everything is cool

Aurinko paistaa kasvoilleni kun juoksen Tampereen rajan yli kohti Kangasalan pikkuteitä, kauemmas ja kauemmas kotipihasta. Tump tump tump tump, pinkit tossut iskevät soraa vasten musiikkini tahtiin minuutti toisen kolmannen kahdennenkymmenennen jälkeen kunnes on pakko hidastaa vauhtia hetkeksi.

Ajattelen varastosta löytyneitä, vuosi sitten täydellisesti istuneita shortseja jotka eivät enää nouse edes reisien yli, ja pidennän askeleitani.

prsi prsi

Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.

Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.

(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)

Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.


Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D

Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä? 
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.

Mikä on suurin saavutuksesi? 
- Kaikesta paskasta selviäminen.

Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.

Mikä on paheesi? 
- Stressipolttaminen ja juoruilu.

Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua? 
-  Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.

Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä? 
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.

Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt? 
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.

Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi. 
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.

Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit. 
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.

Kuinka monta kertaa olet rakastunut? 
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.

Mikä eläin olisit, miksi?
- Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.

frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

ja olet elossa

Harvemmin pyydän täällä mihinkään apua - ne kerrat kun olen joskus yrittänyt niin anonyymiä paskaa on tullut vähän liikaa - mutta nyt oon sen verran epätoivoinen että kai sitä on pakko.

Ala-asteen luokallani on parin viikon päästä luokkakokous, enkä tiedä mennäkö vai ei. Paria heistä olisi oikeasti kiva nähdä, mutta suurin osa on niitä jotka kiusasivat minua niin pahasti että 12 vuotta myöhemmin näen heistä edelleen painajaisia. Tavallaan mielummin polttaisin omat silmäni hapolla pois kuin enää ikinä joituisin katsomaan kyseisiä ihmisiä, mutta tavallaan toivon että heidän aikuisena viimeisen kerran näkeminen tois jonkinlaista closure (mikä liekään suomeksi) tms. Jotenkin tulee sellainen olo että ne "voittaa" jos mä en halua/uskalla mennä paikalle.

Onko kenelläkään antaa neuvoa, mitä tehdä?

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.