liepoittaa

"se on niin kamalan surullista, että et näe itseäs sellaisena kuin olet, kun sun vartalos on niin upea."

aina yhtä iloinen ja kaunis fysioterapeutti pistää piirtämään aidon kokoisen kuvan siitä, miltä luulen näyttäväni. totuus on taas pienempi kuin kuvitelmani ja seisomme pitkään hiljaisuudessa, peilin edessä hän kertoo luurangon rakenteesta ja katsoo minua epätoivoisesti, yrittää saada minut uskomaan etten ole liian suuri. seison vain paita ja sukkahousut päälläni, erotan lonkkaluuni selkeästi ohuen kankaan läpi mutten siltikään näe samaa kuin hän. hän sanoo ettei minulla ole mitään ylimääräistä mitä karsia, katson epäuskoisena lantiotani reisiäni pohkeitani ja vaikenen.

"minkä sä luulet muuttuvan, jos sä laihdut vielä?"
"kai mä kuvittelen että olisin itsevarmempi ja sitä kautta onnellisempi... mutta oon mä painanut sen viiskytkaks kiloa viime syksynä ja ihan yhtä paljon mä silloin itteäni vihasin."
"niin."

mä en ymmärrä mä en ymmärrä mä en ymmärrä, miksen kelpaa itselleni.

coming out

if you stop looking for the right person and concentrate on becoming the right person, the right person will find you.

joo eipä vittu kauheasti lohduta.

(joskus minä sain helposti kaksikin ihmistä illassa, muistan kun kerran kaulassani oli aamulla jälkiä sekä pojalta että sen siskolta. ehkä pitäisi henkisesti vajota pari vuotta takaperin, kai minä vielä jossain syvällä sisässä muistan kuinka flirttaillaan? raiskausyrityksen jälkeen olen pelännyt niin kamalasti uusia ihmisiä, en ole uskaltanut puhua kenellekään, saati sitten tehdä aloitteita.)

soi, soi, soi

iltalenkillä koiran kanssa kävelen viereisen lähiön ympäri, monikerroksisia omakotitaloja ja massiivisia ikkunoita ja mustia jaguareja ja satunnainen audi, taivas tummenee ja haistan jo lähenevän sateen ilmassa, ja hetken olen varma asuvani edelleen kaukana suomesta siellä, missä kaikki oli hyvin.

(olen tänään syönyt aivan kamalasti, mutta en totta puhuen jaksa hirveästi välittää. ehkä ihan hyvä niin.)

summer night city

vappu on aina ollut lempijuhlani, ja nyt näyttää siltä että olen tiistainkin yksin kotona (itkemässä) kissojen kanssa. kaikki suunnitelmat kariutuivat, ystävät  ("ystävät"?) täällä tampereella eivät edes vaivaudu vastaamaan kun laitan heille viestiä, sitten kaverin toiselta paikkakunnalta piti tulla tänne mutta hänelle tulikin vastaan budjetillinen ongelma niin sekin lässähti. haluaisin lähteä kaupungille yksinäisyydestä huolimatta, mutta en kestä ajatusta siitä että lähtisin taas jo alkuillasta kotiin koska kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei ole ketään kelle hymyillä.

(onneksi tänään on marja ja hänen täällä yötä oleva serkkunsa, pidettiin kolmen hengen minibileet sipsien (läski) ja jäätelön (läski) ja television kanssa, ompelukoneeni surisi vieressä ja ismon tilanne oli traaginen.)

pitäisi siivota, pitäisi maksaa laskuja, pitäisi ommella haalarimerkkejä, pitäisi poistaa meikit silmistä ja pitäisi vastustaa äkillistä halua viiltää. oksettaa.

eiszeit

olen aloittanut päivän kaatumalla suoraan naamalleni lattialle (mutta koira tuli nuolemaan kaulaani ihanan hölmistyneen näköisenä), olen turhautunut puolikuoliaaksi rikkinäisen ompelukoneeni kanssa (mutta sain lainata marjan toimivaa konetta) ja kiroillut ääneen neulan mennessä rikki (mutta ei kauppa onneksi kaukana ole), ommellut itseäni pari kertaa sormeen (mutta sain silti valmiiksi raidalliset verhot ja punaisen hameen) ja syönyt neljä isoa triplasuklaakeksiä (mutta ne olivat niin saatanan hyviä että olivat jokaisen kalorin arvoisia).

välillä on päiviä, joiden kaiken logiikan mukaan pitäisi itkettää, mutta illalla vain hymyilee eikä millään malttaisi mennä nukkumaan.

raindrops

kirjoitin joskus jollekin, että kiltit tytöt eivät jätä ruumiita toisten siivottavaksi. kuolema on kamalan sotkuista puuhaa ja äärettömyys ahdistaa minua kaikissa muodoissaan, en minä sitä halua, mutta hypistelen silti kirjoituspöydän laatikossa piilossa olevaa terää ja mietin että entä jos ihan vähän vain -

(lokillakin on nykyään aina jotain muuta tekemistä, voikohan pelkkään yksinäisyyteen kuolla?)

ohne ende

tänään olen kiroillut kovin paljon. hymyillyt jonkin verran, nauranutkin, mutta lähinnä kiroillut.

iltapäiväkahviakahviakahviapaljonkahvia helin kanssa, kummallakaan ei ole ollut kovinkaan paljon hyviä päiviä viime aikoina ja homma meni lähinnä yleiseksi valittamiseksi, kiroiluksi ja hiljaa mukien tapittamiseksi. on niin huojentavaa, kun on ystävä jolle voi kertoa kuulumiset täysin rehellisesti. jottei päivä olisi aivan liian masentava, raahasin meidät käymään kirjastossa - heli palautti kurssikirjan ja minä jäin nurkkaan lukemaan kaksisuuntaisen teologian tohtorin itsemurhakirjettä ennen kuin lähdin laulamaan. nalle puh -nuottikansio piristää aina, vaikka kevätkonsertti onkin ihan kohta ja minä alan olla vähän epätoivoinen.

tulin puoli tuntia sitten kotiin ja olen jo syönyt iltalääkkeet, tunnen kuinka ketipinor alkaa pistää päätä sumeaksi, kohta lähtee hienomotoriikka, reilun vartin päästä oxamin painaa silmäluomia kiinni ja vaivun autuaaseen tietämättömyyteen. (ilman lääkkeitä näen kamalia painajaisia, enkä vieläkään ole tottunut siihen, etten herääkään keskellä yötä huutaen pelosta.)

barcarolle fis-duurissa

"hui apua!"
"mitä?"
"hämmennyin, kun yhtäkkiä vaan tuijotit."
"anteeks."
"mikä on, marie?"

tunnen alkavan paniikkikohtauksen. oon niin yksinäinen että fyysisesti sattuu. pelkään alkavani taas satuttaa itseäni. syön lääkkeitä, joita en saisi syödä. en saa syötyä mitään muuta kunnolla. auta mua. kiltti, jotain, mitä tahansa.

"mä vaan... anteeks, kun en ehtinytkään lenkittää koiraa aamulla."
"no, näitä sattuu."
"anteeks silti."

istun sohvalla lamaantuneena kuusi tuntia, virkkaan sateenkaariraidallista norsua ja olen varma romahtavani jos nousen. marja on lukittautunut huoneeseensa tyttöystävän kanssa, seinän takaa kuuluu välillä naurua ja pieniä kiljaisuja, minä lasken minuutteja siitä, kun olen viimeeksi syönyt.

saan vihdoin juostua huoneeseeni, suljen verhot ja sammutan valot, vedän peiton pääni päälle ja kuuntelen frédéric chopinin parhaimmistoa. hengitän vielä ainakin tämän illan.

varas varas

lääkkeet veivät tajun kankaalle puolessa tunnissa, en edes muista vaihtaneeni pyjamahousuja päälle tai laittaneeni herätyskelloa päälle. havahduin yhtäkkiä siihen että kello on kaksitoista tuntia myöhemmin ja kello hoputtaa taas lähtemään laulamaan, en jaksanut käydä suihkussa vaan heitin lähimmät vaatteet päälle ja lähdin ulos auringonpaisteeseen. (kamalan kirkasta, pitää muistaa etsiä aurinkolasit. kaikki on tuoreen muuton jäljiltä vielä vähän sikinsokin, tai siis on kaikki jo paikoillaan mutten millään meinaa muistaa niitä paikkoja.) viisituntisten harjoitusten aikana on puolen tunnin ruokatauko, minä käyn kiltisti kuoropojan kanssa kaupassa - ostin vain esanssinvihreän energiajuomapullon, mutta kävinpähän silti. pakko kutistua, en käynyt tänä aamuna vaa'alla ja pelottaa huominen punnitus ihan hurjasti.

ehkä otan koiran mukaani ja lähden lenkille nyt kun on vielä valoisaa. (valoisalla on turvallista, pimeän laskeutuessa ei enää tiedä mitä kulman takaa voi löytyä.) tunnen unihiekan jo kutittelevan, mutta pakko minun on jotain tehdä.

metsolan kantele

myyjä kehui silmiäni kauniiksi, kun kävin ruokatauolla apteekissa ostamassa lääkkeitä viidelläkymmenellä eurolla. rauhoittavia unilääkkeitä mielialalääkkeitä (laksativieja pahan päivän varalle); mielialalääkkeistä en pidä, mutta mikä tahansa mikä auttaa minua nukkumaan on ystävä.

aamulla neljän tunnin levottoman unen jälkeen kissa herättää minut nuolemalla kättäni, viisi minuuttia myöhemmin kello pakottaa suihkuun ja laulamaan kuudeksi tunniksi. kalevan kirkko on niin hurjan kaunis aamuauringossa.

(marja hymyilee ja huudahtaa spontaanin kuulumistenkyselyn kun kuoriudun huoneestani ulos, hymyilen ja huudahdan takaisin. en kerro, että olin vain hakemassa pihtejä joilla irrottaa terä kalliista höylästäni. ihan vain varan vuoksi.)

taivaankansi

marie. kaksikymmentäyksikesäinen, korkokenkäinen, yksinäinen.

olen varttunut vähän siellä sun täällä, pitkin poikin maailmalla, perheen jälkikasvusta olen se vanhempi ja typerämpi puolisko. minä olen se kenestä lauletaan sukulaisille pieniä valkoisia valheita kun totuutta ei kehdata kertoa, yliopistossa se edelleen opiskelee ja oikein hienosti menee, eihän sairaslomista ja tautiluokituksista puhuta lähiöperheiden ja iittalan astiastojen keskellä. ehkä ihan hyvä niin, sillä valheita on paljon helpompi ylläpitää kuin totuutta käsitellä.

muut sanovat minua sopivan kokoiseksi mutta itse näen peilissä vain liikaa, vuorotellen möhköfanttia ja merinorsua ja epämääräistä muhkuraa josta voisi nips naps vähän kaventaa pois, ja vaikka kuinka laulan ja neulon ja ostan uusia kirjoja niin en silti koskaan ihan kokonaan unohda, kuinka paljon minua itkettää.