"mä vaan haluun - mä haluun ettei musta oo vaivaa, haluun olla pieni ja huomaamaton ja ja... niin."
"sä puhutkin niin hiljaisella äänellä, ihan kuin haluaisit kadota."
terapiaryhmässä tuttu tyttö kiinnittää huomiota asiaan, josta en itse aikaisemmin edes tietoisesti tajunnut. marjan kanssa olen kyllä äänekäs, ja helin ja lokin ja muiden turvallisten ihmisten kanssa, mutta vieraiden seurassa esittäydyn niin hiljaa että moni joutuu pyytämään minua toistamaan sanomani.
"marie."
"anteeks mikä?"
"marie."
"marie?"
"joo."
niin kamalan outoa ajatella että olen se sama tyttö, joka meni viisitoistakesäisenä juttelemaan ventovieraalle heti ensimmäisenä lukiopäivänä. en edes muista, mitä tarkalleen ajattelin tai sanoin - näin tytön jolla oli suloinen paita päällä (oliko siinä possu? rotta? jokin eläin se oli) ja kävelin hänen luo. miten se rohkea, iloinen tyttö voi olla minä? tänään sain kamalan ahdistuskohtauksen koulussa koska muut pitivät niin kovaa meteliä etten pystynyt keskittymään opettajan puheeseen: pelkään muiden ärsyyntymistä halveksuntaa vihaa mulkoilua niin paljon etten uskalla pyytää olemaan hiljaa, ja sisälleni pakkautuva kiukku muuttuu turhaantumisekesi muuttuu ahdistukseksi muuttuu vessassa itkemiseen ja itseni vihaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)