salva me

Vaikka Marjan tunnekylmyys välillä tympiikin, niin on ihan kiva (tai no, mikään tässä tilanteessa ei ole kivaa, mutta silti) että voi mennä itkusta turvonneilla silmillä olohuoneeseen ilman että tarvitsee selittää mitään ellei itse halua.

Tänä iltana esiinnyn täyden Tampere-talon edessä, olisikohan siinä tarpeeksi adrenaliinia että unohtaisin hetkeksi kaiken muun? Eilen meinasin pyörtymisen lisäksi pillahtaa itkuun kesken sekä Rex tremendaen että Sanctusin, tänään pitää yrittää... en tiedä. Pitää vain yrittää. Serkun tyttöystävä tulee katsomaan ja jää viikonlopun yli mutta kukaan muu tuttu ei tule olemaan yleisössä - toisaalta, eihän kukaan äitiä lukuun ottamatta ikinä muutenkaan tule minua katsomaan ellen pakota. Olen aika varma että Marja ja muut ovat helpottuneita että liput myytiin loppuun niin nopeasti, tuskin kovin monen ihmisen käsitys hauskasta perjantai-illasta on puolentoista tunnin latinankielinen sielunmessu, ei vaikka muusikot olisivat kuinka lahjakkaita.

(En muista milloin olisin viimeksi syönyt muuta kuin pieniä suupaloja sieltä sun täältä. Tiistaina, ehkä? Tiedän että täytyy syödä, etenkin jos minun pitäisi tänään pysyä puolitoista tuntia pystyssä polttavissa parrasvaloissa, mutta pelkkä ajatus ruoasta oksettaa. Ahdistaa.)

and the hardest part

Elämä on välillä niin vitun epäreilua etten kestä, miten jokin joka tuntuu oikeammalta kuin mikään muu on ikinä tuntunut voi loppua asian takia joille emme kumpikaan mahda mitään?

En uskalla kertoa kenellekään, en Marjalle enkä Lokille enkä kenellekään muullekaan, ainoastaan Livejournalin nettikaverit tietävät ja nyt te jotka tätä blogia luette (eli ruhtinaalliset kaksi ihimstä jotka tunnen myös oikeassa elämässä). En uskalla edes laittaa äidille viestiä, vaikka kaikesta meidän välisestä paskasta huolimatta kerron hänelle ihan kaiken. Makaan vain kippurassa sängynnurkassa tuijottaen puhelimen ruutua epäuskoisena. Miten tässä näin kävi.

a thousand years

Mahdan näyttää aika kamalalta, kun jopa lievästi sanottuna tunnekylmän Marjan silmät revähtivät auki ja hän kysyi mitä kuuluu kun menin olohuoneeseen.

294

i find a map and draw a straight line
over rivers, farms, and state lines
the distance from here to where you'd be
it's only fingerlengths that i see

Bussissa matkalla takaisin Tampereelle annan itselleni kahden kappaleen verran aikaa itkeä (Snow Patrol, tietenkin, tuo kaukosuhteiden luvattu yhtye) ennen kuin nostan leukani, laitan viime kesän tanssihittejä soimaan ja olen (niin vitun) reipas (etten kestä).

Viikonloppu oli ihana, vaikka olinkin maailman inhottavimmassa flunssassa: lämmin syli, lämmintä teetä, lämmin sänky. Ei poistuttu asunnosta kuin kauppaan, mutta ei se mitään. Hän tekee minut niin kovin onnelliseksi.

(Minun piti hienovaraisesti ottaa puheeksi viralliset nimikkeet, oisko susta okei jos puhuisin susta tyttöystävänä kun se tuntuu aika oikealta tai tää tuntuu musta parisuhteelta, entä susta tai jotain. Sen sijaan möläytin lattialla pizzaa syödessämme ilman mitään ennakkopehmentämistä että mä oon aika varma että me seurustellaan. Luoja miten voi nolottaa näin paljon, milloin opin ajattelemaan ennen kuin avaan suuni?)

(Mulla on tyttöystävä. Mä olen parisuhteessa. Hurjan jännää.)

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

292

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tuon tytön? Siis ihan oikeasti, mitä? En usko karmaan, mutta enhän minä kaikista ihmisistä voi saada jotain niin upeaa noin vain. Ja kaiken lisäksi hän näyttää niin onnelliselta istuessaan hajareisin sylissäni sohvalla, ihan niin kuin hänkään ei haluaisi olla missään muualla.

Nyt olen takaisin Tampereella ja pitäisi keskittyä kaikkeen muuhun, kuorotreeneihin ja tentteihin ja siivoamiseen ja terapiaan, mutta miten muka voisin kun kaikki tavarani tuoksuvat Viirulta?

i've been saving all my summers for you
i've been saving all my summers for you

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

290

"TUUT TÄNNE JA OOT MUN KANSSA"

Nauran lukiessani Lokin pitkin iltaa laittamia viestejä museoista ja pubeista ja liian äänekkäistä hostellivieraista. Hän yrittää maanitella minua lähtemään luokseen Lontooseen, itkettää vähän kun en voi suostua; vasta kuukausi eri kaupungeissa mutta se tuntuu jo vuodelta, minkä lisäksi Lontoo Lontoo Lontoo Lontoo kuinka voi ihminen ikävöidä yhtä kaupunkia näin paljon? Thamesin epäilyttävän värinen (ja hajuinen) vesi, bussilinjat joita ei ole mitään toivoa ymmärtää, sää joka on yhdeksänkymmentäprosenttisesti harmaa, se hämmentävä tosiasia että Circle Linella päätyy aina menemään vahingossa sitä pidempää kautta - mutta toisaalta, kassalla there you go love sanovat kaupan myyjät, Tower Bridgen nurkassa oleva Starbucks, Chinatown perjantai-iltana, se yksi suklaakeksien makuinen kermalikööri jota en ole mistään muualta löytänyt, päiväkausia kestävät museo- ja nörttikierrokset, Green Parkin yllättävä hiljaisuus iltakymmeneltä. Satatuhatta täydellistä muistoa.

Yritän muistaa että jos minulla ei ole varaa ostaa Valintatalosta appelsiinia niin minulla ei todellakaan ole varaa käyttää opintolainaani nyt heti tällä sekunnilla milloin lähtee seuraava lento spontaaniin ulkomaanmatkaan, ei vaikka kuinka kodin seinät kaatuisivat päälle ja haluan vain halata parasta ystävääni.

(En oikeasti ollut osannut valmistautua siihen, miten paljon ikävöin Lokkia. Viisi vuotta aamuluentoja, esseiden kirjoittamisen välttelyä varten kehitettyjä shoppailupäiviä, valkoviinin- ja Disneyntäytteisiä tyttöjeniltoja, opiskelijabileitä ja syntymäpäiviä ja pikkujouluja ja vappuja, spontaaneja reissuja Jyväskylään ja Helsinkiin ja Naantaliin ja Lontooseen ja ties minne ja ties mitä. Nyt olen yhtäkkiä yksin, en tietenkään yksin yksin mutta silti, jokin oleellinen osa Tamperetta puuttuu.)

289

en kestä en kestä en kestä haluan pois

Olen niin vitun ruma etten tiedä miten päin olla, kasvojani kuumottaa joka kerta kun joku katsoo minua päin (primääritunne pelko sekundaarinen tunne häpeä toimintaimpulssi pakeneminen) enkä kestä itseäni, miten kukaan ylipäätään kehtaa näyttäytyä seurassani? Miten ihmiset kykenevät peittämään inhonsa kun he katsovat minua kasvoihin? Miten kukaan voi koskettaa minua rypistämättä otsaansa ja kommentoimatta sitä kuinka pahasti olen päästänyt itseni lipsumaan? Haluan juosta kotiin tai vähintään lähimpään vessakoppiin itkemään omaa ulkonäköäni, mutta ei, minulla on työvuoro kuuteen asti, minun pitää hymyillä ja olla ystävällinen ja kohtelias ja olla kuin en haluaisi upottaa itseäni polttavaan happoon.