wake up, child

"Let this be a warning," says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

very, very much

"Mä ymmärrän että mä oon vastustamaton, mutta oliko sun pakko piilottaa mun housut?"
"Mä oon syvästi pahoillani."

Nauran ja nauran ja nauran ja, vaikka olen niin väsynyt etten saa tuotettu kahta järkevää lausetta putkeen, olen niin kovin onnellinen. Nukkuminen on yliarvostettua.

aina kun sä

Naurettavan pitkän viikon jälkeen erittäin tarvittu perjantai-ilta meni Pikkuisen kanssa keskustassa baarista toiseen hyppiessä. Juon paljon ja poltan vielä enemmän, tupakkapaikalla käärin kaksi vilttiä pitsisen toppini päälle ja tutustun uusiin ihmisiin, tanssilattialla näytän varmasti naurettavalta mutta on niin hauskaa etten jaksa välittää.

Lähden baarista ihan inhimilliseen aikaan mutta kotiin pääsen vasta kellon lähestyessä aamua. Kävellessäni mustissa koroissani vieraasta kaupunginosasta (puhelimen GPS:n avustuksella) kotia kohti laulan ääneen ja vaihdan kikattaen puhelimessa pikkuveljen kanssa kuulumisia. Tulemme tulokseen, että meillä on oikeastaan asiat aika hyvin.

"Don't do anything I wouldn't, sis. Which is to say, do whatever, there are no limitations."

i did not ask to be born

minä, mun elämä, on niin vitun merkityksetön

kaksisataa vuotta sitten 18-vuotias tyttö päätti kilpailla lordi byronin kanssa siitä, kumpi kirjoittaisi paremman kauhutarinan, ja hän loi frankensteinin, modernin prometheuksen, hirviön vailla nimeä, mielestäni yhden brittiläisen romantiikan ajan merkittävimmistä teoksista ja maailman tunnetuimman goottilaisen romaanin, siis hän oli 18-vuotias

ja mitä minä olen? en ole mitään enkä ikinä tule olemaan, joten mitä väliä sillä on että menenkö nukkumaan tai nousenko sängystä vai en, mitä vitun väliä on jollain tenteillä tai terapialla tai syömisellä

(tämän takia minun ei pitäisi antaa lukea kirjallisuutta tai runoutta eikä päästää oikeasti hyvään konserttiin tai oopperaan tai balettiin tai teatteriin (finnkinon valkokankaalla näytetty national theatren 2011 dramatisointi mary shelleyn frankensteinista jonny lee millerin ja benedict cumberbatchin tähdittämä, vihdoin, kolmen vuoden katkeran kaihon jälkeen, mä ihan oikeasti näin sen enkä keksi yhtäkään adjektiivia riittävästi kuvaamaan niitä kylmiä väreitä) tai taidemuseoon tai yhtään minnekään; esityksen ajan sydämeni unohtaa välillä lyödä ollessaan jonkin minua niin paljon suuremman pauloissa, tunnin tai pari esityksen jälkeen olen niin huumassa etten kykene kuin tärisemään ja haukkomaan henkeä, ja kun adrenaliini vihdoin lakkaa virtaamasta suonissani alan ajatella oman elämäni tyhjyyttä ja makaan vain sängyssä itkemässä ja tuijottamassa seinää)

we are

Terapiaryhmässä käymme läpi vuorovaikutustaitoja, puhumme vihanhallinnasta ja käymme läpi vuorovaikutustilanteiden tavoitteita ja niiden keskeisiä ristiriitoja. Tympii oma käyttäytymiseni, milloin oikein opin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen? Miksen osaa laittaa itsekunnioitusta muiden ihmisten halujen ja tarpeiden edelle?

("No koska... En tiiä. En haluu olla pettymys muille, haluun että musta pidetään.")

(Tuntuu taas kuin en osaisi pitää suutani kiinni kahta sekuntia pidempään kerralla, miten muut eivät jo ole ärsyynnyksestä kuristaneet minua kun olen koko ajan äänessä?)

Lokki tulee meille viikonlopuksi, onneksi.

stand by me

sinä vain, sinä vain

saat mut uskomaan

että mä kelpaan

Appelsiinin tuore vaimo laulaa Appelsiinille Stellan Häävalssin enkä enää kestä, mun on pakko päästä pois pois pois

Miten on, että jopa rakkaiden ystävien häissä päädyn naistenvessaan itkemään pahaa oloa?

Mä en kestä ettekö tajua mä en kestä

men utav alla

"en halua sanoa mitään mikä herättää jotain väärää toivoa"

Kyllä minä tiedän ettei hän halua olla kanssani, mutta ai helvetti että tekee kipeää kun siitä saa muistutuksen noin mustana valkoisella.

(tiedän ettei se johdu minusta vaan välimatkasta, mutta on niin kamalan vaikeaa yrittää irrottaa itseni siitä, yrittää olla ajattelematta että en taaskaan ollut tarpeeksi (vaikka niinhän se (vittu) on, en minä sitä pysty oikeasti kieltämään vaikka kuinka yritän, tietenkin se johtuu minusta (ainahan se johtuu minusta (enhän minä ikinä ole tarpeeksi))))

Pinnaan koulusta tunnin toisensa jälkeen, olen yhtä ainoaa päivää lukuun ottamatta ollut Niin Vitun Reipas luokkalaisten edessä enkä enää millään jaksaisi. Eilen minulta kysyttiin oliko hän meillä viikonloppuna kun oli konsertti ja naamiaiset ja kaikkea, tuntui kuin joku olisi potkaissut minua rintakehään enkä siltikään osannut muuta kuin hymyillä ja sanoa että ei ollut.

we can do it, we can do it

Minulla on päällä fleece-vuoratut villasukat, vaaleanpunaiset sydänkuvioiset pyjamahousut sekä sedän (vihdoin, vihdoin päättyneeltä rauhanturvaajavuodelta) Somaliasta tuotu mzungu-paita, istun keittiön pöydän ääressä ja olen niin kovin hukassa. Mitä minun on tarkoitus tehdä nyt, kun Verdi-konsertti on ohi? Minulla oli niin paljon suunniteltuna loppuvuodelle, mutta nyt... niin. Nyt ei enää ole. Lauantaina laulan Appelsiinin häissä ja sen jälkeen ei ole enää mitään muuta kuin joulukonsertti, minulla ei ole mitään muuta mihin keskittyä kuin vituiksi menevä koulu ja oma yksinäisyyteni.

Onneksi Lokki puolisoineen on tulossa viikonloppuna Tampereelle Appelsiinin häitä varten. Emme ole nähneet kahteen kuukauteen, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä - jestas, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä silloin kun emme vielä edes tienneet toistemme olemassaolosta, lukiossa eri puolilla Suomea yli puoli vuosikymmentä sitten. Onneksi Lokin puoliso tulee sekä minun että Poikien kanssa hyvin toimeen (muistaakseni yksi heistä on kerran saunassa sammunut puoliksi hänen syliinsä, tervetuloa Hervantaan), niin häntä tuskin haittaa että Lokki todennäköisesti viettää suurimman osan illasta minun vieressäni; en usko milloinkaan tarvinneeni yhtä paljon Lokin hajuvedeltä tuoksuvaa halausta, Disney- ja Moulin Rouge! -viittauksia tai silmiä jotka eivät katso minua säälivästi kun en osaa puhua tunteistani muuten kuin äänekkään huumorin keskellä suu täynnä sarkasmia. "Hah, vituiks menee ku Jeesuksen pääsiäinen, mut mitä muuta on uutta - tuskin tietäisin miten päin olla jos elämä olis raiteillaan."

and be loved

En tiedä mitä tekisin ilman Marjaa, en ihan oikeasti tiedä.

Miten on jo marraskuu? Äskenhän vasta ensimmäiset perennat alkoivat kukkia.

requiem eternae

En ole ikinä ennen laulanut yhtä hyvin. Tietenkin parrasvaloissa oli tuskaisen kuuma ja kädet väsyivät nuottikirjan kannattelusta, mutta ihan sama, täysi Tampere-talo, en vieläkään ymmärrä että se oli todellista. Herraisä, jok'ikinen konsertti koko loppuelämäni ajan tulee tuntumaan niin kovin antiklimaattiselta tuon jälkeen.

(Minähän en oikeasti ole tuossa kuorossa, vain vierailijana tämän projektin ajan, mutta konsertin jälkeen minua pyydettiin koelaulamaan vakituiseksi jäseneksi. Todennäköisesti se oli vain kohteliaisuus joka sanottiin kaikille vieraille, mutta silti - onhan se hieno ajatus.)

(Yöllä uni ja todellisuus sotkeutuvat toisiinsa, ja kun puoli neljältä säpsähdän hereille olen itkenyt tyynyni läpimäräksi. Hengitän hetken kissan turkin tuoksua ja kuiskin sille ikävästä joka ei mene pois, mutta lopulta saan noustua hakemaan vessasta rauhoittavan. Aamuun asti olen autuaan rauhallinen.)