"ei luoja miks mä vietän vapaaehtoisesti aikaa teidän kanssa?"
"koska me ollaan täydellisiä ja sä rakastat meitä?"
"no... niin."
pitkästä aikaa ilta tuttujen kasvojen kanssa, minä ja lokki ja kuoropoika ja koko vanha yliopistoporukka (paitsi se kolmas tyttö, se jonka olin tuntenut seitsemän vuotta ja jolle ystävyyteni ei loppujen lopuksi merkinnyt paljon mitään, mutta nyt ei ajatella häntä, nyt hymyillään) koolla ensimmäistä kertaa syntymäpäivieni jälkeen. vaihdamme joululahjoja ja nauran niin kovaa että vatsaani sattuu, nimet puhelimessa vaihtuvat absurdeiksi lempinimiksi ja ahdistavinkin kauhuleffa muuttuu rivoiksi vitseiksi ja nostalgisiksi high-fiveiksi. minä ja kuoropoika laulamme oravan laulun humalaisten humanistien sanoituksilla, ääneni rätisee avaamattomuuttaan minkä lisäksi alto ja basso kuulostaa hassulta ilman sopranoa ja tenoria mutta saamme silti raikuvat aplodit. en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni viisi näin hyvää ystävää - viidettä vuotta he katsovat naamaani ja silti halaavat joka kerta yhtä tiukasti kun näemme.
(lämpimät kädet ja lämpimämmät huulet, vahvat kädet pitävät minusta kiinni ja punertava sänki kutittelee poskeani. hämeenkadun jouluvalot ovat kauniit.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)