sävel kaukaa

eilen näin fysioterapeuttiani viimeistä kertaa, vietin melkein koko tunnin lattialla yrittäen rentouttaa lihaksiani. ajan loppuessa kapusin tuolille ja puhuimme edistyksestäni hoidon aikana ja vielä edessä olevista haasteista. aina yhtä hymyilevä nainen pyytää minua yrittämään nauttia kesästä, koska kuulemma ihan oikeasti ansaitsen sen. mutta, enhän minä, sitten kun, mutta.

loppupäivän vietinkin lokin kanssa kaupungilla, ostin stockmannilta vihreät korkokengät ja lokkikin löysi alennushyllystä leviksen farkut. kahvilassa uskalsin tilata soijalatteni seuraksi aivan hillittömän kokoisen vaniljawienerin, ja lojuttuamme yli tunnin koskenrannan nurmikolla päätimme lähteä katsomaan molempien ikisuosikki jurassic park. ostin suklaata elokuvateatterin pimeyteen enkä edes halunnut kuolla. ehkä tämä tästä vielä joskus. (aikaisemmin päivällä fysioterapeutti sanoi "aina toi 'ehkä' tai 'joskus' välissä kun puhut itsesi hyväksymisestä, pelottaako ajatus sua?" kyllä, pelottaa.)

heli tuli käymään tänään iltapäivällä ennen kuin lähdin taas laulamaan, istuin kissankarvojen keskellä keittiön lattialla ja kuuntelin tyttöä edessäni, katsoin kun ohuiden sormien rystyset kalpenivat vitivalkoisiksi niiden puristaessa tuolin selkänojaa. pikkuinen on jo valmiiksi niin hajalla, ei hän ansaitsisi yhtään lisää paskaa niskaan. en ehkä ole maailman objektiivisin tässä tapauksessa, mutta rajansa kaikella.

huomenna arviointikäynti päiväsairaalalla. pelottaa aivan kamalasti.

riemu

Minun sydämeni on mennyt ilosta umpisolmuun.
Ja aivoni kiehuvat,
sillä niihin on sattunut riemun polttopiste,
niin, niin, juuri.

En tunne tätä pulppuilevaa itseäni,
joka niin vauhkona reuhtoo.
Olen toisaalta aivan pieni
ja toisaalta suuren suuri.

Minä tahtoisin kipristellä ihan yhdesssä sykkyrässä
ja samalla
kieppua huutaen, nauraen ylitse kotipihan.

Mutta huutoni vaimenee soperteluksi,
nauruni nyyhkytyksiksi
ja ... no mutta, minähän itken ihan.

- Eila Kivikk'aho, "Riemu" (1942)

(sisäisesti vielä yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva minäni ei yksinkertaisesti anna lupaa muuttaa toisen kirjoittamia suuria kirjaimia pieniksi, ei vaikka kuinka oma taiteellinen silmä protestoisi.

käyn läpi lukioaikaisia runokansioitani enkä tiedä mitä tuntea.)

if i was a wealthy girl

haluaisin kamalasti lähteä ulos aurinkoon, bussilla keskustaan shoppailemaan ja pyörällä takaisin kotiin. en kuitenkaan saa itseäni sängystä ylös, pelkkä ajatus elämästä ahdistaa, puhumattakaan pukukopeista ja 360-asteisista peileistä. miten kaikesta tuli yhtäkkiä niin vaikeaa? makaan sängyssä ja katson doctor who:ta, välillä uskallan kurkistaa verhojen välistä ulos aurinkoon. "siellä tuulee, palelisin varmaan kuitenkin, turha avata ovea." pidättelen itkua, itkua oman säälittävyyteni takia, ja käyn keittiössä hakemassa vielä toisen ruisleivän vaikka huomenna on punnitus.

tämä ei ole parhaita päiviäni.

1972

(hei, heli, olen päässyt elossa kotiin. toivottavasti olet jo autuaasti unessa, kiitos seurasta. ♥)

öiset lähiöt tuoksuvat aivan erityiseltä. jokaisella vuodenajalla on omat tunteensa, mutta vaaleanpunainen taivas ja nurmikon päällä leijuva usva, kesä, tuoksuu aivan yhdysvaltojen itärannikolta. välillä olen aivan varma olevani vieläkin pikkuveljen kanssa kodin takapihalla teltassa nukkumassa, kinastelemassa kumpi saa ohuemman makuupussin ja milloin pieni lyhty vihdoin sammutetaan.

lopulta havahdun kuitenkin todellisuuteen, en ole enää huoleton yläasteikäinen ja siitä on jo monta vuotta kun lentokone laskeutui lopullisesti suomeen. iltaviineilyksi vaihtunut päiväkahvi helin ja tämän ystävien kanssa oli kuitenkin ihana, selvisin hyvin vieraista ihmisistä ja kovista äänistä ja helin siskon ajattelemattomista ruokamöläytyksistä, ja vain ajatus nälkäisistä kissoista ja säännöllisestä unirytmistä sai minut yhden jälkeen lähtemään kävelemään melkein viittä kilometria kotiin - vaikka heli kovasti yrittikin saada minut jäämään juttelemaan ensimmäisen bussin lähtöön asti. siitä on pitkä aika kun joku on oikeasti vaikuttanut välittävän minusta niinkin paljon, ja sydäntä lämmitti viileästä yöstä huolimatta.

kauneita uneja.

you wouldn't like me

en tiedä mitä kirjoittaa. eilen ahdistuksen vain pahetessa kellon viisarien tikittäessä päädyin ahmimaan, kasvispizzaa ja sipsejä kaksin käsin kurkusta alas. en ymmärrä miksen voi hallita tunteita muuten kuin syömällä tai olemalla syömättä, olo nukkumaan mennessä oli vielä pahempi kuin päivällä ja tiesin jo kauppaan kävellessäni että tulee olemaan. (enkä edes ala puhua tämän päivän aamupainosta. onneksi olen nykyään sen verran fiksumpi että sentään tiedän etten ole lihonut niin paljoa, se on vain ruokaa elimistössäni, mutta silti. ahdistaa.)

olen vihdoin ymmärtänyt miksi paraneminen on niin vaikeaa. ei riitä että päättää nyt parantua, vaan se päätös pitää tehdä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ennen jokaista ruokailua, monta kertaa päivässä. leikittelen ajatuksella, onhan terveellisestikin mahdollista laihtua ja se olisi todennäköisemmin pysyvämpää, ehkä hymyilisinkin enemmän jos en koko ajan olisi joko nääntynyt tai ähkytäynnä.

(pelkään etten pääse kouluun ja romahdan, mitä hyötyä mun on yrittää parantua jos mun maailma taas kaatuu kolmen viikon päästä, tiedän ettei niin saa ajatella mutta ajattelen kuitenkin.)

faintly

laulaessa jaksan hymyillä, alan vihdoin oppia että ehkä minut on otettu sinne syystä, ehkä minä oikeasti osaankin jotain. uusi ystävä pyysi minua yksille harjoitusten jälkeen ja minä hämmentyneenä suostuin, ihan liian myöhään illalla kotiin polkiessa mietin että mistä lähtien humallun näin voimakkaasti kahdesta 16cl viinilasillisesta. ehkä sillä on jotain tekemistä ruokamäärien kanssa, vaikka eivät ne mitään kovin pieniä ole. (eivät kovin suuriakaan, mutta en jaksa ajatella sitä en jaksa, haluan vain pois.)

tänä aamuna menee hermo ihan kaikkeen, vedet ovat poikki jonkun typerän remontin takia, kaveri teki oharit, näen peilistä vain liikaaliikaa enkä millään muista syitä olla pysymättä erossa terästä.

haluan vain nukkua.

oksalla

hetken ajan luulin aamulla nähneeni peilistä kauniin, sopusuhtaisen naisen, mutta sitten havahduinkin taas todellisuuteen. hui, läheltä liippasi.

(kirjoitan paperipäiväkirjaan julmia sanoja, vihaan itseäni ja vihaan vanhempiani ja vihaan ihan kaikkea. holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die, mutta minun on niin kamalan vaikea hyväksyä kaikkea.)

sä katsoit silmiin

"vittu herää."

pinni jaksaa ja jaksaa ja jaksaa yrittää takoa minuun järkeä. en ymmärrä miten tämä voi olla niin vaikeaa, en edes ymmärrä miten ylipäätään sairastuin - minunhan piti vain vähän laihduttaa, karistaa masennukseen ahmitut kilot pois. terapeutti ja psykiatri ja terveydenhoitaja ja ravitsemusterapeutti ja fysioterapeutti kaikki sanovat samoja sanoja, tätä mukaa tapat itsesi etkö sä marie ymmärrä SÄ TAPAT ITTES. vaikka en ole varma haluanko elää, olen kyllä varma etten halua kuolla sydänkohtaukseen ennen kahtakymmentätoista syntymäpäivääni.

pitäisikö minun ihan oikeasti yrittää päästää tästä irti?

(ajattelin opetella longboardaamaan. tarvitsen sitä varten energiaa, ja sitä paitsi, miten voisin ikinä jaksaa syksyllä koulussa jos olen pyörtymispisteessä niin kuin eilen taas.)

poistin painolistan sivupalkista. pieniä askelia.

hold your breath

sain eilen tietää, että isoisälläni on syöpä, josta hän ei tule selviämään hengissä. kahden vuoden päästä hän on kuollut, eikä ole mitään mitä voin tehdä estääkseni sen. en kestä ajatusta, en osaa ollenkaan käsitellä kuolemaa; miten minun on tarkoitus vain odottaa sitä, että hän yhtäkkiä muuttuu ruumiiksi?

pelkään, että isoisäni kuolee peläten minun kohtaloani. pelkään että minun sairauteni aiheuttaa hänelle ylimääräistä stressiä, mikä vuorostaan pahentaa hänen kuntoaan entisestään. pelkään että hänen todennäköisesti viimeistä vuottaan varjostaa hänen ainoan tyttärentyttären itsensä kiduttaminen.

ajatus syömishäiriöstä paranemisesta pelottaa enemmän kuin melkein mikään muu. mitä jos päädyn vain huiputtamaan itseäni, kuvittelemaan että olen sopiva vaikken oikeasti ole? mitä jos epäonnistun täydellisesti ja päädyn häpeissäni valehtelemaan tännekin? mitä jos en pysty sekä laihtumaan että parantumaan? rakastan muodokkaita naisia, mutta mitä jos en ikinä pysty hyväksymään itseäni sellaisena?

en tiedä, mä en vittu tiedä, tätä kaikkea minä ajattelen ja siltikään en ole tänään syönyt tarpeeksi paljon.

this party

ravitsemusterapeutti puhuu koko tunnin ajan asiantuntevan rauhoittavalla äänellä, minä vastaan kysymyksiin mutta muuten olen hiljaa. enhän minä oikeasti voi syödä noin paljoa lihomatta? lähden hieman rohkaistuneena kauppaan kotimatkalla, mutta viime hetkessä iskee paniikki - ostankin vain ateriankorvikepatukoita ja omenoita ja suunnitellun valmispasta-aterian lisäksi. kai minä silti yritän, kalorit pitäisi kuulemma saada joka päivä tuhanteenneljäänsataan. (lokki tulee kohta tänne iltapäiväksi, hän haluaa varmasti jäätelöä.)

marja on lähtenyt brasiliaan, muutaman tunnin päästä hänen vanhempansa tulevat hakemaan koiran heille hoitoon kunnes marja tulee takaisin. olen yksin asunnossa kolme viikkoa.

pelottaa.

siellä torkkuu heiluhäntä

viime syksyn mozart-spektaakkelin yli kaksituhatpäiseen yleisöön verrattuna oli kovin vähän ihmisiä katsomossa, mutta konsertti meni silti yllättävän hyvin - pari virhettä siellä sun täällä niissä haastavimmissa kappaleissa, mutta ainakin marja ja lokki sanoivat etteivät huomanneet mitään. uskalsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen mennä laulajien omille jatkoille, minun nimeni jopa muistettiin ja olen varma että tanssijatyttö hymyili minulle ravintolan toisesta päästä kun pari-kolme-kymmenen kertaa katseeni eksyi häneen päin.

harvinaisen voimakas humala pyörittää ajatuksiani sinne sun tänne ja päkiöissä on rakkuloita kymmenen sentin koroissa kävelyn jäljiltä, mutta pitkästä aikaa hymyilen aidosti. huomenna on varmasti krapula ja elämän suuret totuudet painavat mieltäni alas, mutta saanpahan edes kerran keväässä tuntea kuuluvani jonnekin. mutta silti, kolmen viikon päästä loppuu kausi, mitä minä sitten?

"tässähän alkaa jo olla bilefiilis tota meidän rattoisaa kesäkuuta ootellessa." 
"no elä! ei tehdä mitään muuta ku kiroilla ja tanssita. mitä ny välillä käydään osastoilla."

minun ja helin odotukset kesän suhteen ovat harvinaisen korkeat.

schnagulei

"moi, hei, sori, tota, tahtoisiksä joskus lähteä mun kanssa kahville?"
"siis... mitä?"
"niin!"
"ollaanko me tavattu jossain aikaisemmin?"
"ei ainakaan mun tietääkseni."
"ai. no, mennään vaan!"
"kiva, mun pitää nyt juosta pyörälle mutta tässä on mun puhelinnumero, laita joskus viestiä, moikka!"
"moi!"

syke lähestyi kahtasataa vielä pitkään sen jälkeen, kun uskaltaduin puolispontaanisti kysymään erittäin hämmentynyttä tanssijatyttöä kahville. en tiedä tietääkö hän nimeäni, en tiedä onko hän varattu tai edes naisiin päin, mutta eipä minulla kai mitään menetettäväkään ole, kun tämäniltaisen konsertin jälkeen tuskin muuten näen häntä enää ikinä.

(nyt jälkikäteen olen ihan paniikissa, vaikutinko hullulta stalkkerilta, elämättömältä luuserilta, rumalta läskiltä oksettavalta hyi, miten ihmeessä kehtasin tehdä jotain tuollaista?)

judas

ahmimiskohtaus heti aamusta, vihaan itseäni. sydän tykyttää ja jalat eivät ole kantaa, kohta kävelen kuusi kilometria keskustaan ja pyöräilen illalla takaisin koska en kestä en kestä en kestä en kestä tätä oloa en kestä

haluan itkeä mutten edelleenkään pysty. tarvitsisin jonkun jolle kiroilla, haluaisin laittaa helille viestiä että mennään juomaan naurettava määrä kahvia, mutta tänään on taas viisi tuntia laulua enkä mitenkään ehdi tehdä mitään muuta. (ja yritän olla ajattelematta niin mutta häpeän, olen niin oksettavan suuri kun taas toinen on lähellä täydellisyyttä.)

uudenvuodenaattoyönä

mitäpä jos sä pelkäät turhaan
ja elämä tapahtuu sinä aikana

tänään heräsin viideltä enkä enää saanut unta vaikka kaikkialle sattui väsymyksestä. puin päälle siniset sukkahousut ja punaisen paidan ja lähdin pääsykokeisiin, korkokengät kopisivat pitkästä aikaa koulunkin käytävillä. yritin yritin yritin niin kovaa kun pystyin, haastattelu ja essee meni hyvin mutta luova esitelmä huonosti, ja taisin onnistua saamaan psykologin uskomaan minua kun kirkkain silmin vastasin sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni olevan erinomainen. haluaisin kovasti kouluun joka minua kiinnostaa, olen niin kyllästynyt tunkkaiseen yliopistoon ja ikuisiin teorialuentoihin. tänään taputin lehmää ja hymyilin.

marja lähtee torstaina etelä-amerikkaan ja palaa vasta kolmen vai oliko se neljän viikon päästä. en tiedä, miten selviän.

(olen kuunnellut viime päivinä paljon samuli putroa, yritän karistaa ajatukset eksästä pois mielestäni ja vain nauttia soinnuista. inhoan sitä, kuinka vahvasti assosioin tietyn musiikin tiettyihin vaiheisiin elämässäni.)

100km ouluun

ril'sin siisti jakku (maailmaa piileskelevän huono ryhti) vagabondin korkokengät (älkää katsoko mun reisiä älkää katsoko mun reisiä) siististi sivuun kammattu tukka (käsivarret täynnä ahdistuneita kynnenjälkiä) dolce & gabbanan kasvonpiirteitä korostavat silmälasit (katse painautunut maahan) yves saint laurentin huulipunaa (liian suuret etuhampaat)

eilen illalla täti juotti minut kuoharihumalaan, nauroin pari kertaa aidostikin ennen kuin tajusin että minähän olen -

fairytale

alusvaatteiden reunojen yli pullistuu inhottavaa massaa, mutta silti solisluuni paistavat avoimesta kaula-aukosta enemmän kuin pitkään aikaan. aamupaino on oksettavan korkea mutta ihana ruskea vyötärövyöni alkaa taas olla liian suuri. olen pari kiloa biologisen painoni alapuolella ja vartaloni pitää kynsin hampain kiinni jokaisesta grammasta, mutta vihaan vihaan vihaan pakko saada pienemmäksi, pakko saada tätä lyllyävää löllöä pois pois pois pois. haluaisin heittää vaa'an pois, mutta enhän minä - maanantaina pitää saada tietää, kuinka paljonvähän olen taas saanut itseäni poistettua.

tänään lähden junalla etelään serkkuperheen luo, täti ostaa aina soijajugurttia ja -vanukasta jääkaappiin minua varten. en kestä.

sinéad

kuoroharjoituksissa katselen vaivihkaa yhtä konserttiin tulevista tanssijatytöistä, tauolla peilailen vessassa toisen laulajan kanssa ja huokailemme vuoronperään henkilöistä, jotka takuulla ovat sekä heteroita että varattuja. olen edelleen kipeä niin en ollut riveissä laulamassa, vaan seurasin katsomosta ja kommentoin akustiikkaa ja nuottikansioiden asentoja ja mitä tahansa mieleeni juolahti, samalla kuumeisesti miettien, että uskaltaisinko puhua tanssijalle. lopulta minun ei edes tarvinnut uskaltaa, kun hän tuli pyytämään minua ottamaan muutaman valokuvan heistä. käteni tärisivät kun hän hymyili lämpimästi ja kosketti sormiani kiittäessään, esitin kömpelöitä kohteliaisuuksia koreografiasta ja olin varma näyttäväni maailmanluokan hölmöltä. (ihan hassua, minähän pidän tytöistä, naisellisista sievistä pitkätukkaisista tytöistä, ja yhtäkkiä huomaan piiloon karanneen seksuaalisuuteni nostavan päätään tämän miesten farkkuihin pukeutuneen, meikittömän ilmestyksen takia.)

kello on jo iltapäivä ja marja nukkuu vielä, olen jo käynyt koiran kanssa ulkona ja syönyt aamupalaa (mä vihaan nälkää vihaan vihaan vihaan, katoa jo kiltti katoa) ja pelannut videopelejä, kohta on pakko alkaa siivota kun loppuu tekeminen kesken ja riski omiin ajatuksiin vajoamisesta nousee.

now i lay me

minulla on uusi tatuointi, jalkapöydän iho on mustelmilla ja mustetta sekä solunestettä tihkuu lakanoille. katselen kauniita koukeroita enkä enää edes muista kirosanatulvia ja silmitöntä kipua, koska se on vihdoin siinä, toinen muistutukseni elää eikä vain selvitä hengissä.

(lääkäri laittoi lähetteen päiväsairaalaan, olen päättänyt että jos pääsen syksyksi kouluun niin olen myös siinä kunnossa että kykenen käymään siellä.)

kadunkulmalla

eilen (oliko se eilen? sairaana kaikki on niin sekavaa, päivät ja yöt ja kaikki siinä välissä on yhtä suurta sumua) mietin pitkään niitä kahta, jotka ovat pelänneet tunteitaan ja torjuneet minut vaikka sanoivat haluavansa minua. onkohan se ollut se arvoista? sanoa ettei halua pilata ystävyyttä ja ettei rikkinäiset ihmiset voi pelastaa toisiaan, ja sitten katsoa kun sen seurauksena kaikki muuttuu, viestit harvenevat ja puheenaiheita vältellään eikä uskalla katsoa toista silmiin. onko se ihan oikeasti ollut sen arvoista heille? onko ajatus suhteesta kanssani niin vastenmielinen, että uhraa kaiken muun välttyäkseen siltä? en ymmärrä mitä teen väärin, en painosta enkä syytä, onko se mun oma itseni niin kamala ettei ajatusta kestä?

olen vuoden aikana halunnut kolmea ihmistä, ensimmäinen pisti kanssani välit poikki ja palasi yhteen ex-tyttöystävänsä kanssa, hän sentään yritti, mutta toinen ja kolmas vain sanoivat kyllä mä haluaisin mutta. (näin siitä kolmannesta unta viime yönä, niinä parina tuntina kun nukuin.) en ymmärrä, en ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä.

(ehkä jos olisin vähän kauniimpi, ehkä jos olisin vähän laihempi -)

kaikki peliin

laskupino kasvaa, kela ei osaa hoitaa tehtäviään enkä minä jaksa tiskata. kaikki itkettää mutten vieläkään saa puserrettua mitään silmistäni ulos, eilen minulle suositeltiin surullisten elokuvien katsomista mutta en minä halua menettää toivoa tämän elämän suhteen enää yhtään enempää.

tänään piti käydä varsinais-suomen puolella hakemassa koira tyttöystävänsä luona majailevalta marjalta pitämään minulle seuraa, mutta päädyinkin makaamaan sohvalla flunssassa koko päivän. olo on kuin itse kuolemalla, edes totoro-nuken virkkaaminen ja voitetut jääkiekko-ottelut (olen nyt hieman optimistinen, kun peli slovakiaa vastaan on vasta kolmasosan pelattu, mutta silti) eivät nosta oloa. lääkkeetkin ovat loppuneet, mutta olen niin poikki etten pysty lähtemään apteekkiin, lokkikaan ei jaksanut mennä parin kilometrin kiertoreittiä puolestani. teetä ja hunajaa ja vähän lisää hunajaa, olen päättänyt selvitä ilman länsimaista lääketiedettä.

(on päiviä jolloin haluan kuolla, tai pikemminkin tunnen haluavani kuolla, vaikka älyllisellä tasolla tiedän haluavani elää. vaarallinen yhdistelmä. tik-tak-tik-tak.)

minä

haaveilen siitä, että joskus uskaltaisin olla oma itseni. kulkea lyhyissä shortseissa ilman sukkahousuja, tai kukkamekko päälläni häpeämättä käsivarsieni kokoa. tuskin vielä tänä kesänä, mutta olisinkohan onnellinen 2014 kesään mennessä? muistan olleeni täysin - no, en täysin, mutta tarpeeksi - tyytyväinen vartalooni silloin kun olin muuten onnellinen, tiedän että ratkaisu ei ole muuttaa vartaloa vaan muuttaa mieltä, mutta... niin. toinen on kovin paljon helpompaa kuin toinen.

(olen kovin pitkään miettinyt buddhalaisuutta, vaikken sitä ole uskaltanut ääneen sanoa kuin marjan buddhalaiselle tyttöystävälle. katolilaiseksi minut on kasvatettu, ja pelkkä ajatus sen yhteisön jättämisestä sattuu, vaikka he tuomitsevat minut sen takia että rakastan. kävin lainaamassa kirjastosta kolme kirjaa käytännön buddhalaisuudesta, kaksi kirjaa syömishäiriöistä paranemisesta, ja yhden kirjan siitä, kuinka länsimainen nykykulttuuri ajaa yhä enemmän nuoria naisia syömishäiriöihin.)

haaveilen pitsisestä kellohameesta, osaisinkohan ommella jonkun kauniin? olen viimeisen viikon vain ommellut ommellut ommellut ja nyt iski pitsifiilis. varmasti jos kävisin kirpputorilla niin löytäisin jotain kamalaa vanhaa pitsiä, muttakun täyskelloa varten tarvitsen vähintään 120x120cm, ja sitten pitäisi vielä löytää sopiva kangas alushameeseenkin. eurokangas on niin kamalan kallis, ja tili näyttää kohta miinusta.

(kellohameet ovat turvallisia, ne korostavat vyötärön kapoisuutta ja peittävät jättimäiset reiteni.)

elossa

21:10 minulla on edelleen krapula
22:25 voisin alkaa katsoa skinsiä
23:23 toivon toivon toivon toivon
00:30 pitäisikö mennä nukkumaan?
00:35 peitän kasvoni meikin alle
01:15 en saa henkeä apua auttakaa
01:25 pimeässä kiroiluviestejä helille
01:40 miksen nuku miksen nuku
01:45 kuiskaan salaisuuksia kissalle

en saa syödä unilääkkeitä joka ilta, ne nostavat toleranssia ja aiheuttavat riippuvuutta. eilen olisin silti tarvinnut niitä enemmän kuin pitkään aikaan, sormet varpaat sääret hampaat heiluivat levottomuudesta koko päivän ja kaikki huipentui puristavaan, kuristavaan ahdistukseen yhdeltä yöllä.

(osasto olisi ihan pyöräilymatkan päässä kotoota. viisi päivää aikaa päättää, haluanko lähetteen. miten minä jouduin tähän tilanteeseen? minähän vain vähän laihdutan, olen vain vähän yksinäinen, en minä -)

äänen suuren

en tiedä miksi join eilen, kun nykyään alkoholin aiheuttama sumeus vain ahdistaa ja humalassa vain syön syön syön. silti join kaksi siideriä ja yli puolitoista litraa itsetehtyä sangriaa, nyt särkee päätä ja vaa'an lukema ahdistaa niin paljon että tuskin lähden tänään keskustaan värimeren keskelle - eihän minulla edes olisi siellä ketään, jonka seurassa olla. (tasan vuosi sitten näin ex-tyttöystäväni marjan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, hassua ajatella että nykyään hän on sekä paras ystävä että kämppis.) tiedän että vapputorin kiertäminen saattaisi piristää, voisin laittaa päälle hassut sydämenmuotoiset aurinkolasit ja likaisten haalarien sijaan kauniin valkoisen lakin, mutta todenäköisesti vain masentuisin, kun muistaisin ettei kukaan ikinä ole ostanut minulle vappuilmapalloa.

näin eilen aamulla psykiatria, jatkettuaan ensin sairaslomapaperini kesäkuun loppuun asit hän antoi esitteen kahdesta eri päiväsairaalasta. ensi viikkon tiistaihin mennessä pitää tehdä päätös, kuinka surullisen haluan kesäni olevan?

"en mä tiiä, ehkä kun mä pääsen tästä alkupaniikista yli -"
"mikä siinä päiväsairaalan ajatuksessa aiheuttaa paniikkia?"
"no... mun kaverit aloittelee gradujen kirjoittamista ja käy töissä ja matkustelee ja kasvaa aikuisiksi, ja mä viettäisin puolet päivistä jossain hullujenhuoneella missä ne pakottaa mut syömään."