"siis oikeesti, mikä vittu tää keskustelu ees on? 'heli tossa parhaansa mukaan tappaa itseään, moneenkohan ensiavussa menee, ota ranskalainen jos haluut?' tää on... ei tän pitäis olla normaali ruokapöytäkeskustelu."
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."
unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."
tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)