let nothing you dismay

kello ei ole edes kolmea iltapäivällä kolmantena päivänä täällä ja nyt jo oli läheltä piti -tilanne. taas jostain aivan pienestä, piparkakkukuorrutteesta ja kuinka minä taas tahallani pilaan ja sotken kaiken, hän saa puhua minulle ihan niin törkeästi kuin sielu sietää mutta minun pitää kunnioittaa vanhempiani tai muuten joten lopputulos on aina sama: jos sanon sanallakaan vastaan niin äiti muuttuu maailmanhistorian pahimmaksi marttyyriksi, minä olen lähellä itkeä turhautuneisuudesta ja isi joutuu rauhoittelemaan molempia vuorotellen.

(eilen äiti istui pelaamasssa tietokoneellaan ja selitti siitä kuinka häntä mietityttää että onkohan hän vaikuttanut minun psyykkisiin ongelmiini. teki mieli huutaa että mitäs vittua luulet sulta olis pitänyt kieltää lasten hankkiminen, ensimmäinen muistoni on äidin bulimian todistaminen, olen kasvanut kuunnellen kuinka en ikinä ole tarpeeksi hyvä fiksu laiha kaunis laiha laiha laiha ja auta armias jos en huuda kiitollisuuttani jokaisesta pienestä asiasta, kaikki on aina minun vikani koska minä olen kiittämätön pieni paska ja äiti vain viaton uhri. joten joo, sanoisin että ehkä äidin käytöksellä on ollut pieni osa tautiluokituslistani laajuuteen.)

(kyllä, olen varsin tietoinen siitä kuinka katkera olen äidilleni, thankyouverymuch.)

mutta olen sentään saanut jo kahtena yönä nukkua yli kymmenen tuntia putkeen, olen katsonut televisiota ja pelannut pelejä ilman huonoa omatuntoa ensimmäistä kertaa miesmuistiin, eilen olimme koko päivän kaupungilla ostoksilla ja käytiin varaamassa junaliput maan koillisosaan ensi viikonlopuksi. kyllä minä jaksan, pakko minun on jaksaa, ei tässä muita vaihtoehtoja ole. ei vaikka minun kuinka tekisi mieli -