and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

blank space

Päivällä sain paeta suuren solukämpän pieneen makuuhuoneeseen, lahoten riviin Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa. Olen puoliksi Helin peiton alla ja katselen hymyillen kuinka muut säpsähtelevät kauhuleffalle jonka itse osaan jo ulkoa (mutta myönnän silti itsekin säikähtäväni joka kerta kun kädet ilmestyvät tyhjästä ja taputtavat naisen pään vieressä), silitän vuorotellen kania ja kissaa, nautin siitä kun voi vaan olla eikä tarvitse esittää yhtään mitään. Kävellessäni kotiin olen jo paljon rennompi, enemmän oma itseni ja vähemmän ulkonäköä koulua painoa uuttavuotta kaikkea stressaava möykky.

(En edes jaksa esittää, etteikö minulla olisi ollut Heliä ikävä miltei kymmenen kuukauden hiljaisuuden aikana - oli hän kaikesta huolimatta yksi parhaista ystävistäni.)

Ihan hassua ajatella, että ylihuomenna on jo 2015, kun en vieläkään ole tottunut siihen ettei ole 2012. Onneksi ei ole, voi luoja, onneksi: muistan kun vuosi vaihtui seuraavaan ja minä aloin itkeä aivan hysteerisesti Marjan silloisen asunnon parvekkeella, "mun ei tarvii enää ikinä elää vuotta 2012, mä selvisin siitä ja se on ihan oikeasti ohi" enkä muista ikinä olleeni yhtä helpottunut. Ei, 2012 ei ollut hyvä vuosi.

Olen saanut kutsuja aatonviettoon pariltakin eri taholta, kotibileitä ja baareja ja tyttö jonka tuikkivat silmät kertovat että voisin aloittaa ensi vuoden hymyilevät huulet omiani vasten, mutta olen aika helpottunut että lupasin viettää rakettienkatseluillan kahdestaan Sinin kanssa - pidän nykyään rauhallisista vuodenvaihdoista, sellaisista jotka eivät tuo mieleen sitä yhtä, täynnä keksitaikinalta maistuvaa likööriä ja kiellettyjä katseita suudelmia käsiä huulia kaikkea oi luoja kiltti mitä tahansa. Juodaan kuohuviiniä ja katsotaan supersankarileffoja ja kikatetaan vierekkäin Sinin jättimäisellä sängyllä, juorutaan Tampereen klaustrofobisen pienistä lesbopiireistä ja ollaan kiitollisia kaikesta, mikä on tapahtunut.

(Tuleekohan ikinä olemaan vuotta, jolloin raketit eivät muistuta minua Lappitytöstä? Kyllä minä hänestä yli olen päässyt, olen jopa onnellinen hänen ja hänen uuden puolisonsa puolesta, mutta pakkasöiden tähtitaivaat ja ruudin tuoksu jaksavat joka kerta kelata aikaa taaksepäin. En kaipaa, kunhan vain... muistan. Ehkä sellainen vuosi vielä tulee kun en tee sitäkään: olenhan jo onnistunut antamaan itselleni anteeksi, en enää murehdi tai mieti mitäpä jos mitäpä jos mitäpä jos. Olen eri ihminen kuin viisi, neljä, kaksi vuotta sitten; virheistä oppinut muttei menneisyyteen jumittunut. (Itsen validointi, tuomitsemattomuus, äärimmäinen hyväksyntä.) Vahva.)

kingdom

Mietin, että voisin uudenvuoden kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, johon aattona sitten vastaisin. Muutama päivä aikaa siis, kommentoikaa jos on jotain mitä haluatte tietää kuluneesta vuodesta tai minusta ylipäätään!

(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)

dota

Setä ja serkut ja Pikkuveli ovat yhtä ihania kuin aina, mutta en tajua mikä Tätiin on viimeisen parin vuoden aikana mennyt kun hän koko ajan vain vittuilee minulle. Eikä vain hyväntahtoisesti nauraen (vaikken tiedä kestäisikö hauras itsetuntoni edes sitä), vaan oikeasti vittuilee, saa minut tuntemaan itseni täysin paskaksi.

(Pikkuveli on se joka joi eilen liikaa vodkaa ja päätyi vuorotellen kylpyhuoneen lattialle oksentamaan ja itkemään, istuin hänen vieressään ja halasin ja lohdutin pitkälle yöhön, mutta minä olen se jolle vinoillaan ja kohotetaan ivallisia kulmia. En jaksa tätä enää, siihen on syy miksi vierailuni vain harvenevat ja lyhenevät koko ajan, kyllä minä tiedän että olen tyhmä ärsyttävä äänekäs tylsä luuseri ruma läski epäonnistunut, mutta ei se että olen jo tietoinen asiasta tarkoita että haluaisin siitä koko ajan muistutuksia. Olisi vaan pitänyt jäädä yksin kotiin jouluksi, tai lähteä Lokin perheen luo. Tai mennä edes Kiinaan äidin ja isin luo; äiti kyllä saa minut säännöllisesti raivon partaalle, mutta vanhempani eivät ikinä saa minua tuntemaan itseäni typeräksi tai ärsyttäväksi.)

Haluan pois täältä, ahdistus puristaa rintakehääni kasaan ja haluan repiä ihoni riekaleiksi, haluan pois, ettekö te tajua, pois

god rest ye merry

Minä yritän ja yritän ja yritän, mutta silti - miten täti saa minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan itseni niin pieneksi ja mitättömäksi, saa häpeän aiheuttaman punan kuumottamaan niskaani ja minut muistamaan kuinka tulen aina olemaan tärkeysjärjestyksessä Pikkuveljeä alempana?

On minulla hauska joulu ollut, ruokaa ja suklaata ja perhettä ja lahjoja ja ensimmäistä kertaa eläissäni luterilainen joulumessu (naispappi eikä ehtoollista ollenkaan, mitä vittua?), mutta silti - niin, silti. Sukupolveni ensimmäinen, mutta ikuinen kakkonen.

Hyvää joulua, rakkaat.

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

i don't want to breathe (without you)

Istun työpaikan kellarin vessassa ja itken ja itken ja itken. Kirjoitan lauseita jotka päättyy pisteisiin ja retorisiin kysymysmerkkeihin, sanon älä ota yhteyttä ja muuta päättäväistä jämäkkää viittä vaille julmaa mutta mitä muutakaan voin kun kehoni jok'ikinen solu huutaa sanomaan päinvastaista, älä päästä mua menemään ja mikset sä pyytänyt mua odottamaan ja mä en edelleenkään halua ketään muuta, mua oksetti sinä sunnuntaiaamuna kun lähdin toisen luota, kaikki minkä näen muistuttaa mua susta, mulla on niin ikävä etten saa henkeä oon sun oon sun oon sun

- mutta en voi, ongelmat eivät häviä pelkällä rakkaudella, ja voin pahoin kun yritän kuvitella että pitäisi luottaa siihen että riitän. En usko, että pieni sydämeni kestäisi kolmatta kertaa särkymistä, kun kahdenkin jälkeen olen tässä kunnossa.

Pakko minun on hiljaisuutta pyytää: muuten en itse enää kykene olemaan anelematta, että Viiru ottaisi minut takaisin.

out of the woods

"Yääääh, miks kaikki loppuu? ;__; En pysty tähän elämään, kapinoidaan!"
"Ollaan rebeleitä! Niinku Rebel Without a Cause paitsi et Rebels Without a Sense of Stability in Their Life"

Se on kumma, miten jotkut ihmiset onnistuvat piristämään niin tehokkaasti, vaikkei keskustelussa oikeasti mitään kamalan iloista olekaan.

Olin oikeasti aivan itkuinen kun viimeisen kerran kävelin portaat alas yksilöterapeutin luota. En voinut mennä suoraan takaisin töihin, niin lähdin kirjastoon istumaan hetkeksi ja viestittelemään Helin kanssa - siis viimeinen kerta, viimeinen, mitä minä nyt teen? Ylihuomenna on viimeinen ryhmä ja sitten DKT-ohjelma loppuu, ja minä en enää ole minkäänlaisessa säännöllisessä mielenterveyshoidossa. Pelottaa kamalasti että koen kuukauden parin päästä jonkun eeppisen romahduksen ja joudun palaamaan terapeutin tuoliin häntä koipien välissä.

Ja kuitenkin pelottaa myös myöntää, että odotan aika innolla sitä miten tulen pärjäämään. Tietenkään ei tule olemaan helppoa, tietenkin tulee olemaan huonoja päiviä ja epävarmuutta ja vaikka mitä, mutta... Tein eilen illalla BDI:n ensimmäistä kertaa sitten hoito-ohjelman alkamisen tammikuun alussa, ja sain yksitoista pistettä. Yksitoista. En ole miltei kuuteen vuoteen saanut alle neljääkymmentä pistettä, pahimpina aikoina pisteitä on ollut viisikymmentäkahdeksan pistettä kuudestakymmenestäkolmesta. Nyt paperin alareunassa on sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu numero yksitoista.

("Tää on jostain syystä vähän ahdistavaa ja pelottavaa ja ääh siis niinku. Mua ärsyttää miten kliseeltä mä kuulostan, mut musta tuntuu et oon niin pitkään määrittänyt itteni masennuksen ja kaikkien muiden diagnoosien mukaan, niinku silleen 'hei minä olen Marie ja minä en halua elää', et nyt en tiiä yhtään miten päin mun pitäis olla. Niinku, jos mä en oo sairas ni kuka mä sit oon.")

Tietenkin tiedän, ettei masennuksesta paraneminen automaattisesti tarkoita ahdistuksesta, syömishäiriöajattelusta tai epävakaudesta parantumista, mutta silti. Hei, minä olen Marie ja minä haluan elää.

kehtolaulu

...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.

("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.

"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)

Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.

(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

sexy bitch

"Löysitkö sä yöks katon pääsi päälle?"

Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.

(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)