Tänä aamuna heräsin hymy huulillani ja kesti pitkään muistaa, miksi olin niin onnellinen. Yleensä hyvät unet lipsuvat mielestäni heti herättyäni, mutta tämä jäi vain pyörimään päässäni, valkokultaa ja korkokenkiä ja ääni joka ei tärissyt ollenkaan, pyörimään pyörimään pyörimään kunnes voin pahoin ja minun on pakko nousta ylös. Suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja lähden suihkuun. Uusi päivä.
(Lääkäri lupasi minun ajavani itseni burnoutiin kesään mennessä jos jatkan kaiken tämän kanssa. Koulu, läksyt ja tentit, kuoro, hallitus, matkatoimikunta, laulutunnit, oppilaskunta, johtokunta - liian rikkinäinen tyttö on haukannut liian paljon liian nopeasti. Kai minun pitää luopua laulutunneista, ehkä, kai, saa nähdä.)
Jotenkin selviän kouluun asti, jotenkin onnistun tekemään täydellisen pallon muotoisen asetelman ruusuista ja gerberoista. Jotenkin onnistun juttelemaan luokkalaisten kanssa, en muista puoliakaan kun keskityn itkun pidättelemiseen mutta kai minä esitin taas normaalia. Kotimatkalla puhelin piippaa jatkuvasti mutta se on vain luokkalaisten ryhmäkeskustelu, jotain perhekuvia se äänekkäin jakaa mutta minä vain tuijotan näyttöä pala kurkussa.
Olen romahtaa, ainahan minä olen romahtaa. Kalenterin täyttymisenkin takia, mutta myös ihan pääni sisällä. Miks mua ei haluta miks mua ei haluta miks mua ei haluta, miks oon näin vitun ruma, miks en muka sais laihduttaa itteäni aivan pikkuruiseksi, miks en oo tarpeeksi hyvä itelleni, miks en oo tarpeeks hyvä kellekään, haluun viiltää itteni auki, mua oksettaa, miks kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu, miks en kelpaa? En ymmärrä, miten yhteen tyttöön voi mahtua näin paljon pahaa oloa. Marja on viikonlopun tyttöystävänsä kanssa, Lokki on viikonlopun miehensä kanssa, pojat ovat viikonlopun sitseillä ja tupareissa ja vanhemmillaan ja tyttöystäviensä kanssa, minä olen - niin. Minä olen yksin.
(Ainahan minä olen yksin.)
perjantai 31. tammikuuta 2014
tiistai 28. tammikuuta 2014
doigts
Illan harkoissa minut käskettiin spontaanisti nousemaan ylös ja esittelemään itseni kaikille, kertomaan vastuualueeni hallituksessa ja ketkä kaikki minulle vastaavat. Parin sekunnin ajan olen täysin lamaantunut paikoilleni, tuijotan melkein seitsemänkymmenhenkisen porukan edessä seisovaa naista ja yritän telepaattisesti kommunikoida ei ei ei ei ei EI EI EI mutta hän vain katsoo odottavasti. Nousen hitaasti ylös, oman nimeni onnistun sanomaan ennen kuin pakokauhu iskee ja ääni alkaa täristä, mitä mä teen mitä mä sanon apua kaikki katsoo mua älkää katsoko mua älkää naurako menkää pois päästäkää mut pois pois pois pois, änkytän ja punastelen ja haluan vain vajota lattian läpi. "Ja, öö, ja... Niin, siinä se taiskin olla", soperran lyhyen puheeni lopuksi, istun takaisin alas ja suljen silmäni, en itke en itke en itke mä en suostu itkemään kesken treenien. Päässä suhisee ja keuhkoja puristaa enkä tajua ollenkaan mitä loput neljä henkeä sanovat, lauluääneni on pettää vielä tunninkin jälkeen kun en yksinkertaisesti saa rentouduttua. Hävettää.
Naurettavinta tässä on, että olen aina ollut todella sosiaalinen ihminen ja mahtava yleisön kuin yleisön edessä, musikaaleissa saan tanssisooloja ja teatterissa monologeja, adrenaliini virtaa ja olen ratketa ilosta - tai ainakin olin, ennen kuin jokin sisälläni päätti että olen vain typerä likka joka ei ansaitse ilmatilaa. Jos onnistuisin joskus parantumaan kaikesta tästä paskasta, tulisinkohan palaamaan siihen mikä oli täysin normaali olotila vielä teini-iän loppumetreillä: luonnollinen johtaja, social butterfly, huomion onnellinen keskipiste? Pelkään niin paljon jääväni loppuelämäkseni mykäksi, näkymättömyyttä kaipaavaksi seinäruusuksi.
(Seinäruusu, niin kovin kaunis sana: herkkiä tapetteja ja s-kirjainten suhina ja kieleltä rullaava r. En minä ole sellainen.)
Naurettavinta tässä on, että olen aina ollut todella sosiaalinen ihminen ja mahtava yleisön kuin yleisön edessä, musikaaleissa saan tanssisooloja ja teatterissa monologeja, adrenaliini virtaa ja olen ratketa ilosta - tai ainakin olin, ennen kuin jokin sisälläni päätti että olen vain typerä likka joka ei ansaitse ilmatilaa. Jos onnistuisin joskus parantumaan kaikesta tästä paskasta, tulisinkohan palaamaan siihen mikä oli täysin normaali olotila vielä teini-iän loppumetreillä: luonnollinen johtaja, social butterfly, huomion onnellinen keskipiste? Pelkään niin paljon jääväni loppuelämäkseni mykäksi, näkymättömyyttä kaipaavaksi seinäruusuksi.
(Seinäruusu, niin kovin kaunis sana: herkkiä tapetteja ja s-kirjainten suhina ja kieleltä rullaava r. En minä ole sellainen.)
we'll be counting stars
Herää, nouse, käy suihkussa. Lähde kouluun, älä myöhästy, tee muistiinpanoja, naura muiden vitseille. Mene kotiin, mene terapiaan, mene töihin, mene kuorotreeneihin. Lenkitä koira, siivoa, lue tenttiin, mene nukkumaan.
Päivät menevät ohi jotenkin sumussa, teen kaiken mutta en keskity oikein mihinkään, mikään ei kiinnosta. Haluan karata, lähteä kesken päivän kahvilaan Helin kanssa (mutten voi, minun on pakko olla koulussa ja Heli on sairaalassa), lähteä luistelemaan Marjan kanssa keskellä yötä (mutten voi, tarvitsen unta ja Marja vihaa luistelua), lähteä tanssilattialle huuhtomaan ajaksia pois (mutten voi, ei minulla ole seuraa eikä pokka nykyään enää riitä yksin menemiseen), lopettaa koulun ja jäädä sairaslomalle koska en jaksa tätä tai yhtään mitään (mutten voi, olen sitoutunut ja mä pystyn tähän vittu mä pystyn tähän mä pystyn).
Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias.
(Tai jos totta puhutaan niin kyllä minua hävettää ihan muutenkin, en ymmärrä miksi olen romahtaa aina kun minä aloitan keskustelun eikä se toinen, miksi tuntuu kuin kuolisin jos pojat lähtevät jonnekin eivätkä pyydä minua mukaan, miksi alan itkeä jos minua ei muistuteta siitä että minusta pidetään tai olen kaunis tai että minulla on väliä.)
Kävin aamulla vaa'alla vaikka tiedän etten saisi. Olen massiivinen.
Päivät menevät ohi jotenkin sumussa, teen kaiken mutta en keskity oikein mihinkään, mikään ei kiinnosta. Haluan karata, lähteä kesken päivän kahvilaan Helin kanssa (mutten voi, minun on pakko olla koulussa ja Heli on sairaalassa), lähteä luistelemaan Marjan kanssa keskellä yötä (mutten voi, tarvitsen unta ja Marja vihaa luistelua), lähteä tanssilattialle huuhtomaan ajaksia pois (mutten voi, ei minulla ole seuraa eikä pokka nykyään enää riitä yksin menemiseen), lopettaa koulun ja jäädä sairaslomalle koska en jaksa tätä tai yhtään mitään (mutten voi, olen sitoutunut ja mä pystyn tähän vittu mä pystyn tähän mä pystyn).
Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias.
(Tai jos totta puhutaan niin kyllä minua hävettää ihan muutenkin, en ymmärrä miksi olen romahtaa aina kun minä aloitan keskustelun eikä se toinen, miksi tuntuu kuin kuolisin jos pojat lähtevät jonnekin eivätkä pyydä minua mukaan, miksi alan itkeä jos minua ei muistuteta siitä että minusta pidetään tai olen kaunis tai että minulla on väliä.)
Kävin aamulla vaa'alla vaikka tiedän etten saisi. Olen massiivinen.
lauantai 25. tammikuuta 2014
grace
"Söpöt lapaset hei."
"Haist vittu, tääl on kylmä."
Nauramme ja nauramme ja nauramme tutussa kahvilassa poikien ja Lokin kanssa. En ollutkaan tajunnut miten ikävä minulla oikeasti on ollut porukkaa joka on ollut tukenani koko täysi-ikäisen elämäni, jo viiden minuutin jälkeen tuntui kuin ainakin yksi kuminauhoista keuhkojeni ympärillä olisi napsahtanut poikki. Sepitän orkideojen kasvualustoista ja omenapuiden varttamisesta ja työssäoppimispaikoista tuhat sanaa minuutissa ja muut vain hymyilevät, näen että he ovat ihan oikeasti onnellisia puolestani kun olen vihdoin löytänyt paikkani. Kahden tunnin jälkeen Appelsiini lähtee treeneihin, Punapää töihin, Kuoropoika ja Ernu leffaa katsomaan, Lokki gradua kirjoittamaan ja minä sovin Marjan kanssa treffit Citymarketiin; yhtäkkiä tajuan että olemme jossain vaiheessa kasvaneet aikuiseksi (voi sitä ensimmäistä iltaa, juuri ja juuri kahdeksantoistavuotias ja aivan kujalla uudessa kaupungissa uudessa asunnossa uudessa koulussa) ja onnistuneet silti pitämään toisistamme kiinni. Meillä on kaikilla omat ongelmamme, osalla suuremmat kuin toisilla - Punapää juo edelleen aivan liikaa, Kuoropojan paino on noussut kamalasti enkä muista milloin hän on edellisen kerran hymyillyt aidosti, minä olen minä - mutta jotenkin olemme kaikki vielä tässä, täynnä hyväähuonoa huumoria ja aasinsiltoja joita vain me ymmärrämme.
Kotona minua odottaa tiskivuori ja laskuja ja vaaka ja tenttimateriaalit ja kymmenen uutta sähköpostia, mutta tämän yhden päivän jaksan hymyillä ihan loppuun asti.
"Haist vittu, tääl on kylmä."
Nauramme ja nauramme ja nauramme tutussa kahvilassa poikien ja Lokin kanssa. En ollutkaan tajunnut miten ikävä minulla oikeasti on ollut porukkaa joka on ollut tukenani koko täysi-ikäisen elämäni, jo viiden minuutin jälkeen tuntui kuin ainakin yksi kuminauhoista keuhkojeni ympärillä olisi napsahtanut poikki. Sepitän orkideojen kasvualustoista ja omenapuiden varttamisesta ja työssäoppimispaikoista tuhat sanaa minuutissa ja muut vain hymyilevät, näen että he ovat ihan oikeasti onnellisia puolestani kun olen vihdoin löytänyt paikkani. Kahden tunnin jälkeen Appelsiini lähtee treeneihin, Punapää töihin, Kuoropoika ja Ernu leffaa katsomaan, Lokki gradua kirjoittamaan ja minä sovin Marjan kanssa treffit Citymarketiin; yhtäkkiä tajuan että olemme jossain vaiheessa kasvaneet aikuiseksi (voi sitä ensimmäistä iltaa, juuri ja juuri kahdeksantoistavuotias ja aivan kujalla uudessa kaupungissa uudessa asunnossa uudessa koulussa) ja onnistuneet silti pitämään toisistamme kiinni. Meillä on kaikilla omat ongelmamme, osalla suuremmat kuin toisilla - Punapää juo edelleen aivan liikaa, Kuoropojan paino on noussut kamalasti enkä muista milloin hän on edellisen kerran hymyillyt aidosti, minä olen minä - mutta jotenkin olemme kaikki vielä tässä, täynnä hyväähuonoa huumoria ja aasinsiltoja joita vain me ymmärrämme.
Kotona minua odottaa tiskivuori ja laskuja ja vaaka ja tenttimateriaalit ja kymmenen uutta sähköpostia, mutta tämän yhden päivän jaksan hymyillä ihan loppuun asti.
torstai 23. tammikuuta 2014
flamenco sketches
Kopioin tietoja uuteen paperikalenteriin, OK 14-18 feat Nekku ja sposti KJ:lle tilavarauksesta ja Kodin1 hkaluosp nro ja TPA2 v-lk SK ja leffailta @ Kuoropoika, teen parhaani pitääkseni hengitykseni tasaisena. Kyllä minä selviän, muistan syödä ja nukkua ja tehdä kaiken ajoissa viime tinkaan jättämisen sijaan niin kyllä tämä tästä.
Kävin verkkopankissa ja kirosin niin vuolaasti että kissa hyppäsi pois sylistä, miten on taas mennyt noin paljon? Alkaa kai olla pakko pitää kirjaa rahankulustani, kun en melkein viiden vuoden jälkeen ole vieläkään oppinut säästämään rahaa kuun viimeiselle viikolle. Irtisanoin Helsingin Sanomia lukuun ottamatta kaikki lehtitilaukseni, vähensin automaattisesti eri hyväntekeväisyyksiin perittävät kuukausilahjoitukset pienimpään mahdolliseen, päätin tällä kertaa ihan oikeasti päätin nyt mä päätin etten enää osta tupakkaa baari-iltojen ulkopuolella, ja yritän jaksaa kävellä naapuritalon maailman kalleinta pikkukauppaa pidemmälle jonnekin missä kuplavesi maksaa alle kolme euroa.
(Huomasin tänään, että entinen paras ystäväni on poistanut minut Facebook-kavereistaan. En tiedä miksi se kirvelee näin, emmehän me ole jutelleet kuin tasan yhden kerran (mä oon niin pahoillani miten mä kohtelin sua, sä oot yks parhaimmista ihmisistä tässä maailmassa ja sä et ansainnut mitään siitä paskasta jonka suhun purin, mä halusin vain kertoa sulle miten paljon sun ystävyys merkitsi mulle ja miten paljon mä häpeän ja kadun mun käytöstä silloin) sen jälkeen kun meillä oli se järkyttävä, kamala, maailman suurin ja maailman turhin riita joulukuussa yli viisi vuotta sitten. Välillä menee kuukausikaupalla etten ajattele häntä kertaakaan, mutta aina välillä näen keltaisen hupparin tai tölkin Redbullia ja sormeni nykivät kirjoittamaan tekstiviestiä ennen kuin muistan, mitä tein.)
Kävin verkkopankissa ja kirosin niin vuolaasti että kissa hyppäsi pois sylistä, miten on taas mennyt noin paljon? Alkaa kai olla pakko pitää kirjaa rahankulustani, kun en melkein viiden vuoden jälkeen ole vieläkään oppinut säästämään rahaa kuun viimeiselle viikolle. Irtisanoin Helsingin Sanomia lukuun ottamatta kaikki lehtitilaukseni, vähensin automaattisesti eri hyväntekeväisyyksiin perittävät kuukausilahjoitukset pienimpään mahdolliseen, päätin tällä kertaa ihan oikeasti päätin nyt mä päätin etten enää osta tupakkaa baari-iltojen ulkopuolella, ja yritän jaksaa kävellä naapuritalon maailman kalleinta pikkukauppaa pidemmälle jonnekin missä kuplavesi maksaa alle kolme euroa.
(Huomasin tänään, että entinen paras ystäväni on poistanut minut Facebook-kavereistaan. En tiedä miksi se kirvelee näin, emmehän me ole jutelleet kuin tasan yhden kerran (mä oon niin pahoillani miten mä kohtelin sua, sä oot yks parhaimmista ihmisistä tässä maailmassa ja sä et ansainnut mitään siitä paskasta jonka suhun purin, mä halusin vain kertoa sulle miten paljon sun ystävyys merkitsi mulle ja miten paljon mä häpeän ja kadun mun käytöstä silloin) sen jälkeen kun meillä oli se järkyttävä, kamala, maailman suurin ja maailman turhin riita joulukuussa yli viisi vuotta sitten. Välillä menee kuukausikaupalla etten ajattele häntä kertaakaan, mutta aina välillä näen keltaisen hupparin tai tölkin Redbullia ja sormeni nykivät kirjoittamaan tekstiviestiä ennen kuin muistan, mitä tein.)
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
jokainen lause jää ke
Sanojen prosessoimiseen menee sekunti tai kaksi. Sitten se iskee, täysillä vasten rintakehää, iskee ilmat pihalle ja nappaa jonkin sisälläni kuristusotteeseen - ei se ole pala kurkussa, se on paljon matalammalla mutta silti selvästi jossain siellä suunnalla. Se jokin vääntyy ja kääntyy ja kiertää itsensä solmuun samalla kun sydän ei osaa päättää jättääkö lyöntejä välistä vai lyödäkö viisinkertaisella nopeudella, keuhkoni eivät yhtäkkiä toimi kunnolla vaan päästävät happea sisään-ulos-sisään-ulos aivan liian pienissä erissä, pienet tähdet valtaavat näkökenttäni ja pysy tajuissas pysy tajuissas pysy tajuissas sä et voi lyyhistyä Marjan nähden nyt pysyt vittu tajuissas -
En tiedä miksi jaksan edelleen reagoida niin voimakkaasti. Ei minua haluta, ei minua haluta, milloin minä opin että ei minua haluta? Päivät illat yöt ovat kaikki parempia ilman minua, helpompia, hauskempia, usko jo. Pakenen huoneeseeni ja painaudun nurkkaan, en saa vedettyä itseäni tarpeeksi tiukalle kerälle, tarpeeksi kauas pois. Panssari ratkeilee: en halua enää ikinä pyytää keneltäkään mitään, en halua edes puhua ääneen; ei minua kuitenkaan kuulla. Tai ehkä kuullaan mutta ei vaan välitetä, en tiedä. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama.
(En näytä kuinka paljon minuun sattuu koska se sattuisi vielä enemmän, on helpompaa pukea päälle hymy ja näytellä niin helvetin itsevarmaa ja kypsää ja ymmärtäväistä, helpompaa odottaa kunnes on yksin ennen kuin repii ihon ja itkee silmät kipeiksi. Silloin kun viimeksi viilsin yläruumiini auki ja teippasin vielä lämpimiä sisäelimiä kauniisti käsivarsilleni - ei, en ajattele sitä, ei, senhän takia en enää voi. Mitä tahansa kunhan toiset eivät näe, kuinka epätoivoinen oikeasti olen.)
En tiedä miksi jaksan edelleen reagoida niin voimakkaasti. Ei minua haluta, ei minua haluta, milloin minä opin että ei minua haluta? Päivät illat yöt ovat kaikki parempia ilman minua, helpompia, hauskempia, usko jo. Pakenen huoneeseeni ja painaudun nurkkaan, en saa vedettyä itseäni tarpeeksi tiukalle kerälle, tarpeeksi kauas pois. Panssari ratkeilee: en halua enää ikinä pyytää keneltäkään mitään, en halua edes puhua ääneen; ei minua kuitenkaan kuulla. Tai ehkä kuullaan mutta ei vaan välitetä, en tiedä. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama.
(En näytä kuinka paljon minuun sattuu koska se sattuisi vielä enemmän, on helpompaa pukea päälle hymy ja näytellä niin helvetin itsevarmaa ja kypsää ja ymmärtäväistä, helpompaa odottaa kunnes on yksin ennen kuin repii ihon ja itkee silmät kipeiksi. Silloin kun viimeksi viilsin yläruumiini auki ja teippasin vielä lämpimiä sisäelimiä kauniisti käsivarsilleni - ei, en ajattele sitä, ei, senhän takia en enää voi. Mitä tahansa kunhan toiset eivät näe, kuinka epätoivoinen oikeasti olen.)
(Välillä leikittelen ajatuksella, että olisin oikeasti jonkun ensimmäinen vaihtoehto.)
please don't leave me
Koulussa on lounaaksi kasvissosekeittoa ja juuresraastetta mutta myös kermassa uivaa omena-mustikkapaistosta, aluksi minä ihan oikeasti kuvittelin ottavani vain vähän ruokaa enkä ollenkaan jälkiruokaa mutta sitten jokin napsahti, tietenkin napsahti, ainahan minulla napsahtaa. Täytän pienen kulhon ihanalla tummansinisellä mönjällä ja kymmenen minuuttia myöhemmin nousen pöydästä ja juoksen vessaan, mä en pysty tähän mä en pysty mä en pysty tajuattekste että mä en vittu kykene olemaan, kai luokkakaverit ovat jo tottuneet siihen että minä lähden aina heti syötyäni, kai he luulevat minun vain pakenevan johonkin nurkkaan lukemaan rauhassa.
Pidättelen itkua pestessäni tärisevät käteni, en ymmärrä miksi en vain voi olla onnellinen (viisikymmentäkahdeksankiloinen ja silti onnellinen) tyttö joka syö ilman että haluaa repiä ihonsa riekaleiksi.
maanantai 20. tammikuuta 2014
in the dark
Väsyttää niin kamalan paljon. Nukun joka yö yhdeksän tunnin unia mutta silti olen kuolla jo iltapäivisin, koulupäivistä selviän vihreän Edin avulla ja illoista vain silkalla tahdonvoimalla. Ehkä olen haukannut liian suuren palan, ehkä minun ei olisi pitänyt miltei kahden vuoden sairasloman jälkeen hypätä suoraan täyspäiväisen koulunkäynnin lisäksi oppilaskuntaan ja kuoron hallitukseen ja matkatoimikuntaan ja yksityisille laulutunneille, ehkä olisi ollut hyvä pitää taukoa laulusta ja jättää kaikki ylimääräinen vastuu pois kunnes saan ensin totuteltua herätyskelloon ja muihin ihmisiin. Mutta nyt on liian myöhäistä tehdä mitään muutoksia, nyt olen sitoutunut enkä voi muuta kuin juosta paikasta toiseen ja yrittää leikkiä kilttiä tyttöä, kunnon kansalaista, vastuullista aikuista.
(Oikeasti minä kyllä rakastan harrastuksiani ja uskon ihan oikeasti joskus valmistuvani, mutta... En tiedä. Välillä minun on ikävä sitä, kun pystyin lukemaan kirjaa tai tekemään palapeliä tai edes nukkumaan ilman, että on huono omatunto koska pitäisi olla tekemässä jotain muuta.)
Onneksi on iltoja kun saa käpristyä sängylle sohvalle minne tahansa, piirtää kuvioita ja salaisuuksia toisen käsivarteen, selittää koulusta ja kavereista ja mustekaloista ja eri puurojen täydellisyydestä. Enkä tänään edes ahdistunut vaikka tavut meinasivat koko ajan mennä sekaisin enkä yhdessä vaiheessa millään ollut muistaa sanaa 'luola', hetken olin jo vajota maan alle mutta Heli ei pilkannut vaan vain hymyillen arvuutteli että mitäköhän sanaa tarkoitan.
Nyt olen taas yksin pimeässä huoneessa ja pitäisi mennä nukkumaan, täällä on liian hiljaista enkä uskalla kävellä avaamaan ovea.
(Oikeasti minä kyllä rakastan harrastuksiani ja uskon ihan oikeasti joskus valmistuvani, mutta... En tiedä. Välillä minun on ikävä sitä, kun pystyin lukemaan kirjaa tai tekemään palapeliä tai edes nukkumaan ilman, että on huono omatunto koska pitäisi olla tekemässä jotain muuta.)
Onneksi on iltoja kun saa käpristyä sängylle sohvalle minne tahansa, piirtää kuvioita ja salaisuuksia toisen käsivarteen, selittää koulusta ja kavereista ja mustekaloista ja eri puurojen täydellisyydestä. Enkä tänään edes ahdistunut vaikka tavut meinasivat koko ajan mennä sekaisin enkä yhdessä vaiheessa millään ollut muistaa sanaa 'luola', hetken olin jo vajota maan alle mutta Heli ei pilkannut vaan vain hymyillen arvuutteli että mitäköhän sanaa tarkoitan.
Nyt olen taas yksin pimeässä huoneessa ja pitäisi mennä nukkumaan, täällä on liian hiljaista enkä uskalla kävellä avaamaan ovea.
(Miten tänään on vasta maanantai?)
lauantai 18. tammikuuta 2014
commands i will
(Meridan hiukset tuovat mieleen sateisen Helsingin ja aurinkoisen Wiltshiren, hetken ajan menen niin paniikkiin että olen varma sydämeni pysähtyvän. Yritän olla antamatta pääni sekoittaa keskenään nykypäivän ja menneisyyden mutta välillä se on niin vitun vaikeaa, miksi miksi miksi kukaan haluaisi minut, minut eikä jotakuta kauniimpaa laihempaa fiksumpaa kauniimpaa terveempää parempaa, ei kukaan ole ennenkään halunnut niin miksi haluaisi nyt.)
En uskalla mennä nukkumaan vaikka kello on jo huominen, pelkään näkeväni taas päämäärättömiä painajaisia teemukeista ja ilotulituksista.
En uskalla mennä nukkumaan vaikka kello on jo huominen, pelkään näkeväni taas päämäärättömiä painajaisia teemukeista ja ilotulituksista.
perjantai 17. tammikuuta 2014
the crow
Koulussa suunnittelen laitteen toisen jälkeen, flamingonkukkaa punahattua apinanheinää jaloleinikkiä syyshortensiaa koivunoksaa kolibrinkukkaa anopinkieltä agavea, nautin siitä kun kerrankin luokkalaisista se kaikkein sietämättömimmän äänekkäin on kotona päivän. En jaksa alkaa sitoa mitään ennen valinnaisten aineiden infoa, mutta olen silti tyytyväinen lopputulokseen - kaikki muu luova tekeminen kuin kirjoittaminen on aina tuottanut minulle kamalasti vaikeuksia, ja kolmen kimpun ja yhden asetelman suunnitteleminen kahdessa tunnissa on minulle suuri saavutus.
(Kävelen vähän hämilläni valinnaisinfosta lounaalle, en vieläkään ole täysin tottunut siihen että suunnittelen opintopolkuani ja ihan oikeasti odotan innolla tulevaa.)
Huomenna pitää käydä vielä Stockmannilla ja Postissa, mutta muuten alkaa velvollisuudet olla putkessa; tänään juhlistan armottoman raskaan viikon loppumista lakkaliköörillä ja Greyn anatomialla Sinin kanssa, ja huomenna Heli toivottavasti jaksaa seuraani. Pitkästä aikaa oikea viikonloppu.
Monen monituista vuotta sitten,
(Kävelen vähän hämilläni valinnaisinfosta lounaalle, en vieläkään ole täysin tottunut siihen että suunnittelen opintopolkuani ja ihan oikeasti odotan innolla tulevaa.)
Huomenna pitää käydä vielä Stockmannilla ja Postissa, mutta muuten alkaa velvollisuudet olla putkessa; tänään juhlistan armottoman raskaan viikon loppumista lakkaliköörillä ja Greyn anatomialla Sinin kanssa, ja huomenna Heli toivottavasti jaksaa seuraani. Pitkästä aikaa oikea viikonloppu.
Monen monituista vuotta sitten,
Kuningaskunnassa meren äärellä,
Asui neito, jonka saatat tuntea
Nimellä Annabel Lee;
- katkelma: Edgar Allan Poe, "Annabel Lee"
torstai 16. tammikuuta 2014
it again
Vihaisia kyyneleitä, ahdistunutta tärinää, haparoivia sanoja ja epävarmaa hiljaisuutta. Ja tämä päivä kun alkoi niin lupaavasti.
Haluaisin jonkun (sinut, tietenkin sinut) tänne viereeni lämmittämään, mutta sen sijaan lähden kymmenen minuutin päästä ulos ties-kuinka-monen asteen pakkaseen päästäkseni pitkälle iltaan kestävään kuoron hallituksen kokoukseen. Helvetin hyvää torstaita.
Haluaisin jonkun (sinut, tietenkin sinut) tänne viereeni lämmittämään, mutta sen sijaan lähden kymmenen minuutin päästä ulos ties-kuinka-monen asteen pakkaseen päästäkseni pitkälle iltaan kestävään kuoron hallituksen kokoukseen. Helvetin hyvää torstaita.
tiistai 14. tammikuuta 2014
catch a grenade
"Voi Marie ku sä oot niin söppänä ku sulla on vihree takki ja punainen huivi ja keltainen pipo ja sun silmätki on niin siniset siis voi kultapieni ku oot ihana!"
Neppari halaa minua nauraen kun kommentoin muiden luokkalaisten tummia vaatteita, mutta silti kun terapiaryhmässä piti piirtää omakuva niin tulos oli mustavalkoinen hahmo ilman kasvoja. Kerään kansioon papereita tunne-elämän epävakauden komorbiditeetista ja biososiaalisesta selitysmallista ja jaksan toivoa, että joskus tulevaisuudessa ajatuksenikin ovat taas värillisiä.
(Olen niin väsynyt niin väsynyt niin kamalan väsynyt ja tämä asunto on aivan helvetin kylmä, katson Marjan kanssa zombieleffoja ja väsymyksestä huolimatta välttelen nukkumaanmenoa koska ei minua ole luotu viettämään öitä yksin.)
Mutta oikeasti, en olisi ikinä uskonut miten lohdullista on olla Tampereella, herätä siihen kun kissa leikkii sängyssäni ja kirota Marjan kanssa aamupakkasia. Eilen olin koulupäivän ja ensimmäisen DKT-yksilöterapiakäynnin jälkeen illan TAYSilla Helin luona, aluksi kolmen viikon poissaolon aiheuttama epävarmuus sumensi ajatuksia ja lukitsi raajani mutta ei mennyt kauaa kun olin jo nukahtamaisillani kapealla sängyllä, nenä painautunut tutulta tuoksuvaan tukkaan. Hetken aikaa hengitin.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
turskan kallo
Kotona kotona kotona kotona kotona kotona kotona.
(Valveilla melkein neljäkymmentä tuntia, olen niin väsynyt että bussin pysähtyessä Hämeenlinnan kohdalla luulin hetken ajan puoliunisessa horroksessa olevani Lapissa, päästyäni vihdoin Tampereelle ja kotiin asti en ollut tunnistaa kissaani ja kesti aivan liian kauan muistaa missä vaatekaapin hyllyssä on mitäkin.)
Huomenna alkaa arki, mutta sitä ennen ajattelin nukkua kaksitoista tuntia omassa sängyssä oman nallen kanssa kuunnellen oman asunnon ääniä.
(Valveilla melkein neljäkymmentä tuntia, olen niin väsynyt että bussin pysähtyessä Hämeenlinnan kohdalla luulin hetken ajan puoliunisessa horroksessa olevani Lapissa, päästyäni vihdoin Tampereelle ja kotiin asti en ollut tunnistaa kissaani ja kesti aivan liian kauan muistaa missä vaatekaapin hyllyssä on mitäkin.)
Huomenna alkaa arki, mutta sitä ennen ajattelin nukkua kaksitoista tuntia omassa sängyssä oman nallen kanssa kuunnellen oman asunnon ääniä.
lauantai 11. tammikuuta 2014
big fucking deal
Ensimmäistä kertaa heitän seinää päin jotain muuta kuin pehmoleluja tai satunnaisen lasin, äänekkyydestä huolimatta klonk ei kaiu ja on muutenkin kovin antiklimaattinen. Puhelin putoaa puulattialle näyttö alaspäin enkä nosta sitä ylös. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama.
Tuskin kukaan huomaisi (välittäisi) jos vain katoaisin.
Tuskin kukaan huomaisi (välittäisi) jos vain katoaisin.
perjantai 10. tammikuuta 2014
so wake me up
Olin pikkuveljen ja hänen luokkalaisten kanssa baarikierroksella Sanlitunr'ssa, huomaa että suurin osa heistä ovat ns. arrogant rich white kids: yksi saa hepulin tajuttuaan ostaneensa sokeria kokaiinin sijaan, toisella on kamalan huono downer-trippi ja jostain syystä minä olen se joka päätyy häntä rauhoittelemaan. ("Breathe with me, okay? Inhale twice fast and once slowly, then exhale twice fast and once slowly. Yeah, just like that. I promise you're okay - you'll feel a bit sick for a while because you've drunk alcohol as well, but once you feel up to it we'll grab a cab and get you home, where you're gonna drink a bottle of water, take a leak, and go straight to bed, and I swear to God you'll be fine in the morning. Just breathe.") Päästyämme vihdoin pimeän taksin kautta hänen kotiovelleen asti hän katsoo minua silmiin ja kiittää, sanoo että toivottavasti kaverini ja tyttöystäväni tietävät kuinka hyvä ihminen heillä on elämässään. Nauran päin naamaa - "sorry to burst your bubble, but I'm actually completely fucking inconsequential, ask anyone who knows me" - ja kävelen veljen kanssa pakkasessa kotiin.
(Onneksi veli ei ole yhtä saatanan typerä kuin jotkut kaverinsa, hän ei suostu olemaan edes samassa pöydässä jos tietää huumeilla olevan osuus illanvietossa, saati sitten että vetäisi itse yhtään mitään. Hänhän ei koske edes tupakkaan: ei ole pelkästään koulussa siskoaan parempi. Nuorempana olin hänelle kamalan katkera, mutta nykyään olen vain niin ylpeä että välillä tuntuu kuin olisin pakahtumassa. Hyvä että jompikumpi meistä osaa elää kunnialla.)
Kotiin päästyäni syön iltapalaa, pesen meikit ja käperryn sänkyni nurkkaan itkemään. Tuijotan puhelintani ja haluan heittää sen seinää päin, vihaan itseäni kun olen niin epävarma mustasukkainen ruma lihava ei-haluttu. Completely fucking inconsequential.
(Onneksi veli ei ole yhtä saatanan typerä kuin jotkut kaverinsa, hän ei suostu olemaan edes samassa pöydässä jos tietää huumeilla olevan osuus illanvietossa, saati sitten että vetäisi itse yhtään mitään. Hänhän ei koske edes tupakkaan: ei ole pelkästään koulussa siskoaan parempi. Nuorempana olin hänelle kamalan katkera, mutta nykyään olen vain niin ylpeä että välillä tuntuu kuin olisin pakahtumassa. Hyvä että jompikumpi meistä osaa elää kunnialla.)
Kotiin päästyäni syön iltapalaa, pesen meikit ja käperryn sänkyni nurkkaan itkemään. Tuijotan puhelintani ja haluan heittää sen seinää päin, vihaan itseäni kun olen niin epävarma mustasukkainen ruma lihava ei-haluttu. Completely fucking inconsequential.
torstai 9. tammikuuta 2014
mustana maidolla kylmänä kuumana
Olemme perheen kanssa haaksirikkoutuneet Meksikonlahdelle, rannalla on nuoli oikealle "Hawaii 2500mi" ja nuoli vasemmalle "depression now". Pikkuveli ei suostu tulemaan rannalta sisälle koska vietin syntymäpäiväni Macaon kuninkaan kanssa, isi on vakuuttunut että uudessa laukussani olleet silikonikuulat ovat täynnä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta, ja äiti on Pizza Raxissa vuorotellen ahmimassa-oksentamassa-ahmimassa-oksentamasa.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
osaan laulaa kuin enkeli
ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa
mutta kotona en uskalla
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
pause
Ulkonäkösäädön aika, älkää hämmentykö temppuilevasta asettelusta ja omituisista väreistä!
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
supermassive black hole
Innostuessani kunnolla jostain asiasta menen aina sanoissa sekaisin, unohdan kirjaimia tavuja sanoja välistä ja änkytän ja olen yleisellä tasolla nolo, en tiedä ajattelenko nopeammin kuin suu pysyy mukana vai onko suu liian nopea aivoille mutta joka tapauksessa - tärisen innosta ja käteni heiluvat puheen mukana ja äiti yrittää pidätellä naurua. "Sua on ihan uskomatonta kattoa vierestä kun tunnet niin paljon", hän sanoo kun vihdoin puhkeaa nauruun; meillä on kerrankin oikeasti hyvä aamu minä vastaan naama leveään hymyyn väännettynä ("Onks tää muka jokin yllätys että mä vähän tykkään kirjoista, mä joka muistaakseni menin ala-asteella laskuissa sekaisin kahdenkymmenennenseitsemännen Azkabanin vangin lukukerran jälkeen?") ja levittäydyn lattialle makaamaan. Lojun siinä yli tunnin, puhumme Agatha Christien luokkaerittelystä, Poirot'n ja Hastingsin suhteesta verrattuna Holmesin ja Watsonin suhteeseen, modernin salapoliisikirjallisuuden hyvistä ja huonoista puolista, siitä mikä tekee Tolkienista ja Rowlingista niin suuria poikkeuksia tyylilajissa jota emme kumpikaan normaalisti siedä, Jane Austenin naiskuvasta, postmodernin kirjallisuuden kliseistä, BBC:n adaptioden täydellisyydestä ja lopulta uusimman Sherlock-kauden finaaliin liittyvistä teorioista. (Minä ja äiti emme ole samaa mieltä monesta asiasta, mutta rakkaus Mark Gatissin käsikirjoituksia kohtaan palaa hänessä melkein yhtä voimakkaana kuin minussa. Melkein.)
Nyt on keskiviikko; huomenna käyn lankakaupassa, perjantaina lähden pikkuveljen kanssa ulos, lauantaina mitä todennäköisimmin poden krapulaa, ja sunnuntaina lennän taas kerran Mongolian ja Siperian yli. Kotiin kotiin kotiin kotiin.
tiistai 7. tammikuuta 2014
maanantai 6. tammikuuta 2014
pretty vacant
"siis etkö sä tajua että sä et voi puhua tyttärelles tolleen? etkö sä ihan oikeasti ymmärrä että mun ei oo pakko kuunnella tollasta yhtään keneltäkään, saati sitte mun äidiltä?"
eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.
(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)
haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.
eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.
(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)
haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.
lauantai 4. tammikuuta 2014
sinua, kevytmelankolia
yhtäkkiä minua pelottaa aivan kamalasti takaisin suomeen lähteminen, vaikka siihen on vielä kahdeksan päivää aikaa. olen ensi viikon sunnuntai-iltana kotona ja heti maanantaina pitää olla kunnon ihminen, ahkera koululainen; hitot mistään jetlagista, hitot äidin seurasta toipumisesta, hitot marjan ja kissojen seurasta nauttimisesta, minä olen reipas tyttö ja kompuroin suoraan ovesta ulos elämään johon en ole valmis.
heti ensimmäiseksi maanantaiaamuna on ryhmänohjaajan henkilökohtaiset keskustelut: minun pitää selittää miksi olin niin paljon sairaana syyslukukauden aikana (kahden vuoden on-and-off sairaslomailun jälkeen koulunkäynti stressaa niin paljon että jo valmiiksi heikko immuunijärjestelmä sanoo itsensä kokonaan irti) ja milloin aion suorittaa kaksi rästissä olevaa tenttiä (haluaisin niin kovin päästä rästeistä eroon muttakun ahdistaa ahdistaa ahdistaa) ja haluanko erikoistua kukkakauppaan vai puutarhamyymälään tai haluanko ehkä yrittäjäksi (en tiedä en tiedä en tiedä olen naurattavan huono ihan kaikessa ei minusta tule ikinä mitään) ja miltä minusta nyt ensimmäisen lukukauden jälkeen tuntuu (olin kuolla paineeseen stressiin väsymykseen ihan koko ajan ja se oli vain neljä kuukautta, kevätlukukausi on kuusi kuukautta enkä tiedä miten selviän hengissä). pitää hymyillä nauraa iloita kun näkee luokkatytöt kolmen viikon loman jälkeen - nepparia ja nekkua minulla on kyllä ihan oikeasti ollut ikävä, mutta mitä sanon heille kun he kysyvät että miten kiinassa sujui? (no mitäs siellä, sain pahimmat ahdistuskohtaukset ja näin kamalimmat painajaiset miesmuistiin, ja äitini muistutti minua säännöllisin väliajoin että miksi haluan kuihduttaa itseni hengiltä. mutta oli ihan kiva päästä shoppailemaan.) en halua vastata heidän kysymyksiin, olen niin kyllästynyt valehtelemaan aina kun minulta kysytään että mitä kuuluu.
samana maanantaina alkaa varsinaisen dkt-terapian yksilökäynnit (ai niin niistäkin pitää kertoa ryhmänohjaajalle, ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi hävettävää) ja ryhmäkin kai joskus, tiistaina jatkuu kuoro ja keskiviikkona on sekä töitä että yksityiset laulutunnit, pitää olla yhteyksissä slovakialaisen kuoron edustajan kanssa ja alkaa järjestellä kevään viikonloppuharjoituksia ja konsertteja, pakko pakko pakko laihtua jotta mahdun toukokuussa punaiseen ril'sin iltapukuuni, niin ja pitää löytää maalis-huhti-toukokuuksi työssäoppimispaikka, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä
heti ensimmäiseksi maanantaiaamuna on ryhmänohjaajan henkilökohtaiset keskustelut: minun pitää selittää miksi olin niin paljon sairaana syyslukukauden aikana (kahden vuoden on-and-off sairaslomailun jälkeen koulunkäynti stressaa niin paljon että jo valmiiksi heikko immuunijärjestelmä sanoo itsensä kokonaan irti) ja milloin aion suorittaa kaksi rästissä olevaa tenttiä (haluaisin niin kovin päästä rästeistä eroon muttakun ahdistaa ahdistaa ahdistaa) ja haluanko erikoistua kukkakauppaan vai puutarhamyymälään tai haluanko ehkä yrittäjäksi (en tiedä en tiedä en tiedä olen naurattavan huono ihan kaikessa ei minusta tule ikinä mitään) ja miltä minusta nyt ensimmäisen lukukauden jälkeen tuntuu (olin kuolla paineeseen stressiin väsymykseen ihan koko ajan ja se oli vain neljä kuukautta, kevätlukukausi on kuusi kuukautta enkä tiedä miten selviän hengissä). pitää hymyillä nauraa iloita kun näkee luokkatytöt kolmen viikon loman jälkeen - nepparia ja nekkua minulla on kyllä ihan oikeasti ollut ikävä, mutta mitä sanon heille kun he kysyvät että miten kiinassa sujui? (no mitäs siellä, sain pahimmat ahdistuskohtaukset ja näin kamalimmat painajaiset miesmuistiin, ja äitini muistutti minua säännöllisin väliajoin että miksi haluan kuihduttaa itseni hengiltä. mutta oli ihan kiva päästä shoppailemaan.) en halua vastata heidän kysymyksiin, olen niin kyllästynyt valehtelemaan aina kun minulta kysytään että mitä kuuluu.
samana maanantaina alkaa varsinaisen dkt-terapian yksilökäynnit (ai niin niistäkin pitää kertoa ryhmänohjaajalle, ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi hävettävää) ja ryhmäkin kai joskus, tiistaina jatkuu kuoro ja keskiviikkona on sekä töitä että yksityiset laulutunnit, pitää olla yhteyksissä slovakialaisen kuoron edustajan kanssa ja alkaa järjestellä kevään viikonloppuharjoituksia ja konsertteja, pakko pakko pakko laihtua jotta mahdun toukokuussa punaiseen ril'sin iltapukuuni, niin ja pitää löytää maalis-huhti-toukokuuksi työssäoppimispaikka, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä
perjantai 3. tammikuuta 2014
(välisoitto)
"how on earth do you do that?"
"what?"
"how do you always get down before me, even if i have a massive headstart?"
"magic. and, well, proper technique. but mostly magic."
tätä varten talvet on tehty, tätä varten jaksan tuhannet vaatekerrokset ja iänikuisen liukastelun ja jatkuvasti vuotavan nenän. jalat yhteen polvet koukkuun paino ulkojalan sisäreunalle tuuli kasvoja vasten kuinkakohan nopeasti oikeasti menen, kiidän laskettelukeskuksen jyrkintä rinnettä alas enkä keskity mihinkään muuhun kuin adrenaliiniin ja tasapainoon. en ole samanlailla luonnonlahjakkuus kuin vanhempani, puhumattakaan maajoukkuetasoa olevasta enostani, mutta silti - tämä on yksi niistä harvoista asioista, joissa tiedän olevani todella, todella hyvä.
(puhumattakaan siitä minkälaiset kiksit olen aina saanut vauhdista. ihan sama onko se sukset vai vuoristorata vai moottoripyörä, miten tämä saadaan menemään nopeammin?)
olen täynnä levotonta, värisevää energiaa, niin kuin aina mäkipäivän jälkeen. haluan tanssimaan, haluan kädet lanteilleni ja kuuman hengityksen kasvojani vasten ja basson sykkeen rintakehääni, mutta heli on niin kovin kaukana ja minä olen jumissa tässä helvetin talossa.
"what?"
"how do you always get down before me, even if i have a massive headstart?"
"magic. and, well, proper technique. but mostly magic."
tätä varten talvet on tehty, tätä varten jaksan tuhannet vaatekerrokset ja iänikuisen liukastelun ja jatkuvasti vuotavan nenän. jalat yhteen polvet koukkuun paino ulkojalan sisäreunalle tuuli kasvoja vasten kuinkakohan nopeasti oikeasti menen, kiidän laskettelukeskuksen jyrkintä rinnettä alas enkä keskity mihinkään muuhun kuin adrenaliiniin ja tasapainoon. en ole samanlailla luonnonlahjakkuus kuin vanhempani, puhumattakaan maajoukkuetasoa olevasta enostani, mutta silti - tämä on yksi niistä harvoista asioista, joissa tiedän olevani todella, todella hyvä.
(puhumattakaan siitä minkälaiset kiksit olen aina saanut vauhdista. ihan sama onko se sukset vai vuoristorata vai moottoripyörä, miten tämä saadaan menemään nopeammin?)
olen täynnä levotonta, värisevää energiaa, niin kuin aina mäkipäivän jälkeen. haluan tanssimaan, haluan kädet lanteilleni ja kuuman hengityksen kasvojani vasten ja basson sykkeen rintakehääni, mutta heli on niin kovin kaukana ja minä olen jumissa tässä helvetin talossa.
torstai 2. tammikuuta 2014
oboe
en kestä äitiä, saatanan tekopyhä itsekeskeinen marttyyri, haluan pois täältä pois pois pois pois pois pois, miksi kuvittelin ihan oikeasti jaksavani häntä kolme viikkoa, haluan pois
(päässäni pyörii kaikki ne asiat jotka haluaisin huutaa hänelle
etkö sä tajua että mä en halua olla täällä, olisin mielummin ollut joulun yksin, välillä mua hävettää olla sun tytär, mä haluan pois tästä koko vitun maasta, välillä sun sanat saa mut haluamaan paastota oksentaa oksentaa hakata viiltää tappaa itseni etkö sä äiti tajua itsemurha självmord selvdrap enesetapp samobójstwo suicide suicido suicidum suizid selbstmord freitod jisatsu qīngshēng zìshā TAPPAA ITSENI
mutta pysyn hiljaa, tuijotan sylissäni nyrkkeihin puristuvia käsiä ja pidättelen itkua.)
pois
(päässäni pyörii kaikki ne asiat jotka haluaisin huutaa hänelle
etkö sä tajua että mä en halua olla täällä, olisin mielummin ollut joulun yksin, välillä mua hävettää olla sun tytär, mä haluan pois tästä koko vitun maasta, välillä sun sanat saa mut haluamaan paastota oksentaa oksentaa hakata viiltää tappaa itseni etkö sä äiti tajua itsemurha självmord selvdrap enesetapp samobójstwo suicide suicido suicidum suizid selbstmord freitod jisatsu qīngshēng zìshā TAPPAA ITSENI
mutta pysyn hiljaa, tuijotan sylissäni nyrkkeihin puristuvia käsiä ja pidättelen itkua.)
pois
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
and a happy
ensimmäinen tammikuuta kaksituhattajaneljätoista, kuulostaa ihan omituiselta. tammikuut ovat aina täysin absurdeja, täynnä värisevää energiaa joka ei oikein tiedä minne purkautua.
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)