domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

i'll grow rot

Istun luokkahuoneen lattialla pidättelemässä itkua, tunnen kuinka limainen kouluruokalan pasta lilluu vatsassani ja haluan huutaa, huutaa kunnes minusta ei enää lähde yhtään ääntä, pois se minusta pois se minusta vittu pois se minusta en kestä tätä, haluan juosta vessaan ja repiä kurkkuni verille ja kylpeä käsidesissä.

Inhoan sitä että näitä päiviä on edelleen: päiviä jolloin tuntuu että kaikki romahtaa ja vuosien terapiat ovat kaikki vain hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Katson peiliin ja vihaan näkemääni, miksen jaksanut edes meikata aamulla? Miten ihmiset voivat katsoa minua ja olla nauramatta? Oksettavan huono ja rasvainen iho, hiukset vain roikkuvat velttoina, vaatteet ovat tylsän rumat ja olen niin sietämättömän liian suuri että haluan hakea jostain kasan peittoja ja piiloutua niiden keskelle. Luokkalainen koskettaa käsivarttani saadakseen huomioni enkä kykene hillitsemään kavahdustani, älä koske älä koske älä koske lopeta, jokainen hipaisu tuntuu hohkaavalta hiileltä.

Tiedän että tämä on vain ajatus, tunteet ovat valideja mutta se ei tarkoita että niiden aiheuttamat ajatukset välttämättä ovat tosia, mutta silti. Välillä en vain jaksa.

don't go

Minulla on päällä iso t-paita ja huppari eikä ollenkaan meikkiä kun Heli tulee tänne, ja jostain syystä hän silti haluaa viettää kanssani tuntikausia, kietoa kätensä ympärilleni kun valahdan sohvalla puoliksi hänen syliinsä, suudella minua niin kauan ettei minulla ole mitään toivoa yrittää tajuta mitä tv-sarjassa on sillä aikaa tapahtunut. Saattaessani hänet koiran kanssa bussipysäkille sataa jättimäisiä ("kissan kokoisia!") lumihiutaleita enkä enää kykene hillitsemään kättäni, otan vasemmalla kiinni hänen oikeastaan ja sydän hakkaa rintakehässäni nähdessäni hänen ilahtuneen hymynsä. Kävellessäni takaisin kotiin oma hymyni leveää niin suureksi että ohitseni kävelevä mies katsoo minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Tänään olen tilannut kotiinkuljetuspizzan, pelannut yli kaksitoista tuntia Tomb Raideria ja jättänyt tekemättä ihan kaikki kotityöt. Kohta Marja tulee kotiin kihlattunsa luota ja tuo mukanaan hänen minulle ostamansa dinosauruskuvioisen collegepaidan, eikä minun sänkyyn ryömittyäni tarvitse laittaa herätyskelloa lainkaan soimaan.

Oikeastaan olen aika onnellinen.

sonata in d

Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.

(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)

Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.

Olisi jo huominen.

in the clear

"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."

Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)

Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.

(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)

Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.

Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.

a little bit closer

Liukastelen mäkiä ylös ja alas kiittäen luojaa siitä, että Lontoossa on vielä ilta ja Lokilla hostellissa ilmainen wifi. Naputtelen puhelimen näyttöä aivan vimmatulla vauhdilla, eikä katseeni ylös peilinkirkkaasta jäästä nostaminen kostaudu kuin muutaman kerran koko kävelymatkan aikana. Kuuntelen pikkuruisesta iPodistani Taylor Swiftiä ja laulan välillä ääneen; väsyttää niin kovin paljon, mutta ihan sama.

Melkein yllätyn kun tajuan olevani niin nopeasti kotona - nauran laittaessani Helille viestiä että selvisin perille asti ("Kävi ilmi, että kotiin käveleminen on huomattavan paljon hauskempaa ILMAN seitsemän sentin korkoja!"). En edes muista milloin viimeksi olen avannut öisen kotiakävelyn jälkeen ulko-oven kiroamatta sitä, etten mennytkään bussilla.

Kello on jo huominen ja minun pitäisi mennä nukkumaan, iltalääkkeetkin on jo otettu mutta väsymyksestä (sekä luonnollisesti että kemikaalisesti aiheutuneesta) huolimatta en millään haluaisi. Ehkä kahlaan läpi vielä yhden luvun yöpöydälläni makaavasta Humisevasta harjusta, tai sitten nukahdan kirja vielä kädessäni ilman mitään muistikuvaa luetuista sanoista.

hey stephen 

i know looks can be deceiving 

but i know i saw a light in you

and as we walked 

we were talking

i didn't say half the things i wanted to

the way you walk, way you talk, way you say my name

it's beautiful, wonderful, don't you ever change

hey stephen 

why are people always leaving?

i think you and i should stay the same

vapautettu kuningatar

Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.

Kipitän monen mutkan kautta kuorotreeneihin, ja Lintu kohottaa kulmiaan ja vislaa kävellessään minua käytävällä vastaan. "Nice legs, sweetheart", hän hihkaisee, ja isken silmää ohittaessani hänet. Kahvitauolla toinen ja kolmaskin kommentoi kuinka nättinä olen, minä hymyilen ja hymyilen ja hymyilen. Viisi vuotta, kaksi vuotta, vuosi sitten olisin ahdistunut ja alkanut paniikissa kelata sanoja mielessäni - vittuileeko se mulle? oliko se sarkasmia? onko mekkoni liian lyhyt? oliko se vihje että pitäisi laihduttaa? - kunnes olisin käpertynyt pieneen kasaan naistenvessassa ja alkanut itkeä, mutta nyt vain jatkan hymyilyä: näytän hyvältä ja tiedän sen. 

(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)

(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)

Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.

"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"

"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."

Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan. 

Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

they call me

Kissa herättää minut kuudelta aamuna antamaan ruokaa, kouluun valmistautuva Marja nauraa minulle kun puoliunessa törmäilen pitkin seiniä. "Kauniita unia", hän hihkaisee kun päästän epämääräisen örähdyksen ryömiessäni takaisin makuuhuoneeseeni, ja seuraava muistikuvani onkin vasta puoli yhdentoista aikaan, kun aurinko paistaa verhojen välistä sänkyyni. Laiskottelen kuitenkin vielä pitkään, nautin rauhassa viimeisen lomaviikon alusta ennen kuin nousen, vedän verkkarit päälle ja teen itselleni kunnon aamiaisen. Lumi kimaltelee kun katselen ulos ikkunasta, hymyilen ja laulan ääneen kun pyyhin keittiön tasot ja tiskaan eläinten ruokakipot.

Yhtäkkiä havahdun siihen että neljänkymmenen minuutin päästä täytyy lähteä bussipysäkille, jos haluan ajoissa keskustaan Heliä vastaan. Ehdin juuri ja juuri, kipitän koroissani Sokokselle enkä ensin ole tunnistaa toista kun päällä on vaaleanpunaisen sijaan valkoinen takki. Salaattivaihtoehtoja pähkäillessämme pelkään taas kerran olevani tylsä tyhmä ruma läski liian sitä liian vähän tätä, mutta ei olisi tarvinnut: istumme alas ja alamme höpöttää ties mistä, ja yhtäkkiä on kolme tuntia myöhemmin ja poskiini koskee hymyilyn määrästä. Kiroan ääneen pakkasta ja väärään laukkuun unohtuneita sormikkaitani, hiljaa mielessäni sitä että olen niin väsynyt että täytyy jo lähteä kotiin. Bussissa suljen silmäni ja annan kohmeisten sormieni vipeltää puhelimen näytöllä.

Huomenna on pyhä, olin jo kokonaan unohtanut: en saakaan Marjatonta päivää. Olin suunnitellut herääväni aikaisin, laittavani kaiuttimista täysillä soimaan 8tracksin parhaan dubstep-soittolistan ja pitäväni yhden naisen tanssi-kautta-siivousbileet, mutta Marja nukkuu iltapäivään asti, inhoaa tanssimusiikia - etenkin trapsteppiä - ja minua ärsyttää katsoa toisen laiskottelemista ja (sitä vitun) iänikuista sotkemista kun yritän itse siivota. Onneksi illalla on saunavuoro, pääsen makaamaan lauteille siiderin kanssa ja nauttimaan lämmöstä.

fruit machine

Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.

...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.

(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)

Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.

Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.