someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)

happy

Pelkään niin kovin paljon että tämä on vain jokin masennusta edeltävä mania; että en minä oikeasti näin onnellinen ole.