adagio sostenuto

painajaismaista eilistä tasapainoitti tämän päivän silkka täydellisyys. tietenkin oli pieniä ahdistuspilkkuja (söin lounaalla koulussa sekä perunamuusia että leipää, ääni päässäni huusi tyhmä läski tyhmä tyhmä yök mutta sain rauhoitettua sen), mutta en muista milloin on viimeksi ollut näin hyvät neljätoista tuntia; varmaan joskus kesällä. olin omastakin mielestä sievä mustissa saappaissa ja punaisessa neuleessa, koulussa tein kauniin pyhäinpäiväkranssin ja vielä kauniimman suruasetelman (opettaja sanoi ettei minulla ole mitään syytä olla niin itsekriittinen, minun pitäisi vain opetella päästämään irti symmetrian- ja täydellisyydentavoittelustani), istuin puolitoista tuntia hämeenkadun wayne'sissä neulomassa silkkihuivia ja katselemassa kadulla ohi käveleviä ihmisiä, ja illalla lauloin poikkeuksellisen hyvin kuoroharjoituksissa ja uskalsin kaiken lisäksi pitkästä aikaa varata yksityistunnin lauluopettajan kanssa.

nyt istun pitkästä aikaa omassa huoneessa enkä olohuoneessa odottamassa unilääkkeiden vaikutuksen alkamista, toinen kissoista kehrää purrurrurr vieressäni ja kaiuttimista kuuluu pitkästä aikaa kuutamosonaatti.

(royal philharmonic orchestra tulee rock-kiertueellaan suomeen. liput ovat alkaen kuusikymmentäkaksi euroa viisikymmentä senttiä, mutta haluaisin niin kovin niin kovin niin kovin mennä. veronpalautukset pitäisi käyttää vuokraan ruokaan koulukirjoihin talvivaatteisiin joululahjoihin mutta saisinko, kiltti kiltti saisinko mennä finlandia-taloon kahdeskymmenesensimmäinen päivä maaliskuuta?)

your body shaking

tietenkin päädyn vessaan itkemään juuri sinä päivänä, kun vaivaudun meikkaamaan kouluun. tiedän että muut eivät meluamisella yritä häiritä minua, ettei muiden muka-kiusaaminen ole ilkeästi vaan ystävällisen vitsikkäästi tarkoitettu, ettei kukaan muista mokaani uusien (valkoisten, piikikkäisten, kamalan rumien) ruusujen kanssa edes kahta minuuttia tapahtuman jälkeen, mutta silti - ahdistus painaa puristaa tukehduttaa kunnes en enää kestä. painan kynteni reisiini ja tukahdutan kaikki äänet kurkustani.

olen niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen.

numb

reväytän jotain niskassani heittäessäni lasin täysillä seinään. vihaan itseäni, vihaan inhoan halveksun en kestä, olen niin oksettavan lihava ja silti vain syön ja syön ja syön, itken ja huudan ja ikävöin kadonnutta itsekuriani. piilotan puhelimeni kirjoituspöydän laatikon perälle ihan sama hiljaa se kuitenkin pysyy enkä enää ikinä halua kaivaa sitä esille, käperryn sänkyyn peittojen alle miettimään puukko mattoveitsi partaterä kaikkea mitä en saisi.

we'll blow away

"once, just once in my miserable fucking excuse for a life, i'd like to know that i am missed."

sidoin ruskusten ja nahkasanikoiden sekaan niin hienon spiraalin krysanteemeista, punahatuista, tarhapiiskuista ja morsiusharsosta että ostin sen. nyt kimppu koristaa turkoosissa lasimaljakossa keittiön pöytää; en ymmärrä miten minusta voi tulla jotain niin kaunista.

marja on poissa viikonlopun, olen yksin eläinten ja valkoviinipullon kanssa. harkitsen siivoamista tai kirjoittamista tai lenkille lähtemistä, mutta taidan sittenkin vain maata sohvalla kuunnellen veracinia ja lukien vuorotellen arthur conan doylen ja robert burnsin tuotantoa. huomenna on aikaa olla vastuullinen aikuinen.

(puhelimeni pysyy hiljaisena, mutta ei se mitään. i will wait, i will wait for you.)

#1

nukahdan bussissa matkalla helsinkiin, nojaan unissani päätäni luokkakaverin hartiaan ja kierrän käsivarteni hänen vyötärön ympäri. herään vasta kaisaniemessä, marie-pieni me ollaan perillä, olen kamalan nolostunut mutta luokkalaiset vain nauravat ja sanovat minua suloiseksi. illalla matkalla takaisin tampereelle nojaan ikkunaan ja kuuntelen brahmsin sellosonaatteja, yritän taistella sekä väsymystä että nousevaa ahdistusta vastaan. pakko jaksaa vielä hetki.

huomenna alkaa uusi terapia. dkt-ryhmäterapiaa, viikottain puolitoista tuntia kerralla ja kuulemma aika intensiivistä. hermostuttaa, uusia ihmisiä ja uusi terapeutti, mutta menen kyllä ihan mielelläni - mitä tahansa että tämä helvetin ailahtelu loppuisi.

(leikattu tukka ja sievät saappaat ja uusi takki ja merinosilkkihuivi, tytöt sanovat miten nätiltä näytän mutta näen itse vain huonon ihon, liian korkean hiusrajan ja ylimääräisiä kiloja.)

matkustan

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa

hoidetaan kämppä berliinistä

tänään tapahtui jännä asia: radiosta kuului samuli putroa, ja sen sijaan että olisin vaihtanut kanavaa niin minä vain hymyilin ja lauloin mukana. en ole kuunnellut putroa niin kovin pitkään aikaan, en edes tiedä milloin assosiaatiot ovat muuttuneet - mieleeni ei tullutkaan kipua ja rikottuja lupauksia, vaan kevätpäiviä ja nauravia ystäviä ja (jostain syystä, en ole varma miksi) muuttolaatikoiden pakkaaminen auringonpaisteessa.

hassua miten omat ajatukset voivat muuttua niin paljon.

tein marjalle ja hänen tyttöystävälleen lime-chilimaustettuja bataattilohkoja kasvisgratiinin ja marinoidun tofun kanssa, marja teki lettuja lakkahillon ja jäätelön kanssa. söin kiltisti mutta silti jokin kutittelee aivojeni nurkkaa: mitäpä jos lopettaisin herkkujen syömisen, karkista ja suklaasta luopuminen oli niin helppoa, mitäpä jos etsisin kadonneen itsekurini? selaan valokuvia toissakesältä, katson kahdeksan kiloa kevyempää itseäni ja teen laskelmia päässäni. seitsemäntuhatta kertaa kahdeksan on viisikymmentäkuusituhatta, viisikymmentäkuusituhatta jaettuna kahdeksalla kertaa seitsemän tekee tuhat, tuhatkuusisataa plus kolmesataa tekee tuhatyhdeksänsataa, grammoja kiloja kaloreita minuutteja tunteja, voi kun se olisi niin kovin helppoa, mitäpä jos? yhdeksässä viikossa ehtisi vaikka mitä, olen tehnyt sen ennenkin, mitäpä jos? muistan äidin ilmeen kun hän reilu vuosi sitten sanoi etten saisi laihtua enempää, vertaan sitä siihen kun mummi aikaisemmin tällä viikolla sanoi että pitää varoa etten liho enempää. (perheeni saattaa olla sekaisin mutta ei se mitään, ei heitä oikeasti kiinnosta niin kauan kun hymyilen ja kättelen ja olen täydellinen nuori nainen, mitäpä jos?)

tuskin kukaan edes huomaisi.

mitäpä jos

now i really wish that

"siis oikeesti, mikä vittu tää keskustelu ees on? 'heli tossa parhaansa mukaan tappaa itseään, moneenkohan ensiavussa menee, ota ranskalainen jos haluut?' tää on... ei tän pitäis olla normaali ruokapöytäkeskustelu."
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."

unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."

tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.

kuutamo

kuulen isoisän hengityskoneen äänen öisin suljettujen ovien läpi ja pelkään kuollakseni että alle kolmen tunnin päästä näen hänet viimeisen kerran. laskuri tikittää joka päivä-tunti-minuutti eteenpäin, mietin että keneltä puhelu minulle lopulta tulee (mummilta vai äidiltä? tuskin isiltä, hän ei ole hyvä tunteiden kanssa) ja mitä teen kun se tulee (kenelle minä soittaisin? lokille? ei minulla ole ketään joka pitäisi minusta kiinni ja kuiskaisi hiuksiini lohdullisia sanoja, ei ole ollut pitkään aikaan) ja mitä laitan päälleni hautajaisiin (ei minulla ole suruvaatteita, ei edes suoria housuja tai matalakorkoisia kenkiä, mitä minun on tarkoitus tehdä? enhän minä voi mennä ostamaan vaatteita ihmisen hautajaisiin joka on vielä elossa? mutta miten minun olisi tarkoitus selvitä stockmannin naistenvaateosastosta itkemättä jos isoisä olisi jo kuollut?) ja miten haluan itse sitoa haudalle valkoisen kimpun mutten tiedä miten voisin sen jälkeen enää mennä töihin sitomaan punaista-keltaista-liilaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

(minä en ymmärrä kuolemaa, en ymmärrä, miten joku voi vain lakata olemasta, ikuisesti, loputtomasti, minne hän muka menee, äärettömästi, jäljellä vain tyhjä ja mätänevä kuori, ei, älkää tehkö minulle sitä, kiltit, ei)

we didn't do it

"tiedäthän sä miten lihottavia noi pähkinät on? se on ku söis kermajuustoa paljaaltaan, laittaisit rasvaa suoraan reisiin, niitä ei sais syödä ku pari ja tosi harvoin. ruoan kanssa pitää olla hirveästi itsekuria."

näen kuinka mummin katse käväisee reisilläni hänen puhuessaan, melkein kolme päivää siinä kesti ennen kuin aloin saada kommenttia. istun huoneeni lattialla ja itken ja itken ja itken, kyllä minä olen itsekin huomannut miten oksettavan lihava nykyään olen, kuinka hölskyn ja heilun ja puristun, en enää anna ottaa valokuvia itsestäni, en halua kuulla lisääntyneistä kiloista. puen shortsit päälle koska on niin kuuma että on pakko, mutta en suostu katsomaan itseäni peilistä, ja pitkästä aikaa suunnittelen tosissani että kuinka saisin muut huijattua antamaan minun olla rauhassa syömättä.

sanctus

eilen vietin illan istuen rannalla palmun alla, luin kirjaa ja kuuntelin välimerta. puolen tunnin jälkeen pieni tyttö tuli kysymään minua leikkimään hänen ja pienen mustan koiransa kanssa, suurin osa hänen 100km/h espanjastaan meni ohi mutta sen verran sain selvää että hänen nimensä on maría ja koira on alba. sain jopa soperrettua oman nimeni ja ikäni niin että hän ymmärsi, ja hänen kysyttyä poikaystävästäni nauroin ja sanoin ettei minulla ole sellaista mutta kaksi kissaa kyllä löytyy.

kiipesin rappuset isovanhempien luo vasta myöhään illalla. tuijotin puhelimen näyttöä pitkään ja mietin että laitanko viestiä suomeen, mutta ei, en uskalla - kuka nyt minulta haluaisi viestin muuten vain, minä vain häiritsisin, ei, ei pysty. yöllä näin levottomia unia.

tengo, tengo

mi pequeña abuelita ja blanco por favor ja kaikki muu arkiespanja jonka luulin unohtaneeni jo vuosia sitten tulvii huuliltani, ympärilläni on flamingoja (flamingoja! ihan oikeita, vaaleanpunaisia flamingoja!) ja puiden kokoisia kaktuksia, naapurina on hiekkaranta ja loputtomalta näyttävä meri. omituista ajatella että tänä aamuna heräsin tampereella.

tietenkin isovanhemmat hössöttävät, käyttäytyvät kuin en olisi ikinä ennen nähnyt maailmaa suomen ulkopuolella, mutta iloitsen silti. syömme parvekkeella illallista päällämme shortsit ja t-paidat, juomme viinipullon toisensa jälkeen ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä - minulla on niin pieni ja mitätön olo kun vieressäni on pariskunta joka on ollut naimisissa yli puoli vuosisataa, mutta silti he kuuntelevat minua niin kuin olisin oikea ihminen enkä vain se tatuoitu ja lävistetty lesbo tyttärentytär. kielenikin taipuu automaattisesti meksikolaisittain mutta he vain hymyilevät ja kertovat miltä tuntui pitää minua sylissä ensimmäisen kerran. en ymmärrä.

(siis ihan oikeasti flamingoja mitä helvettiä, siellä ne kävelivät ihan muina lintuina, jotenkin absurdi ajaus että niitä elää korkeasaaren ja television ulkopuolellakin, siis jumalauta flamingoja)

mikä elo onnellinen

flunssa ei antanut tänäänkään laulaa, kauden päättäjäisillallisella minun nimeni unohdettiin varjokäsiohjelmasta ja ruokani oli niin chilistä etten pystynyt syömään puoltakaan, pelkäsin olevani typerä epähauska tylsä idiootti voisitko jo olla hiljaa muiden edessä ja jouduin karkaamaan ravintolan vessaan saamaan paniikkikohtauksen. hetken olin jo luovuttaa ja lähteä kotiin yhdeksältä.

onneksi kuorotyttökaveri (joka sattumalta on myös marjan luokkakaveri, ihan outoa) hymyili hölmöille sisäpiirivitseille eikä äänivastaavani ollut vihainen vaikka niin pelkäsin; loppuilta meni paljon paremmin, ja perinnelaulumme soivat läpi ravintolan kun automaattisesti jakauduimme neljään-kuuteen-kahdeksaan äänialaan. tietenkin aiheet lopulta liukuvat juomalauluihin, ja kun tulee minun vuoroni tyhjentää lasi niin minähän teen sen - ihan sama, että kyseinen lasi on täynnä hyvää punaviiniä. minulle vislataan ja taputetaan, ja kun vihdoin hyppelen kuorotytön kanssa bussipysäkille niin hymyilen ja hyräilen hänen kanssaan. aivan sama kuinka monta tuntia vapaa-aikaa tämä vie ja kuinka paljon stressiä aiheuttaa, kyllä mun kuoro paras kuoro tämä on sen arvoista. 

(kuukauden päästä sinfoniaorkesteri soittaa britteniä, sostakovitsiä ja brahmsia; tuttu kapellimestari ja sellosolisti jonka nimen muistan vuosien takaa, kuoropoika on jo luvannut tulla seuralaiseksi ellei kukaan muu halua. brahmsin sinfonia numero kolme f-duurissa nostattaa kyyneleet silmille mutta en minä voi olla menemättä.)

huomenna aamulla nousen kukonlaulun aikaan ehtiäkseni sumplia bussimatkat lentokentälle, vuorokauden päästä ulkona on kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja voin taas hengittää.

hannan laulu

eihän se flunssa konsertin tieltä väistynyt, mutta oli katsomossakin hauskaa - en ole tainnut koskaan aikaisemmin olla muualla kuin lavalla. kumma miten musiikin kuulee aivan eri tavalla, yhtäkkiä sitä tajuaa että niin, siellä tosiaan laulaa muitakin kuin kakkosaltot. tuskin olen huomennakaan kunnossa osallistua, mutta paikalle menen joka tapauksessa. ehkä tämä tästä, toivon vaan etten ärsytä äänivastaavaani ihan liikaa.

tänään on marjan syntymäpäivä, leivon piparkakkupohjaista cointreaujuustokakkua. lahjani osui oikeaan, korttiin kirjoitan vain yksinkertaisia sanoja oot parsa mutta toivon niiden viestivän tarpeeksi.

siellä torkkuu heiluhäntä

akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla

saattaa hänen iltasella

unien kultalaan

- katkelma: aleksis kivi, "oravan laulu"

let this be a warning

olen valmis itkemään turhautuneisuudesta - kolmenkymmenenkahden tunnin päästä minun on tarkoitus laulaa luoja-ties-kuinka-suuren yleisön edessä, ja kurkustani lähtee vain säälittävää pihinää. kuoropoika lausuu ystävällisiä sanoja ja lähettää virtuaaliteetä, puhumme psykosomaattisista oireista ja stressisairastamisesta; siihen on tietenkin syynsä miksi aina vietän kolmasosan syksystä sairaslomalla, mutta ei se oloani varsinaisesti paranna. marjan maailman ihanin eksä sini tuli käymään toissapäivänä, toi sushiainesten lisäksi minulle purkin mustikkamuffinsiteetä ja sanoi ajatelleensa minua kun näki sen. yritän pysyä positiivisena mutta välillä on niin kovin vaikeaa.

olen viime viikkoina kirjoittanut kamalasti kirjeitä. joka ilta istun hetkeksi alas ja annan kaunokirjoituksen tulvia ulos lempikynästäni, sanon sanoja joita en muuten halua-uskalla-pysty kommunikoimaan. poliklinikan sairaanhoitaja sanoo tätä oikein hyväksi ideaksi, saan purettua tunteitani suoraan ilman mitään katastrofaalisia seurauksia: välillä ne ovat suuria ja syvällisiä (olen äkkipikainen paska ja epäröin jos minuun ei kiinnitetä huomiota, mutta miksi minä kaikista ihmisistä päästäisin irti ystävästä vain siksi, että hänellä on vaikeaa?), jotkut ovat täynnä katkeraa kiroilua (miten sä pystyit tekemään niin, miten on fyysisesti mahdollista sanoa niin ihmiselle jota muka rakastaa?) ja jotkut ovat suloisen haaveilevia (asioita joita haluan sinun tietävän: kun annan hiusteni kuivua luonnollisesti, ne laskeutuvat keskijakaukseen ja näytän kuin kuuluisin backstreet boyseihin), mutta jokainen on rehellinen ja täynnä tunnetta. osa on entisille rakkauksille lukioeksä yliopistoeksä lappityttö, osa on muuten vain elämäni tärkeimmille marja lokki heli pikkuveli ja jotkut ovat ihmisille joiden rooli elämässäni ei ole vielä loksahtanut paikoilleen välillä näen unta sinusta tai joita en vielä ole tavannut toivon että sinulla on siniset tai vihreät silmät mutta rakastaisin sinua vaikka ne olisivatkin ruskeat.

en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun epävarmuus ja ahdistus on jo takana, kun silitän koiran päälakea ja kamalat opiskeluvuoteni ovat vain muisto. menisin keittiön lattialle juomaan aamuteetä ihan nostalgia-arvon vuoksi, suutelisin puolisoani ja lähtisin aamulla töihin kiitollisena jokaisesta hengenvedosta.

my whole existence

facebook kilahtaa viestien tippuessa postilaatikkoon, luen hämmentyneenä mutta sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. romantiikka on välillä ihan yliarvostettua, nauran pienessä särkylääkepöllyssä ja vilkuilen kalenteria huudellen samalla olohuoneessa istuvalle marjalle aikataulukyselyitä, haluan minuuttien tuntien päivien nopeutuvan just nyt.

(vihaan sairastamista, olen pahemmassa flunssassa kuin ikuisuuteen ja tietenkin missaan kaiken tärkeän, tänään olisi ollut pitkä koulupäivä ja illalla kenraaliharjoitukset. perjantaina ja lauantaina konsertit, tapan jonkun tapan jos en ole tervehtynyt siihen mennessä, kuumeen ja minkä tahansa muun kestää mutta paha mennä laulamaan jos hengitystiet eivät toimi.)

gravity

i'm falling through the doors of the emergency room 
can anybody help me with these exit wounds 
i don’t know how much more love this heart can lose 
and i'm dying, dying from these exit wounds

feel the city breaking

pakko saada muuta ajateltavaa kuin ruukkukasvien eri kastelujärjestelmät, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja:

useimmiten suustani lipsahtava kirosana on ruotsin kielen fan

paras viini on chileläistä ja rutikuivaa tai espanjalaista ja puolet sokeria

minulla on seitsemän korvareikää, yksi lävistys ja kaksi tatuointia

lempinovellini on sarah perkins gilmanin 'keltainen seinäpaperi'

kirjoituspöytäni laatikossa on kaksikymmentäkolme kirjettä joita en ikinä lähetä

minulla on taipumus ihastua aivan liian nuoriin tyttöihin

luen keskimäärin viisikymmentä romaania vuodessa...

...ja seitsemän kirjahyllyäni alkavat pikkuhiljaa pursuta yli

minulla on harvoin yhtä seksikäs olo kuin työhaalarit ja t-paita päällä

oma kehu haisee mutta teen maailman parasta juustokakkua

sain katolilaisen kasvatuksen mutta olen onneksi löytänyt oman polkuni

pikuveljeni on ainoa ihminen jonka vuoksi tekisin kirjaimellisesti mitä tahansa

käytän meikkiä noin yhtenä päivänä kymmenestä enkä ikinä koulussa

olen ehdollistanut itseni tiskaamaan kuullessani ranskalaista räppiä

mister i'll

välillä mietin kaikkia kertomiani valheita tunteita sanoja tekoja ja ihmettelen aivojani, minulla pitäisi olla huono omatunto mutta oikeasti se tuntuu vain aivan helvetin yhdentekeviltä. en kadu itse synnin tekemistä ollenkaan ja tiedän olevani kamala ihminen - se mitä kadun on sanomattomat sanat ja pelkuruus joka valheisiin johti. olen sen hänen jälkeen yrittänyt olla rehellinen, sanoa asiat ääneen vaikka kuinka pelkäisin kaiken romahtavan, heittäytynyt täysillä vaikka pelkäisin putoamista, ja nykyään ainoat valheet ovat niitä joilla yritän minimoida aikaisempien niiden hänen apua en saa henkeä sanojen tuhon. lokki tietää kaiken ja marja osan, kaikki muut saavat kerta toisensa jälkeen peilin edessä harjoitellun tarinan; on ihan tarpeeksi että minä elän tietoisena teoistani, ei mikään määrä selittelyä muuta mennyttä.

(päiväunilla näin taas painajaista otavasta. kyllä, kyllä minä kadun asioita, vaikkakin aivan vääristä syistä.)

tasan viikon päästä tulen kotiin ravintolasta syyskauden päättymisen juhlimisen jälkeen, menen nukkumaan ja seuraavana aamuna pääsen taas hengittämään minulle tuntemattoman maan ilmaa.

let's go out and

aamulla herätessäni tyynyni haisee tequilalta ja sängyssäni on jostain syystä koivun lehtiä, päässä humisee ja haluaisin mieluummin kuolla kuin kestää enää sekuntiakaan tätä krapulaa.

en muista kumman idea ne aamuyön shotit (kuinka monta niitä oli, neljä?) olivat, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne olisi ehkä voinut jättää väliin.

oh, oh

"mä harkitsin pitkään olevani kertomatta sulle."
"mitä? tota äskeistä siis?"
"niin."
"miks?"
"tiiän mitä mieltä oot enkä halua että tuomitset mua."
"en mä sua tuomitse."

kerroin sittenkin, marja katsoo minua säälivin silmin mutta hiljaisuus välillämme ei ole epämukavaa. maailmassa ei ole montaa ihmistä kenen hyväksyntää tarvitsen yhtä palavasti isi veli setä lokki mutta marja on yksi niistä.

haaveilen taas nimeni vaihtamisesta ja ulkomaille muuttamisesta, yritän muistaa että vaikka voin paeta paikkoja, en voi paeta itseäni.

beauty and the

olen niin väsynyt etten millään jaksa, haluan jo että on huomisilta. ei herätyskelloa aamulla kukonlaulun aikaan, ja maailman rakkain pieni kiharatukka tulee nauramaan kanssani illaksi. minttukaakaota, sokerista siideriä ja asfaltilla kopisevia korkokenkiä - on ollut niin ikävä että vatsassani kuplii pelkästä ajatuksesta.

tänään lähdin aikaisin koulusta, polvessa pistävä kipu ja päässä sumenee, kotiin päästyäni syön enemmän särkylääkkeitä kuin saisin ja varastan kolme tuntia unta olohuoneen sohvalla. huomenna on taas pakko jaksaa, html:ää ja videonmuokkausta ja leikkokukkien tunnistustentti latinaa latinaa latinaa, pakko jaksaa.

(bussissa vieressäni istui nainen, jonka kaulasta leijaili marc jacobsin daisy-tuoksu. hämmennyin niin pahasti että oli pakko vaihtaa paikkaa toisen penkkirivin vapautuessa, mutta en ehtinyt ennen kuin pääni oli täynnä muistoja jotka mielummin jo unohtaisin.)

shuffle

en edelleenkään usko että katkarapu on hyvää, mutten silti muista milloin olen hymyillyt yhtä leveästi kuin tunti sitten. vilkaisen kirjoituspöytääni, jonka päällä on toissayönä kello nolla kolme kolme viisi valmistunut, jostain herran syystä kaunokirjoituksella kirjoitettu teksti. elämä on välillä ihan hassua.

tänään oli hauskaa koulussa, vaaleatukkainen tyttö nauroi kanssani ja käynnistin muiden ruohonleikkureita ja kärräsin multaa kottikärryillä. kotona nukun päiväunet, marja on kamalalla tuulella mutten anna hänen häiritä; kohta syön jäätelöä ja käyn koiran kanssa ulkona ja menen nukkumaan pelkäämättä yötä.

terve, metsä / terve, vuori

"kuivaa tukkas ennenku meet ulos."
"no en tasan jaksa!"
"marja, ulkona on pakkasta."
"en välitä."
"kuivaa tukkas."
"äyyyh okei."

välillä nauran miten fucking domestic ain't it elämäni kaikesta huolimatta on, salkkareita ja ruoanlaittoa ja satoja kertoja toistettuja vitsejä joita vain me kaksi ymmärrämme. onhan minulla välillä ikävä yksin asumista, mutta marjalla on minuun vain ja ainoastaan hyvä vaikutus: juon vähemmän, tupakointi on vähentynyt neljästä askista viikossa yhteen kuukaudessa, syön ja nukun säännöllisemmin... ihan kaikki. suurimman osan ajasta en yhtään ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni tuollaisen parhaan ystävän. olemme tunteneet kolme vuotta ja joitain kuukausia, olleet ystävinä erottamattomat vuoden ja neljä kuukautta, ja asuneet saman katon alla tasan puoli vuotta. olen niin helvetin onnekas etten käsitä.

ylihuomenna on keskiviikko ja siitä on enää kaksi päivää perjantaihin, lojun sohvalla ja höpötän tuhatta ja sataa margaritasuunnitelmista ja lempiravintolasta ja koulutyttöihastuksista.

nämä on niitä iltoja, kun kaikesta huolimatta muistan etten ole yksin. en malta odottaa sitä päivää, kun tajuan vihdoin eläväni taas. minulla on ikävä onnellisuutta.

(koulussa tytöt kirjoittavat lapulle millainen olen, iloinen ja pirteä ja avulias ja hymyilevä ja positiivinen, naurattaa ajatus heidän ilmeistään jos kertoisin heille öistä jolloin ainoa asia joka minut pitää hengissä on muistutus siitä etteivät kiltit tytöt jätä ruumiita toisten siivottavaksi.)