who let the

Olen neljätoista tuntia vuorokaudesta ulkona, lappu lapun perään bussipysäkeille roskakatoksiin katuvaloihin ilmoitustauluille ohikulkijoille, grillaan kertakäyttögrilleillä kilokaupalla makkaraa näköhavaintopaikoilla, soitan paikallisiin löytökoirapaikkoihin ja rescuekoirayhdistyksiin ja etsijäkoiraliittoon ja kävelen jalkani sohjoksi. En saa unta ja silloin kun saan niin näen painajaisia, soitan terapeutille itkien musta tuntuu kuin mä olisin ansainnut tän olemalla ihmisenä niin epäonnistunut mutta miks mun koira ei mun koira oo mitään tehnyt ja nyt se on yksin ja peloissaan ja mä ansaitsen kuolla ja Lokille pyytäen autokyytiä jotta saan haettua koiraloukun lainaan. Terapian viikkokortit täyttyvät nollista ja viitosista enkä tiedä miten tulen selviämään tästä.

en

Kaikki menee päin helvettiä. Kaksi viikkoa pelkkää masennusta ja ahdistusta, minkä lisäksi uusi koirani karkasi tänään kun säikähti yhtäkkiä ihan vieressä kiinni paiskattua auton ovea ja ampaisi juoksemaan kuin rasvattu salama. Se ei ollut ehtinyt olla mulla edes tuntia, kun onnistuin jo pilaamaan kaiken.

Vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

sunny afternoon

Mulla on ollut täydellinen päivä.

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)