i draw a map

kuume saa kaiken särkemään niin pahasti etten voi kun nojata itkua pidätellen marjaa vasten ja antaa (okei, pakottaa) hänen silittää hiuksiani. unilääkkeet pysyvät kaapissa koska pelkään taas painajaisia, valvon kolmattakymmenettäkahdeksatta tuntia. kukaan ei tunnu vastaamaan viesteihini, ei edes lokki, jolle laitoin itkien keskellä yötä avunpyynnön.

(pitkästä aikaa mietin mitä tapahtuisi jos hiljenisin täysin, kuinka kauan ihmisillä kestäisi huomata poissaoloni. marja nyt on tietenkin poikkeus koska asumme yhdessä, mutta entä muilla? helillä ehkä muutama päivä, lokilla pari viikkoa. pojat taas? kuukausi? enemmän? kuinka nopeasti internetin ihmiset tajuaisivat ettei mikään avautumispaikoistani enää päivity?)

ei ole ollut minun päiväni.

if i lay here

"se rikko mut."
"niin."

tv-sarjassa pyörii taustalla kappale jonka jokaisen iskun osaan ulkoa, hoen hiljaa itselleni etten ala itkeä mind over matter mind over matter mind over matter mutta yhtäkkiä kasvoni ovat painautuneet nopeasti kastunutta sohvatyynyä vasten enkä taaskaan saa henkeä. vihaan itseäni, vihaan sitä jotain tuntematonta mutta silti selvästi rikki mennyttä osaa itsessäni "kahdeksantoista tuntia se oli vain kahdeksantoista tuntia" jonka takia en enää ole oma itseni ja pelkään etten enää ikinä tule olemaan. miksen vain voisi pyyhkiä päästäni ensimmistä kahtakymmentäkahta vuotta elämästäni, aloittaa tyhjästä? uusi elämä ilman kerta toisensa jälkeen hylätyksi tulemisen aiheuttamia arpia.

(kaiken lisäksi ystävä - ei, ei ystävä, ex-ystävä - ja sen ex-poikaystävä yrittävät edelleen saada minua puhumaan heille. en ole vastaamassa, en eilisen jälkeen, kun minulle tehtiin harvinaisen selväksi kuinka paljon vähän niin monen vuoden ystävyys hänelle merkitsee. ei, en tänään enkä huomenna enkä todennäköisesti kovin pitkään aikaan.)

this is the end

oon aika varma mua ei oo pari- tai perhesuhteiden ulkopuolella ikinä satutettu yhtä paljon kuin äsken.

apassionata

livahdan hiljaa asunnosta katsomaan auringonnousua takapihalle; taivaalta löytyy kaikkea vaaleanpunaisesta valkoisen kautta syvän siniseen, ulkona tuoksuu aamukaste ja koivu ja ihan kohta elokuu, ja on yksi niistä hetkistä kun muistan miksi en vielä ole lähtenyt pakoon tästä maasta, jossa muistoista niin suuri osa on unohtamisen arvoisia. jokin ilmassa tuo mieleen lapsuuden kesämökillä, ja hetken ajan, ihan hetken ajan vain, unohdan kaiken muun.

siitä on pitkän aikaa kun olen viimeksi valvonut yön läpi ilman alkoholia veressäni. ei edes ole sattunut mitään maailmaa mullistavaa (nauran toissaöiselle paniikille elämän pilaamisesta, ei se ollutkaan mitään katastrofaalista - vähän noloa ja harmittaa etten itse muista, mutta ei mitään mikä ei olisi jo ollut hiljaisuudessakin itsestäänselvää ihan jokaiselle), olen vain lukenut romaanin toisensa jälkeen, keskittynyt maailmoihin jotka ovat tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin minun levottomat puolipainajaiset. nyt aurinko on jo korkealla taivaalla ja mietin että pitäisikö nukkua nopeat aamu-unet ennen kuin lähden ulos kävelemään tylsien velvollisuuksien luo. hengitän.

(mutta silti, osa minusta kihisee edelleen ärsytyksestä; mieltäni ei rauhoittanut täysin edes raivokas tekstiviestiavautuminen helille siitä, kuinka oksettavan hävyttömästi jotkut loukkaavat toisten yksityisyyttä. painu helvettiin ja jätä mut - meidät - rauhaan.)

how to save a life

huutoriita puhelimessa, kirosanat vyöryvät huuliltani kovempaa ja kovempaa kunnes lyön luurin korvaan ja marssin helin huoneesta keittiöön muiden luokse. lähden kämpän toisen asukkaan kanssa ulos rauhoittumaan, vaihtelevin tuloksin: palatessamme en enää kihise raivosta, mutta tyynenviileästi teen täsmäiskun jääkaapin juomaosastolle. maailma ympärilläni alkaa pyöriä nopeammin ja nopeammin ja nopeammin, ja yhtäkkiä olenkin kahdeksan kilometrin päässä, baarin tiskillä tilaamassa drinkkiä jonka olen jo juonut siihen mennessä kun pääsen takaisin tanssilattialle. taistelen pahoinvointia vastaan, onneksi olen jo hetken päästä kävelemässä paljain jaloin bussipysäkkiä kohti.

aamulla näen puhelimessani illalla lähetetyn tekstiviestin lokille "taisin juuri pilata elämäni" enkä tiedä mitä olen tehnyt, kolme tuntia elämästäni on vain hävinnyt, silmäni tuntuvat itkeneiltä ja saatan kuolla ahdistuksesta koska en muista. en suostu päästämään enää yhtäkään kyyneltä ulos vaikka päässäni vilisee kauhuskenaario toisensa jälkeen, käperryn sohvan nurkkaan katsomaan greyn anatomiaa ja odottamaan puhelimen merkkiääntä.

oh, oh

"en saa henkeä, etkö ymmärrä? jalat pettävät alta ja tuntuu kuin jättimäinen levy painaisi rintalastaani vasten enkä saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä. välillä kipu sisälläni on niin voimakas että olen varma kuolevani tähän, ihan aikuistenoikeasti, vaikka jokin akateeminen osa minusta tietää tämän kaiken olevan vain päässäni. ehkä olen heikko, mutta itken ja itken ja en saa henkeä."

kirjoitan kunnes en enää pysty pitämään kynää kädessäni, kunnes niveleni ovat jäykkiä ja keskisormen nahka alkaa kuoriutua pois.

(ja taittelen paperin laatikkoon ja käperryn sänkyyn ja en saa henkeä)

sininen yö

"siis ei saatanan helvetin vittu oikeesti tapan kaikki, noi kissat ja ton tiskikasan ja tän vitun lankakerän ja lopuks itteni kaupan päälle voi paskanvitut oikeesti."

päivä ei ole alkanut varsinaisesti rauhallisissa merkeissä, levottomien unien jälkeen turhaudun kaikkiin ja kaikkeen eikä mikään tunnu sujuvan. kiroilen enemmän itselleni kuin vieressäni dataavalle marjalle, puran tunteeni ympäröivään ilmaan enkä oikeisiin ihmisiin. vihaan lyllyvää löllyvää oksettavaa vartaloani, vihaan itsekurin puutetta, vihaan sitä kuinka i'm going to cock this up because let's face it, i'm me and i cock everything up olen jotenkin onnistunut kadottamaan sen itsevarman marien joka sai kaiken mitä halusi - saattoi menettää sen sekuntia myöhemmin mutta aina, aina onnistui.

onneksi huomenna pääsee saamaan vartalon täyteen leimoja, juomaan värikkäitä drinkkejä ja tanssimaan pilkkuun asti. en minä tule unohtamaan, en tietenkään, mutta hei: aina voi yrittää.

bud of the

tiistaikahvit jo tutuksi käyvässä porukassa, minulle tarjotaan autokyydit hervantaan ja takaisin ja jaksan edelleen hämmästellä sitä, että seurastani pidetään. läsähdän sohvalle ja heitän jalkani helin syliin, kiusaan toista ties mistä ja toivon olevani edes osasyy pieniin hymyihin. helin mennessä kämppiksen kanssa hakemaan uutta ruokapöytää minä puhun hiljaisella äänellä heidän ystävänsä kanssa epäterveistä parisuhteista, vihasta ja siitä, mikä on minkäkin arvoista. illalla naputtelen tekstiviestejä myöhään tai kenties kovin aikaiseen asti, marja katselee minua toiselta sohvalta ja pyörittelee silmiään.

(hihassani edelleen piileskelevä ässä on nauraa katketakseen kun selitän hapenpuutteestani, informoi että olen hyvinkin saattanut menettää viimeisimmätkin katu-uskottavuuden rippeet. nauran enkä välitä pätkääkään, suljen vain silmät ja keskityn perhosiin.)

marja sitoi ranteeseeni uuden langan, vanha meni poikki toukokuussa. "tää päällä ei saa suruilla ja et saa ikinä ottaa sitä pois päältä" me sanottiin yli vuosi sitten kun spontaanisti solmittiin toistemme ranteisiin sinistä ja vaaleanpunaista. uusi lankani on musta ja eri kädessä kuin edellinen, mutta ei se mitään - en minä ole sama ihminen kuin vuosi sitten.

(olisi kaikki päivät yhtä helppoja kuin eilinen. tänään taisin hymyillä aidosti ensimmäisen kerran vasta myöhään illalla, olen vain kiroillut ja pyörinyt väkkärää sohvalla. syön ja olen syömättä ja syön, sormeni vipattavat liian levottomina neulomista tai edes kirjoittamista varten, tiuskin jopa syliin ryömivälle koiralle. huudan voimasanoja tyynyyni, kiroan omaa saamattomuuttani ja pelkuruuttani, inhoa itseinhoa kohtaan.

e. e. cummingsin runous rauhoittaa onneksi aina, vaikka ei olekaan ketään jolle voisin lainata lempisäkeitäni. kyllä mä vielä joskus.)

apis

if wishes were horses then beggars would ride

whatever a moon

aloitan kirjoittamisen heti otettuani unilääkkeet. sanat vuotavat paperille sinistä mustetta oi kuinka rakastan sinistä mustetta paljon helpommin, kuin humala mutta ilman pahoinvointia ja spontaania itseinhoa. minuutti minuutilta käsialani muuttuu koukeroisemmaksi, t-kirjainten poikkiviivat pidemmiksi ja i:n pisteet kauemmaksi kirjaimen rungosta, välillä huomaan vaihtaneeni kirjoituskieltä kesken lauseen and while i realise how much of a geek this makes me i'm regularly thankful for legilimency not being a real thing ja takaisin seuraavassa muistini arkistoissa on kymmeniä ja taas kymmeniä eri lokeroita. välillä puhelimeni viestiääni keskeyttää tulvan, hymyilen valokuville ja selitän merirosvoista ja kirosanoista kunnes puhelin ja kynä eivät kumpikaan enää pysy käsissäni. kauneita uneja.

aamulla kestää kauan muistaa vihreäraidallisen paperin olemassaolo, kaivan sen esiin päiväkirjan sivujen välistä ja naurahdan lukiessani tokkuraisia ajatuksiani. välillä on ihan hyvä pitää salaisuuksia - vaikka kovin moni muu ei tunnu tajuavan niiden olevan sellaisia.

hey hey

hyvää syntymäpäivää minulle - vaikka vuorokausi taisikin jo taittua huomisen puolelle.

miksi sen täytyy mennä niin, että juuri ne ihanat, onnistuneet sosiaaliset tilanteet aiheuttavat niiden jälkeen kaikkein lamaannuttavimman yksinäisyyden tunteen? päivä oli hyvä, oikeastaan täydellinen; täällä oli monta kovin rakasta ihmistä, pitkästä aikaa kaikki pojatkin kasassa. hyviähuonoja elokuvia ja maailman paskinta huumoria, musiikkilistojen selaamista ja koiran kanssa pelleilyä. puoleltaöin sanoin viimeisillekin heiheit jos vaikka ens kertaan ei olis ihan yhtä pitkä aika ku edellisestä on ja suljin oven perässä, onnistuin jopa viemään tyhjät tölkit keittiöön ja hymyilemään marjalle ennen kuin suljin huoneeni oven ja lyyhistyin yksin seinää vasten. haukon henkeä yksin ja pidättelen itkua yksin yksin yksin yksin yksin, lopulta on pakko haparoivin käsin kaivaa se puhki luettu ruutupaperi lipaston laatikosta, ihan vain jotta saisin yksin jonkin toisen tunteen johon keskittyä. mikä tahansa paitsi yksinäisyys.

joisin viskin ja

väsynyt päivä ja vaikea ilta. viime yö meni levottomien unien ja jatkuvan heräilyn parissa, aamu kierien sängyssä omien ajatusten vankina. onneksi lokki laittoi viestiä ja ehdotti treffejä keskustassa, tehtiin pieniä arkiostoksia ja naurettiin joka suunnasta tulevalle sateelle.

huomenna on syntymäpäiväni, täytän kaksikymmentäkaksi vuotta. (hassua, ihan äskenhän minä olin yhdeksäntoista.) tänne tulee lokki, heli, yliopistopojat ja marjan ex-tyttöystävä-nykyinen-yhteinen-ystävä, pitäisi vielä siivota ja tiskata ja pyykätä ja huoh, onko pakko jos ei jaksa? haaveilen sängystä ja huomenna pitkään nukkumisesta, en jaksaisi tätä spontaania itseinhoryöppyä joka muutama tunti sitten iski. pitkästä aikaa kuulen peruskoulun kiusaajien äänet, äidin huudot siitä kuinka homoseksuaalisuus pilaa elämäni, entisten tyttöystävien torjuvat sanat ja kaiken kaiken kaiken hiljaa hiljaa olkaa hiljaa jättäkää mut rauhaan jonka haluaisin vain unohtaa.

kaupungilla ostin marjalle ison siili-pehmolelun ja kortin, "syntymäpäivänä ei ehkä ole yleinen käytäntö antaa muille lahjoja, mutta jos totta puhutaan ni ellei sua olis ollut ni tuskin ylipäätään olisin täällä juhlimassa tänään", pitää huomenna muistaa salakuljettaa se hänen huoneeseensa.

itkettää.

en mä koskaan

pelaan marjan kanssa koirapingistä autiolla jalkapallokentällä (mennään seisomaan kentän vastakkaisiin päätyihin, päästetään koira vapaaksi ja huudetaan sitä vuorotellen juoksemaan kummankin luo), nauran ääneen vaikka kenttä tuokin mieleen vanhan painajaisen. kiroilemme liian kevyttä vaatetusta mutta emme siltikään käänny takaisin, minä naputtelen hymyillen viestejä helille marjan yrittäessä tunkea heinänkortta korvaani ja sepittäessä kauhutarinoita lihansyöjäkärpäsistä.

herätyskello pirisee jo ihan liian kohta, mutta välillä ei vain millään malttaisi mennä nukkumaan.

beauty and

istun sängyllä ja katson muumeja puolella silmällä, mutta enimmäkseen kiinnitän huomiota kädessäni olevaan, kymmenistä lukukerroista jo rypistyneeseen ruutupaperiin. en ikinä ole pitänyt omasta käsialastani, etenkään lyijystä suttaantuneena ja täynnä pieniä korjauksia, enkä edes ole varma miksi palaan säännöllisin väliajoin lukemaan tätä, muistutusta omasta epäonnistumisesta, epätoivosta. lopulta suljen silmäni, taittelen päiväsairaalalla kirjoitetut salaisuudet takaisin kirjoituspöydän laatikkoon ja pakotan pulssini laskemaan.

nauran laittaessani puolihysteeristä viestiä ässälle, "huomaa että oon hivenen poissa tolaltani kun alan kusta pilkkusääntöjä ilman mitään taiteellista tarkoitusta". sormenpäät naputtelevat vimmattua tahtia, marja vilkuilee minua ja heittää vitsiä mutta luulen hänen olevan huolissaan. ei se mitään, olisin minäkin.

en millään haluaisi syödä iltapalaa.

go on

kaksi kovin huoletonta päivää takana. en ole saanut oikeastaan mitään järkevää aikaiseksi ja tietenkin joka päivään mahtuu ahdistusta ja kiukunpuuskia, mutta enimmäkseen on ollut kukkaseppeleitä, jäätelötuutteja, laiskaa siivoamista ja uuteen puhelimeen totuttelemista. (eikä saa unohtaa juoksukenkiä, viikon aikana olen juossut koiran kanssa kolmekymmentäkuusi kilometriä.) yritän pitää vaa'an hyllyn alla piilossa - vaihtelevin tuloksin, mutta yritänpähän silti.

laitoin tänään sähköpostia minun osaltani vähän laiminlyödylle ystävälle, toivon kovasti että yhteydenottomme jatkuisi säännöllisempänä kuin mitä se on ollut viimeisen vuoden. muistan kun vuosikausia (viisi? herraisä, miten siitä on niin kauan) sitten näimme ensimmäistä kertaa, esitin niin hurjan itsevarmaa vaikka oikeasti olin aivan mitä jos ne ei pidä musta mitä jos oon liian sitä tai liian vähän tätä apua apua apua kauhuissani.

uudet mielialalääkkeeni tuntuvat toimivan, ensimmäistä kertaa miesmuistiin tuntuu kuin olisin saanut pääni nostettua sumusta.

diamonds

välillä tuntuu kuin sekoaisin tästä tietämättömyydestä, tästä turhautumisen määrästä. harkitsen laittavani viestiä ässälle: yllättävä liittolainen, ässä hihassani, joka tietää yhdestä tietystä kiemurasta enemmän kuin kukaan muu - tai ei välttämättä enempää, aika hyvin minä olen marjalle pitkin viikkoja kiroillut, mutta ässä ihan oikeasti ymmärtää mistä puhun. tiedän mitä hän vastaisi: "jaksa vaan, kyllä se oikea hetki vielä koittaa, oot ihan huippu." tuntuu hassulta kysyä kun tietää jo vastauksen, mutta välillä se on vain pakko kuulla jonkun toisen suusta.

eilen annoin itselleni luvan syödä marjan tekemää käärretorttua ja jopa leipääkin, olinhan minä aamulla pyöräillyt viereiseen kaupunkiin ja takaisin ostamaan työvaatteet (minä, minihameinen ja korkokenkäinen lipstick lesbian, päälläni turvakengät, työhaalarit ja raksatakki, herrajumala). tänään taas juoksen juoksen juoksen, jos kerran olen asettanut tavoitteen niin minähän en vittu luovuta. vaa'an numerot alkavat hivuttautua hitaasti alaspäin, tiedän että pitäisi syödä enemmän muttakun. niin, muttakun.

they're taking the hobbits

"if i've learned anything from video games, it is that when you meet enemies, it means that you're going in the right direction."

tänään tilasin varustelekasta housut, enkä edes ahdistunut ottaessani mittojani oikean koon löytämistä varten. (samalla tajusin säästötililläni olevan kolmesataa euroa joiden lähteestä ei ole mitään tietoa. hämmentävää.)

(rakastan tarua sormusten herrasta.)

and then there were

isoisän keuhkojen toimivuus on laskenut taas kymmenellä prosentilla. hän ei tule ehtimään kuolla vanhuuteen eikä edes syöpäänsä; joku päivä milloin tahansa milloin tahansa en kestä hänen keuhkonsa pettävät lopullisesti ja hän tukehtuu, se tulee kestämään pitkään ja olemaan kivuliasta ja minä olen kauhuissani. äiti pyytää olemaan ajattelematta asiaa liikaa ja näkemään isovanhempia usein kunnes he lähtevät takaisin espanjaan, mutta miten minä voin olla ajattelematta sitä että mikä tahansa kerta voi olla viimeine? miten voin olla näkemättä painajaisia joissa tukehdun eikä kukaan ympärilläni tee mitään? miten voin edes alkaa kuvitella maailmaa jossa vanhukset onkin yhtäkkiä vain mummi?

kissa tulee syliini puskemaan ja kehräämään niin kuin aina itkiessäni, marja käskee (käskee, ystävällisesti ja muka-huolettomasti mutta silti, ei enää vain sano että saan jos haluan) minut syömään tekemäänsä ruokaa, marjan täällä oleva puolisko esittää ettei huomaa turvonneita silmiä ja laikukasta naamaa.

voittajaa

juokse nopeammin juokse pidempään juokse juokse juokse juokse

kävin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen vaa'alla ja nyt haluan lähinnä kuolla. yritän syödä tarpeeksi, syön syön syön kunnes oksettaa (kaksi tofunakkia öljyssä paistettuja kasviksia kaksi leipäviipaletta lasi soijamaitoa) ja istun täristen pöydän ääressä, en uskalla nousta jotten taas mene vessaan. ehkä jos olisin viisi kiloa kevyempi, vain viisi kiloa, olisin vähän onnellisempi? vihaan tätä typerää logiikkaa, vihaan petturillisia aivojani.

(onnistuin jotenkin täydellisesti poistamaan kaksisataaviisikymmentä koulutehtävää varten otettua valokuvaa. vituttaa enemmän kuin vähän.)

feeling like a

en ole varma alkavatko uudet lääkkeeni toimia vai mitä oikein tapahtuu, kun yhtäkkiä tuntuu että minulla on paljon enemmän energiaa. tai ei, ei energiaa itsessään, vaan minulla on voimia käyttää sitä energiaa eikä vaan maata sängyssä turhautuen kaikkeen (itseeni). olo kohenee päivä päivältä jonkin verran, ja eilinen oli jo aivan ihmeellinen:

• nousin pirteänä sängystä puolenpäivän aikaan, 
• kävin koiran kanssa lenkillä, 
• tein tunnin koulutehtäviä, 
• kävelin kaksi tuntia koiran kanssa ulkona metsästäen kukkia kasviota varten, 
• kävin kaupassa, 
• otin tunnin aurinkoa takapihalla (en tietenkään muistanut laittaa aurinkorasvaa muualle kuin kasvoihin ja nyt yläselkäni muistuttaa keitettyä rapua), 
• pesin kolme koneellista pyykkiä, 
• tiskasin, 
• kävin koiran kanssa neljänkymmenen minuutin juoksulenkillä, 
• kävin suihkussa, 
• ja ennen nukkumaanmenoa katsoin hetken televisiota marjan ja hänen tyttöystävänsä kanssa. 

en muista milloin olisin viimeeksi saanut noin paljon aikaiseksi yhdessä päivässä! toivon niin paljon ettei tämä ole vain muutaman päivän häiriö, pakollinen nousu putoamista varten.

keskiviikon yhdenyönjuttu on ottanut minuun yhteyttä vähintään kerran päivässä siitä lähtien, hän ei todellakaan tuntunut tajuavan vihjeitäni että evvvk. lopulta piti vääntää rautalangasta sä oot ihan kiva tyyppi mutta keskiviikkoinen oli vain humalaista seksiä, en oo kiinnostunut mistään sen suuremmasta - josko nyt voisin vihdoin kirjautua facebookiin tai tarkistaa puhelimeni odottamatta kauhulla postilaatikossa olevia viestejä.

in green

jäätelöä stockmannin kahdeksannessa kerroksessa, naistenvaateosaston alekorien kiertämistä ja tutun amerikkalaisittain taittavaksi englanniksi nauramista. minulla oli lempivaatteeni päällä ja jopa veli sanoi miten kivalta näytän, onnistuin olemaan itkemättä kun näin isovanhempani ensimmäisen kerran isoisän lähestyvästä kuolemasta kuultuani, äitikään ei vittuillut kertaakaan ja tarjoutui jopa maksamaan koulua varten tarvittavat työvaatteet.

rautatieasemalla en millään olisi halunnut päästää pikkuveljestä irti, yritän olla ajattelematta kuinka nopeasti hän kasvaa ja kuinka hänkään ei enää oikeastaan ole lapsi - kun vuoden päästä näen hänet seuraavan kerran, pikkuinen tulee jo olemaan kaksikymmentävuotias, vaikka juurihan hän täytti kuusitoista. illalla lähetän tekstiviestin ily lil bro, take care of yourself k, ja vasta monta tuntia myöhemmin tajuan etten ikinä ennen ole kertonut hänelle edes noin lyhyin sanoin rakastavani häntä.

(elektroniikkaosastolla äidin ja veljen katsoessa kuulokkeita minä livahdin kassalle ja ostin miles davisin kind of blue -levyn. se muistuttaa kymmenestä harakasta, uusista mahdollisuuksista ja ullakkohuoneista, mutta siitä on jo pitkän aikaa kun ne muistot ovat surettaneet. nyt vain makaan sängyllä ja annan kehoni väristä trumpetin voimasta, ajattelen tulevaa ja hengitän.)

the dreams in which

nojaan täristen vessan seinään, punertavat silmät tuijottavat minua peilistä takaisin. "se oli viimeinen kerta", kuiskaan kuvajaiselleni, ja melkein jopa uskon itseäni.

(marja lähti taas turkuun, sanoo tulevansa ylihuomenna takaisin mutta hänet tuntien menee taas viikko. ei minulla ole täällä parempaakaan tekemistä.)

huomenna pitää viettää päivä äidin ja veljen kanssa, äiti lähtee ylihuomenna takaisin kiinaan ja veli seuraa pian perässä. en millään jaksaisi äitiä, kaksi päivää kolmessa viikossa on ihan liikaa, mutta isovanhempani saattavat liittyä seuraamme ja heidän takia on pakko jaksaa - isoisällä on alle kaksi vuotta elinaikaa jäljellä, ja hekin asuvat ulkomailla kymmenen kuukautta vuodesta.

postissa tuli koululta kesätehtävät, ensimmäisen viikon lukujärjestys ja yrittäjyysleiri-info. jälkimmäinen kauhistuttaa, miten minä pystyn nukkumaan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympäröimänä? minun on pakko luottaa uniseuraan ellen halua vain valvoa; kestän lokin ja helin sängyt, mutta siitä on vuosia kun olen viimeeksi ollut yliopistokaverien sohvilla punkkaamassa, ja pelkkä ajatus että jäisin yhdenyönjutun luo nukkumaan on naurettava. yhtäkkiä pitää koko päivän kestävän kouluhomman (sosiaalisen kouluhomman) jälkeen nukkua jossain salin lattialla tuntemattomien teini-ikäisten keskellä. apua.

a little bit of mary

"ei vitun vitun vittu, oksensin just ruusupensaaseen. mä en enää ikinä juhli mitään, ikinä."

kello nolla neljä neljä kahdeksan, katson puhelimen gps:stä että miten helvetissä pääsen kotiin. olen jo puolessavälissä neljän kilometrin matkaa kun tajuan uusien korvakorujeni irronneen vieraassa sängysssä, mutten laita toiselle viestiä - hetki hetkeltä hävettää enemmän, ei tämän näin pitänyt mennä, ei todellakaan. saavuttuani vihdoin kotiin katson peiliin ja näen punaisilla läiskillä koristellun kaulani, enkä ole ikinä ollut yhtä kiitollinen siitä että marja on jo nukkumassa.

en taida juoda enää hetkeen.

born to run

"en mä oo kertonut siitä muille kuin lokille."
"miks?"
"se on, tai oli, liian... liian tärkeä kai. niin paljon oli vaakalaudalla, en mä uskaltanut puhua ääneen."

eilen makasin marjan huoneen lattialla itkien sen yhden takia joka olisi voinut olla. en ajattele häntä kovin usein, en enää, mutta välillä suru iskee silti niin voimakkaasti etten saa henkeä.

tänään on onneksi ollut hyvä päivä, kävin lokin kanssa huvipuistossa ja oli ihana nähdä vanhoja työkavereita, meno oli vähintään yhtä hulvattoman (ja todennäköisesti työolosuhteisiin sopimattoman, mutta viis siitä) härskiä kuin viime kesänä - kaksi minuuttia kättelyn jälkeen spekuloin yhden uuden kanssa sitä, kuinka meidän pitäisi harrastaa seksiä jääkaappia vasten. nauroin välittämättä liian suurista hampaistani ja lupasin mennä huomisiin bileisiin. jossain sisälläni kutittaa.

(ostin huvipuistoilun jälkeen farkut, jotka saavat perseeni näyttämään maagiselta. olen aika varma, ettei alavartaloni ole näyttänyt yhtä hyvältä sen jälkeen, kun teini-ikäisenä lopetin uimahypyn.)

again

koska elämässäni on viime aikoina ollut ihan liikaa surua, tässä on lista satunnaisista asioista, jotka saavat minut nauramaan:

• laaman muotoiseksi muuttuva kaktus keisarin uusissa kuvioissa
• tämä, ihan joka kerta
• kun muistan sen aivan naurettavan, ihanan sammakkokuvioisen pyjaman jonka vedin helin luona päälleni
• marja, kun hän spontaanisti huutaa DEMONILAAMA kesken mitä tahansa ja minä vastaan silmiä räpäyttämättä
• koira joka leikkii ihan liian suurella kepillä
• tanssilattia kello nolla kaksi kolmekymmentä, värikkäät drinkit ja huono suomihop ja omistani kiinni pitävät kädet
• "ladies and gentlemen, we are now ready to start our descent to london stansted airport"
• vuoristoradat, ihan kaikki särkänniemen vauhtimadosta universal studiosin hulkiin
• kun joku tekee minulle mitään mihin liittyy dinosaurukset (marja teki minulle viime vuonna dinosauruksen muotoisen syntymäpäiväkakun, kyyneleet kihosivat silmiini kun nauru kupli niin voimakkaasti sisältäni)
• "malfoy was screaming and holding harry so tightly it hurt" -harry potter and the deathly hallows, hihihii
• humalaiset tekstiviestit keskellä yötä

nauru on aivan uskomaton asia, siis miettikää oikeasti, nauramme koska kehomme eivät fyysisesti kykene pidättelemään sitä ilon määrää -