ahdistus kiertää kehää ympärilläni ja menetän tajuntani keskellä luokkahuonetta, opettaja on huolissaan mutta minä vain heilautan kättäni kun vihdoin jaksan nostaa sen, kävelen huterin jaloin vessaan ja itken ja itken ja itken.
pakenen elämää lokin luo, huonoa telelvisiota ja hyviä joulutorttuja ja hiljaisuutta, jota ei tarvitse yrittää peittää teennäisellä puheella. käperryn suuren sohvan nurkkaan ja annan koiran kuolata vaatteilleni, en nosta katsettani edes kun hän-jonka-luulimme-olevan-ystävä tulee käymään. emme lokin kanssa kumpikaan korota ääntämme, emme reagoi kolmannen kyyneleihin emmekä anna hänen yrittää laukoa tekosyitä. mä välitän susta todella paljon, mutta mä en aio olla ystävyyssuhteessa jossa toinen saa mut toistuvasti tuntemaan itseni arvottomaksi. mä ansaitsen parempaa. en katso häntä silmiin, en halua enkä pystyisi vaikka haluaisin, en edes silloin kun hän tunnin jälkeen pukee ulkovaatteet päälle ja astuu rappukäytävään. en pysty.
(aina kun lähden pois hervannasta tulee mieleen se yksi aamu yli neljä vuotta sitten, kun heräsin oudosta asunnosta kahden miehen välistä ja hiivin ulos herättämättä ketään. ei ole väliä kuinka monta kertaa olen käynyt sen jälkeen lokin tai helin luona, jokin siinä fuksivuoden syysaamussa on syöpynyt ikuisesti lihasmuistiini.)
näen painajaisen painajaisen jälkeen, lopulta laitan valot päälle ja luen romaania elämää suuremmasta rakkaudesta. en mene kouluun. ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)