta pinnalle että tuntisin olevani aidosti läsnä. Kuuntelin äsken humalaisena Lokin luota kotiin kävellessäni Adelen Someone Like You'n, Coldplayn Fix You'n, Phil Collinsin You'll Be In My Heartin ja Stingin Fields of Goldin, kappaleet jotka yhdistän kaikkein vahvimmiten Lappityttöön, enkä tuntenut mitään muuta kuin katumusta; kaikki kipu oli kadonnut ja hetken aikaa olin varma etten oikeasti ole olemassa, että olen tiedostamattani jumissa jossain painajaisessa enkä saa itseäni hereille ellen -

(Lopulta näin Viirun nimen saapuneissa viesteissä ja pidättelin itkua loppumatkan. Kyllä, olen edelleen elossa.)

Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, tiistai kahdestoista päivä istun taas kuusi tuntia kukkasidontaluokassa ja yritän käsitellä ajatusta siitä, että kohta minun pitäisi olla vastuullinen työssäkäyvä aikuinen.

(en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä)

265

Kävin vaa'alla miksi vitussa kävin vaa'alla olen viimeksi ollut näin vastenmielisen lihava 19-vuotiaana oksettaa kun vain ajattelen sitä numeroa oksettaa oksettaa oksettaa en enää ikinä syö

264

Yritän ja yritän ja yritän ja yritän, mutta. En ymmärrä miten voi inhota omaa vartaloaan, omia kasvojaan, omia hiuksia omia silmiä omia vaatteita ihan kaikkea itsessään näin paljon. Miten voi tuntea itsensä jatkuvasti niin rumaksi?

263

Your skin may never be perfect, and that’s okay. 

Life is too short not to have the underwear, the coffee, and the haircut you want. 

Everyone (including your family, your coworkers, and your best friend) will talk about you behind your back, and you’ll talk about them too. It doesn’t mean you don’t love each other. 

It’s okay to spend money on things that make you happy. 

Sometimes without fault or reason, relationships deteriorate. It will happen when you’re six, it will happen when you’re sixty. That’s life.

- five things I am trying very hard to accept -

262

Juoksen jalkani rakkuloille ja pakenen mielikuvitusmaailmoihin. Elizabeth ja Mr. Darcy, Ron ja Hermione, Elinor ja Edward, Ronja ja Birk, Heathcliff ja Catherine, Sherlock ja John; valvon yöt peläten ettei kukaan tule enää ikinä rakastamaan minua, että ihmiselle annetaan tietty määrä mahdollisuuksia ja minä olen jo saanut omani ja mokasin ne kaikki enkä enää kertaakaan tule nukahtamaan toisen ihmisen viereen.

(Kyllä minä ystävien vieressä olen nukkunut, Marjan ja Lokin ja Helin ja yhden hämmentävän yön Marjan serkkuun liimautuneena, mutta Lappitytön jälkeen en ole uskaltanut nukahtaa kenenkään enemmän-kuin viereen, en edes yhden yön laastarien sänkyyn tunniksi keräämään energiaa ennen kotimatkaa. Se vain on... liikaa. Pelkään niin kovin saaneeni siitä viimeisestä yöstä pysyvät arvet, että en enää ikinä voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon että annan hänelle mahdollisuuden katsoa minua aamulla ja katua.)

Jos edes olisin vähän pienempi niin -

261

Taas yksi luku lisää. Tuntuu kuin ihan vasta äsken olisin ollut viettämässä 19. syntymäpäivääni; nyt olen jo 23, eri kaupugissa, eri ihmisten kanssa, eri elämässä. Ehkä se ei loppujen lopuksi olekaan niin kamala asia - vaikka silloin oli paljon hyvää, niin en minä ikuisesti haluaisi jumittua meneisyyteen. There are 7 billion people in the world. Why are you letting one of them them ruin your life?

Vaikka ilmasto sekä ulkona että sisällä läheni trooppisia lukemia, en muista milloin olisi ollut yhtä onnistunut syntymäpäivä: kaikki Pikkuisen ja Appelsiinin puoliskoja myöten olivat paikalla, pöytää koristi yhteensä viisi- vai kuusitoista keksipakettia ja sain ihania lahjoja, ja jaksoimme jopa lähteä yöllä vielä keskustaan baariin. (Vilkuilin nauraen Lokin kanssa terassilla istuvaa brunettea, mutta lopulta lähdin kiltisti viimeisellä bussilla kotiin nukkumaan.) Nukuin kippurassa kissan vieressä, maailma antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kerrankin unettomat unet.

(Olo oli - on - kuin jättiläisellä, mutta yritin olla antamatta sen haitata. Miten voi ihminen näyttää näin oksettavalta, miten miten miten miten?)

260

"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"

Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.

(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)

Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.


Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).

259

"Vill Marie ha ett glas vin?"

"Tack."

Ehkä tädin perheen (tädin perhe, kummiperhe, ei - ihan vain perhe, enemmän kuin omani on ollut vuosikausiin) luokse pakeneminen ei ole kaikkein kypsin tapa regoida sydänsuruihin, mutta toimiva se ainakin on. Iltaisin setä tarjoilee viinilasillisen toisensa jälkeen kun minä ja täti juoruamme ja katsomme paskaa tosi-tv:tä, pojat halaavat tiukasti ja kertovat omista, ihanan draamattomista elämistään. Päivällä otan aurinkoa takapihalla ja kävelytän koiraa ja korjaan mansikkasatoa ja nypin ylikukkineita perennoja ja mitä tahansa ettei tarvitse ajatella elämää tämän pikkukaupungin ulkopuolella. Keskityn lapsuudenajan lempinimeen ja hassuihin lautapeleihin ja uskottelen itselleni, että he eivät silmänräpäyksessä vaihtaisi minua pikkuveljeeni.

(Lappityttö laittoi viestiä, kysyi että haluanko mennä tiistaina kahville. En tiedä en tiedä entiedäentiedäentiedä. Pystynkö oikeasti näkemään häntä vain ystävänä, ensimmäistä kertaa ikinä ilman lepattavan sydämen aiheuttamia taka-ajatuksia?)

Täytän viikon päästä kaksikymmentäkolme vuotta. En minä mikään aikuinen ole.

258

Istumme Pikkuisen kanssa terassin nurkkapöydässä useamman tunnin, ja yhtäkkiä huomaan kertovani hänelle asioita joita en ole ennen sanonut ääneen kenellekään. Hassua, kuinka odottamattomista paikoista ystäviä välillä löytyy. (Surullista, kuinka paljon jotkut asiat voivat ihmisiä yhdistää.) Vaikka emme naurakaan paljon, sydämeni on kotimatkalla kevyempi kuin pitkään aikaan. Kunnes -

"Anteeksi." Kotona sängyssä tuijotan saapunutta viestiä enkä saa henkeä. Ei se yllätyksenä tullut, mutta... niin. Olisi pitänyt luottaa siihen ääneen, joka kuiskasi korvaani että eihän minulle tapahdu tällaista.

257

istun huoneeni lattialla itkemässä ahdistaa niin paljon etten saa henkeä miksi en vain voi olla normaali aikuinen miksi en kykene edes pienimpään arkiasioihin miksi olen niin epäonnistunut paska