ensammast

jag skulle ge dig 
allting du pekar på 
men bara när du inte hör 
vågar jag säga så

välillä minussa on edelleen niin paljon tunteita että olen varma pakahtuvani; hetken ajan unohdan asian mutta sitten se taas iskee, iskee täysillä rintakehääni vasten kuin vanha pikajuna. tekee mieli tarttua laatikossa olevaan kynään (aina kuulakärkikynä, aina sininen) ja vuodattaa paperille kaikki minut hengissä pitävät elimet mutta ei, suljen silmäni ja kuuntelen kentiä ja annan ajatusteni vaeltaa.

olen vieläkin flunssassa, päiväni menevät läksyjä tehdessä ja pikkuveljelle skypessä jutellessa, puhumme kemiallisista reaktioista ja kissanpennuista ja siitä kuinka sääli on etten osaa säveltää. viime viikolla terapiassa piirsin ensimmäistä kertaa vuosikausiin niin että oikeasti nautin siitä, jos kävisin ostamassa akvarelliliidut niin saisinkohan purettua ahdistusta niin hyvin kuin joskus osasin?

(marja katsoo minua säälivin silmin mutta tiedän hänen olevan oikeasti vihainen. en ymmärrä, miten joku voi välittää minusta niin paljon että suuttu puolestani asiasta joka ei edes haittaa minua? olen tuomittu tekemään samat virheet uudestaan ja uudestaan, historia toistaa itseään enkä minä edes jaksa välittää niin kauan kuin saan tunteta tämän.)