the day before you came

miksi kaikki kauniit asiat on aina pilattava muistoilla? kynttilät violetti pentikin sen ympärillä oli helmiä ja rautalankaa ylpeys ja ennakkoluulo yöllinen keskustelu lizzien ja darcyn sanattomasta vuorovaikutuksesta disney mulan kaunotar ja hirviö mulan mulan aina vaan mulan ja sitten se yksi viikonloppu kun juotiin liikaa siideriä ja katsottiin saapasjalkakissa lasipalatsi jos haluat niin seuraavaa kymmentä sekuntia ei ikinä tapahtumut hector jos sä tahdot niin en enää lähde uusiin sotiin bussipysäkit miten sun hiukset tuoksuu aina niin hyvältä junat ikkunasta ulos lumihankeen lentävät mandariinit tähdet mäkin rakastan sua mutta

en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä haluan kuolla

(miksen jo lakkaa ajattelemasta? en enää rakasta häntä, en ole edes puhunut hänelle kuin kourallisen kertoja viimeisen vuoden kolmesataakuusikymmentäkolme päivää aikana, miksen vain voi lopettaa? miten yksi ilta voi murskata ihmisen niin täysin, jättää itseään vihaavaksi ja sitoutumiskammoiseksi raunioksi joka ei uskalla nukkua kuin omassa sängyssään eikä enää ikinä halua sanoa välittävänsä toisesta mäkin rakastan sua mutta mutta mutta mutta -)

rolling in the deep

viheradiantumi kirjohuisku pikkusoihtuköynnös isosoihtuköynnös agaavet malakanlaikkuvehka koristeananas norfolkinaraukaria häntäparsa hienohelma unelma pesäraunioinen - ja siinä vain ne, joiden tieteellinen nimi alkaa a:lla. maanantaina on sekä vuoden (ainakin toistaiseksi) vaikein tentti että tasan vuosi lappitytöstä, voi olla että yksinkertaisesti hajoan. ensin irti tippuvat kädet ja sitten vasen korva ja oikea jalka, ratkean liitoksistani kunnes olen vain kasa verisiä raajoja ja suolavettä koulun lattialla. joku löytää repustani kaksi klementiiniä ja kierrevihon, jossa on sinisellä kirjoitettu sanoja jotka yrittävät selittää mutteivät loppujen selitä mitään.

tänään koulusta suoraan vuoden viimeiselle terapiakerralle, puhuimme vuorovaikutustaidoista ja konfliktitilanteiden ratkaisemisesta. kirjoitan paperille sanoja hänestä jonka luulin olevan ystäväni ja mietin, tulemmeko enää ikinä halaamaan.

mies ja nainen

lista asioista, joista yhtäkkiä tulee elintärkeitä kun on tentti neljän päivän päästä:

imuroiminen

pölyjen pyyhkiminen

tiskaaminen

pyykinpesu

huonekalujen uusiksi järjestäminen

mattojen tamppaus

wc:n ja kylpyhuoneen pesu

koiran superpitkät lenkit

eläinten turkkien harjaaminen

eläinten kynsien leikkaaminen

uudelleen imuroiminen

kirjahyllyn järjestely

tietokoneen tiedostojen järjestely

veitsien teroittaminen

yksinäistsen sukkien parien löytäminen

meikkihyllyn järjestäminen

kynsien lakkaaminen

taas kerran imuroiminen

sähköposteihin vastaaminen

nuottikansion järjestäminen

laskujen maksaminen

minä

miten voisin ikinä päästä peloistani eroon kun en edelleenkään ole vakuuttunut edes siitä, etteivät kaikki luokkakaverini vihaa minua? se tunne iskee ilman mitään ennakkovaroitusta, voin olla nauramassa muiden kanssa kesken anopinkielien kastelun kun yhtäkkiä kasvoilleni nousee puna, ahdistus puristaa rintakehääni niin lujaa että fyysisesti sattuu ja olen varma, aivan sataprosenttisen varma että jokainen huoneessa oleva ihminen katsoo minua halveuksuen. suljen suuni ja pidättelen itkua, pois pois pois pois pois, miksi olen tällainen? ruma, lihava, typerä, liian äänekäs ja kaukana hauskasta. pois.

muistelen pinnin toissailtaisia puheita itsevarmuudesta ja oman hyvän vuoksi tekemisistä (ja sukkanauhoista, ei saa unohtaa sukkanauhoja) ja mietin, miksi kukaan tyttö katsoisi minua päin kahdesti.

heikko sydän ja kaks vasenta jalkaa 

huono iho enkä osaa ranskaa

suloista

revi vain rintani auki

tee tie lihan läpi

jos et pelkää vuodattaa verta

on minussa tilaa

ja vaikka mä huudan niin tule lujaa

sä saat tulla lujaa

revi vain rintani auki

on minussa tilaa

joko pelottaa?

sä tahdot tietää

muuttuisikohan elämä helpommaksi, jos lopettaisin muista ihmisistä välittämisen? vain... lopettaisin. yksinkertaisesti kieltäytyisin tunteista. ei ahdistaisi luokkakavereiden mielipiteet jos en välittäisi heistä, ei masentaisi oma yksinäisyys jos en haluaisi ketään rinnalleni. leikkaisin itseni irti muista. toki viettäisin aikaa ihmisten kanssa, mutta muistaisin lopuksi olemme kuitenkin yksin ettei heidän varaan voi laskea, en välittäisi näin helvetisti.

jos jotain suurta muutosta ei tapahdu päässäni, niin saatan hyvinkin kuolla yhdeksän päivän päästä. en ymmärrä, miten yksi ilta voi rikkoa ihmisen niin täydellisesti, jättää niin pysyvät arvet ettei vuodenkaan jälkeen välillä saa henkeä kun olo on niin vitun arvoton.

here comes

miksi se on aina juuri niinä päivinä kun meikkaan, kun päädyn koulun c-rakennuksen alakerran naistenvessaan itkemään? tunnen tummanruskean-mustan-oranssin värin leviävän poskille mutten pysty lopettamaan, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä en kestä, kaikki kaatuu päälle eikä mikään tule ikinä parantumaan, tulen aina olemaan vain kasa diagnooseja ilman muiden ihmisten rakkautta.

"sano vaan marie jos haluut että annan jostain kommenttia."
"haluisin kyllä mutta vähän vaikeeta kun ei oo mitään näytettävää, oon ollut täällä kolme kuukautta enkä näköjään osaa sitoa yhtä helvetin spiraalia."

muut kyllä huomaavat itkeneet silmäni mutteivät kysy mitäään, kehuvat vain säälittäviä kimppuyrityksiäni ja tarjoavat kysymättä lisää isosalalia.

(väsynyt)

shh -

haluan vain nukkua

god rest

"niin siis sä laulat kakkosaltoa?"
"joo."
"oikeesti?"

heti ensimmäisellä yksityistunnillani laulunopettaja hämmensi minua sanoillaan: en taida olla aito alto vaan harjoitusta vailla oleva sopraano, kuulemma ilmiselvää sekä tavallisesta puheäänestäni että laulustani. en osaa viedä korkeita sointuja resonoimaan päähän rintakehän sijaan ja lämmittelynkin jälkeen olen onnekas jos pääsen ylä-d:hen asti, mutta sillä ei kuulemma ole väliä - minä en vain ikinä ennen ole saanut kunnon lauluvalmennusta, joten en osaa oikeaa tekniikkaa. "kyllä mä sut vielä sopraanoks koulutan" hän sanoo nauraen, ja pitkästä aikaa sisälläni oikeasti kihelmöi ihan silkasta elämänilosta.

väsyttää kamalasti ja kaikki muu menee päin helvettiä, mutta minulla on ja tulee aina olemaan nuottikansiot. jotain sentään.

take a ride

herään puoli seitsemältä kertaamaan puuvartisia kasveja, kirjoitan sekaisin suomea ja latinaa melkein neljä tuntia ennen kuin menen suihkuun, kahdeltatoista juoksen bussiin jotta ehdin puoli yhdeltä alkavaan tenttiin ja sen jälkeen käymään opettajan kanssa käymään kolmen tunnin ajan läpi seuraavaa tunnistuslistaa. koulusta lähden suoraan keskustaan, pitää ostaa paperia printteriin ja uusi koulukirja ja jotain ruokaakin, sitten äkkiä valokuvaamoon ottamaan passikuvat. kotona hotkin pasta-annokseni ennen kuin alan tehdä tekstauksen läksyjä (miten se voi olla niin saatanan vaikeaa?), heti kun ne ovat valmiit niin alan metsästää uusia nuotteja huomisen treenejä varten ja kerätä kasaan papereita joita tarvitsen huomista kiinan suurlähetystön reissua varten: kopio lentolipuista, passi, kopio passista, virallinen kutsukirje kiinaan, värilliset passikuvat ja neljä sivua täytettyjä lomakkeita. nyt kun ne ovat laukussa voin alkaa lukea seuraavaa tenttiä varten, rikkakasveja ja kevätperennoja, tai sitten voisin tekstata lisää tai siivota huoneeni tai kerrata joulukonsertin nuotteja tai tiskata tai lenkittää koiran tai tai tai

mutta nukkumaan en voi mennä, en kun on niin paljon vielä tehtävänä - en vaikka huomenna on herätys viideltä aamulla ja takaisin kotiin pääsen vasta iltakymmeneltä. vähän voisi itkettää, mutta pakko minun on jaksaa.

tonttu ei vaan

"ei luoja miks mä vietän vapaaehtoisesti aikaa teidän kanssa?"
"koska me ollaan täydellisiä ja sä rakastat meitä?"
"no... niin."

pitkästä aikaa ilta tuttujen kasvojen kanssa, minä ja lokki ja kuoropoika ja koko vanha yliopistoporukka (paitsi se kolmas tyttö, se jonka olin tuntenut seitsemän vuotta ja jolle ystävyyteni ei loppujen lopuksi merkinnyt paljon mitään, mutta nyt ei ajatella häntä, nyt hymyillään) koolla ensimmäistä kertaa syntymäpäivieni jälkeen. vaihdamme joululahjoja ja nauran niin kovaa että vatsaani sattuu, nimet puhelimessa vaihtuvat absurdeiksi lempinimiksi ja ahdistavinkin kauhuleffa muuttuu rivoiksi vitseiksi ja nostalgisiksi high-fiveiksi. minä ja kuoropoika laulamme oravan laulun humalaisten humanistien sanoituksilla, ääneni rätisee avaamattomuuttaan minkä lisäksi alto ja basso kuulostaa hassulta ilman sopranoa ja tenoria mutta saamme silti raikuvat aplodit. en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni viisi näin hyvää ystävää - viidettä vuotta he katsovat naamaani ja silti halaavat joka kerta yhtä tiukasti kun näemme.

(lämpimät kädet ja lämpimämmät huulet, vahvat kädet pitävät minusta kiinni ja punertava sänki kutittelee poskeani. hämeenkadun jouluvalot ovat kauniit.)

ken doll

kuuntelen etkö sä näe vai etkö sä välitä kaverien marie kiltti sä et voi antaa ton jatkua yrittämää virtuaali-interventiota sä tiedät tän olevan dog in the manger -tilanne niin miksi sä et lähde pois, pidättelen itkua ja haluaisin puhua jollekin mutten voi - lokkikaan ei hyväksy tekojani vaikka hän sentään esittää asian ystävällisesti eikä yritä aktiivisesti loukata minua niin kuin marja tekee, ja olen varma että viiru ja pinnikin sanoisivat samaa kuin kaikki muutkin. vaikea yrittää puolustella tekojaan, kun tietää itsekin olevansa väärässä.

makaan huoneeni lattiallaja itken, lähetän hysteeristen hengenvetojen välissä helille viestin itehän en tiiä itkeäkö vai nauraa dilemmalle, veitset kaikki likaisia mutten jaksa tiskaa ja lopulta päädyn aivan liian vähissä vaatteissa ulos tunniksi katsomaan tähtiä ja vihaamaan itseäni. heikko, heikko, heikko.

veisin sinut katolle

päiviä:

vuoden julmimpaan päivään 93

suomeen palaamiseen 60

taas uuteen alkuun 48

kiinaan lähtöön 37

vuoden kestäneeseen itkuun 18

joulutorttuihin ja brittihuumoriin 2

huomiseen 1

ensammast

jag skulle ge dig 
allting du pekar på 
men bara när du inte hör 
vågar jag säga så

välillä minussa on edelleen niin paljon tunteita että olen varma pakahtuvani; hetken ajan unohdan asian mutta sitten se taas iskee, iskee täysillä rintakehääni vasten kuin vanha pikajuna. tekee mieli tarttua laatikossa olevaan kynään (aina kuulakärkikynä, aina sininen) ja vuodattaa paperille kaikki minut hengissä pitävät elimet mutta ei, suljen silmäni ja kuuntelen kentiä ja annan ajatusteni vaeltaa.

olen vieläkin flunssassa, päiväni menevät läksyjä tehdessä ja pikkuveljelle skypessä jutellessa, puhumme kemiallisista reaktioista ja kissanpennuista ja siitä kuinka sääli on etten osaa säveltää. viime viikolla terapiassa piirsin ensimmäistä kertaa vuosikausiin niin että oikeasti nautin siitä, jos kävisin ostamassa akvarelliliidut niin saisinkohan purettua ahdistusta niin hyvin kuin joskus osasin?

(marja katsoo minua säälivin silmin mutta tiedän hänen olevan oikeasti vihainen. en ymmärrä, miten joku voi välittää minusta niin paljon että suuttu puolestani asiasta joka ei edes haittaa minua? olen tuomittu tekemään samat virheet uudestaan ja uudestaan, historia toistaa itseään enkä minä edes jaksa välittää niin kauan kuin saan tunteta tämän.)

and -

haluan olla pieni

i've looked at life

kello on nolla-viisi-yksi-seitsemän ja minä olen ollut hereillä kaksikymmentäkaksi tuntia. olen iltayön aikana yrittänyt jo muutaman kerran mennä nukkumaan, mutta tuloksetta - lauantaina spontaanisti iskenyt flunssa on niin paha että jokainen hengenveto sattuu keuhkoissa ja nenän kautta hengittäminen on vain kaukainen unelma. ei tässä kai auta muu kuin istua sohvalla ja katsoa dokumenttisarjaa eteläisen tyynenmeren luonnosta ja lukea opettajasta, jolla on lemmikkinä koppakuoriainen.

(haluaisin kovasti käydä bora boralla tai galápagossaarilla. vaikka minulla olisi joskus käyttää kolmetuhatta euroa jo pelkkiin lentoihin, harmittaisi silti: pelkään kaloja niin paljon etten suostu uimaan missään, en edes kahlaamaan paljon polvia korkeammalle yltävässä vedessä. olen alkaa hyperventiloida pelkästä ajatuksesta että vanhempani ja pikkuveli harrastavat laitesukellusta, minä sain onneksi tehdä päätöksen mennä joululomalla mielummin pohjois-kiinan harbiniin laskettelemaan kuin taiwaniin tai jonnekin muualle etelään rantalomalle.)

äiti on huolissaan, sairastan kuulemma liian usein aikuiseksi ihmiseksi. kyllä minä sen tiedän, immuunijärjestelmäni ei ikinä ole ollut maailman vahvin ja olen taipuvainen stressisairastamiseen. ei ole sattumaa, että loikattuani yhtäkkiä vuoden sairaslomalta uuteen kouluun opiskelemaan uutta (niin vitun raskasta, kuka olisi uskonut amiksen olevan tällaista?) tutkintoa uudella opiskelumenetelmällä, olen ollut flunssassa miltei neljänneksen ajasta.

väsyttää.

nothing to lose

minä... en ole täysin varma, mitä eilen tapahtui. valitettavasti muistan kaiken, muttakun se ei ole millään tasolla loogista. viisitoista-kuusitoistavuotiaana olin juuri sellainen pikkutyttö joka simmahtaa kikattaen kolmen siiderin jälkeen, mutta olen nyt lähemmäs viisi vuotta juonut samaa tahtia karvaisten humanistimiesten kanssa ja voin kertoa että kestävyyteni on näin pienikokoiseksi ihmiseksi (lyhyeksi, ei kapeaksi) aika ihailtava.

eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.

"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."

lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.

(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)

säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.

there's still time

"mä vaan haluun - mä haluun ettei musta oo vaivaa, haluun olla pieni ja huomaamaton ja ja... niin."
"sä puhutkin niin hiljaisella äänellä, ihan kuin haluaisit kadota."

terapiaryhmässä tuttu tyttö kiinnittää huomiota asiaan, josta en itse aikaisemmin edes tietoisesti tajunnut. marjan kanssa olen kyllä äänekäs, ja helin ja lokin ja muiden turvallisten ihmisten kanssa, mutta vieraiden seurassa esittäydyn niin hiljaa että moni joutuu pyytämään minua toistamaan sanomani.

"marie."
"anteeks mikä?"
"marie."
"marie?"
"joo."

niin kamalan outoa ajatella että olen se sama tyttö, joka meni viisitoistakesäisenä juttelemaan ventovieraalle heti ensimmäisenä lukiopäivänä. en edes muista, mitä tarkalleen ajattelin tai sanoin - näin tytön jolla oli suloinen paita päällä (oliko siinä possu? rotta? jokin eläin se oli) ja kävelin hänen luo. miten se rohkea, iloinen tyttö voi olla minä? tänään sain kamalan ahdistuskohtauksen koulussa koska muut pitivät niin kovaa meteliä etten pystynyt keskittymään opettajan puheeseen: pelkään muiden ärsyyntymistä halveksuntaa vihaa mulkoilua niin paljon etten uskalla pyytää olemaan hiljaa, ja sisälleni pakkautuva kiukku muuttuu turhaantumisekesi muuttuu ahdistukseksi muuttuu vessassa itkemiseen ja itseni vihaamiseen.

ever dream

kuorotyttö välittää terveiset, että minua oltiin kokouksessa kehuttu hyväksi ja aikaansaavaksi. naurahdan ääneen lukiessani viestin; minä, aikaansaava? olo on kaikkea muuta kuin tehokas, jokaisen tehtävän suorittaminen on itkunsekaisen pakotuksen takana, haluan vain nukkua joululomaan asti. mutta ei, en saa, ei vielä. kirjoitan sähköpostin toisensa jälkeen, käyn laulutunneilla ja kuoroharjoituksissa, lenkitän koiraa, siivoan ja tiskaan ja pyykkään, autan luokkalaisia ruotsin kielen läksyissä, teen powerpoint-esitelmiä, editoin mainosvideota, opiskelen ruukkukasveja, kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoja lannoituksesta ja kalkituksesta ja avomaan talvisuojista ja hallan torjunnasta ja ja ja ja. pelkään että jokin sisälläni napsahtaa, että jokainen uusi velvollisuus on olki joka katkaisee kamelin selän. mutta silti väännän kasvoni väkisin hymyyn, en osaa sanoa ei vaan sanon joo tietty voin vaikka haluan vain lyyhistyä sänkyyn.

(kieltäydyn leivästä, kieltäydyn pastasta, kieltäydyn keksistä, kieltäydyn kieltäydyn kieltäydyn. syön palan marjan tekemää pizzaa mutta vain koska se oli iltakuudelta aamupalani, lasken mehutiivisteen sokereita ja grammoja eilisestä. en uskalla kertoa kenellekään että olen taas vajoamassa, en halua painaa muiden harteita minun ongelmillani.)

(tarvitsisin halausta.)

rautavaara rules

saan aamulla sammalkransseja pakatessa soiton terveydenhoitajalta, minulla olisi aika puoli kymmeneltä. raahaudun sateessa keskustaan opiskelijaterveydenhuoltoon, täytän esitietolomakkeen ("laihdutatko? jos kyllä, niin miksi?") naurahdellen väsyneesti ("mihin asettaisit elämänilosi asteikolla yhdestä kymmeneen?") joidenkin kysymysten ("koetko, että sinulla on tarpeeksi ystäviä perheen ulkopuolella?") kohdalla. puolitoista tuntia tummatukkainen nainen kyselee minulta huolestunein silmin - en edes jaksa esittää pirteää positiivista tervettä yhtään mitään vaan vastaan rehellisesti kaikkeen. ihan sama.

koulussa saadaan lisää tenttimateriaalia, kolmessa viikossa satakahdeksankymmentä kasvia suomeksi, latinaksi ja mieluiten myös ruotsiksi. ensimmäiset viisikymmentä ensi keskiviikkona, pakko jaksaa, en suostu jäämään jälkeen vaikka minulla kuinka olisi terveyden kannalta syy ja lupa. olen siis hiljaa ja vietän tiistai-illan ottaen selvää campanula-suvun alkuperästä ja sen eri lajien hoito-ohje-eroista.

(vihaan vihaan vihaan verikokeita, tänään mitattiin vain hemoglobiini sormenpäästä ja jo siitä tummui silmissä. en malta odottaa, että pääsen muutaman viikon päästä vuodattamaan kolme putkiloa kyynärvarresta - todennäköisesti makaan taas tunnin paikoillani ennen kuin pystyn huimaukselta taas liikkumaan.)

aamulla itkin kun näin kuvajaiseni peilistä.

a little bit closer

maailma tuntuu kaatuvan päälle luokkahuoneessa, muut pitävät kamalaa meteliä ja tunnen paniikin nousevan. suljen silmäni ja otan varovasti pulssini tump-tump-tump-tump, naputtelen sormiani vuorotellen ja yritän hahmotella kuutamosonaatin nuotteja päässäni, mitä tahansa että ajatukset menisivät pois ympärillä pyörivästä ahdistuksesta.

käyn ruokakaupassa, maksan laskut, pesen tiskit ja siivoan kissanhiekkalaatikon, vaihdan skypessä kuulumisia vanhempien kanssa ja ripustan pyykit kuivumaan. aikuinen nainen mä oon. saisinko vain nukkua vuorokauden ympäri?

and the fire

päätäni särkee kuin olisin krapulassa vaikken eilen juonut muuta kuin aivan liikaa sokeria sisältävää limsaa, haluaisin vain nukkua mutta kotityöt ja läksyt eivät tee itse itseään. keittiön lavuaari on täynnä eilisillan juhlien jäljiltä minipizzoja cupcakesejä kaikkea ja pyykkiäkin pitäisi pestä, repussa odottaa ruotsin käännöstehtäviä (miksi, oi miksi joudun opiskelemaan ihmisten kanssa jotka ovat lukemaan ruotsia kymmenen vuotta minua vähemmän?) ja kasvientunnistuslistoja ja puhtaaksi kirjoitettavia muistiinpanoja ja dkt-harjoituksia ja ja ja. kaiken lisäksi olen lupautunut kantamaan muuttolaatikoita sekä tänään että huomenna, vaikka pohkeet ja hartiat ovat nyt jo niin kipeät että tekee mieli huutaa. onneksi marja sentään on helsingissä, saan olla rauhassa eläinten kanssa ja tehdä mitä haluan ilman hänen sääliviä kyllästyneitä halveksivia katseitaan.

(älkää käsittäkö väärin; marja on ihana, paras ystäväni, nuori nainen joka pelasti henkeni. hän on elämäni tärkein ihminen enkä voisi toivoa parempaa kämppäkaveria. mutta silti - on minulla välillä ikävä sitä, että hallitsen itse omaa kotiani. olohuoneessa ei olisi maailman ruminta sohvaa tai omituisia lohikäärmepatsaita, keittiössä ei olisi tilaa vievää terraariota eikä lattialla mattoja jotka eivät sovi ympäristöön. yksin voisin polttaa tupakan tai juoda lasin viiniä ilman että tuntuu kuin tekisin rikoksen, voisin rauhassa itkeä tyttöjen äidin koulun minkä tahansa takia, voisin tuoda yöksi seuraa kotiin ilman että tunnen oloni halvaksi huoraksi, ja voisin syödä tai olla syömättä juuri sen verran kun itse tekee mieli.)

tänään tuntuu ihan sunnuntailta.

pretty young thing

ruotsintunnilla hyräilen p.y.t.:tä (michael jackson on halloween-musiikkia vaikkei thriller kuulukaan suosikkikappaleisiin) ja isken nauraen silmää aivan liian nuorelle vaaleaverikölle. välitunnilla luen terapialäksyjä (the use of cognitive behavioural therapy as treatment for emotion dysregulation), koulun jälkeen lähden kauppaan ostamaan tomusokeria ja mustaa elintarvikeväliä. kotona kirjoitan sähköpostia slovakialaisen kuoron sihteerille, sitten tiskaan ja leivon ja siivoan ja mietin illan meikkejä, pakko jaksaa pakko pakko pakko, olen kypsä nuori nainen joka kykenee ottamaan vastuuta elämästään ja hoitamaan sovitut asiat ja näkemään ystäviä ja pitämään hauskaa, pakko jaksaa pakko jaksaa pakko jaksaa pakko