and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

blank space

Päivällä sain paeta suuren solukämpän pieneen makuuhuoneeseen, lahoten riviin Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa. Olen puoliksi Helin peiton alla ja katselen hymyillen kuinka muut säpsähtelevät kauhuleffalle jonka itse osaan jo ulkoa (mutta myönnän silti itsekin säikähtäväni joka kerta kun kädet ilmestyvät tyhjästä ja taputtavat naisen pään vieressä), silitän vuorotellen kania ja kissaa, nautin siitä kun voi vaan olla eikä tarvitse esittää yhtään mitään. Kävellessäni kotiin olen jo paljon rennompi, enemmän oma itseni ja vähemmän ulkonäköä koulua painoa uuttavuotta kaikkea stressaava möykky.

(En edes jaksa esittää, etteikö minulla olisi ollut Heliä ikävä miltei kymmenen kuukauden hiljaisuuden aikana - oli hän kaikesta huolimatta yksi parhaista ystävistäni.)

Ihan hassua ajatella, että ylihuomenna on jo 2015, kun en vieläkään ole tottunut siihen ettei ole 2012. Onneksi ei ole, voi luoja, onneksi: muistan kun vuosi vaihtui seuraavaan ja minä aloin itkeä aivan hysteerisesti Marjan silloisen asunnon parvekkeella, "mun ei tarvii enää ikinä elää vuotta 2012, mä selvisin siitä ja se on ihan oikeasti ohi" enkä muista ikinä olleeni yhtä helpottunut. Ei, 2012 ei ollut hyvä vuosi.

Olen saanut kutsuja aatonviettoon pariltakin eri taholta, kotibileitä ja baareja ja tyttö jonka tuikkivat silmät kertovat että voisin aloittaa ensi vuoden hymyilevät huulet omiani vasten, mutta olen aika helpottunut että lupasin viettää rakettienkatseluillan kahdestaan Sinin kanssa - pidän nykyään rauhallisista vuodenvaihdoista, sellaisista jotka eivät tuo mieleen sitä yhtä, täynnä keksitaikinalta maistuvaa likööriä ja kiellettyjä katseita suudelmia käsiä huulia kaikkea oi luoja kiltti mitä tahansa. Juodaan kuohuviiniä ja katsotaan supersankarileffoja ja kikatetaan vierekkäin Sinin jättimäisellä sängyllä, juorutaan Tampereen klaustrofobisen pienistä lesbopiireistä ja ollaan kiitollisia kaikesta, mikä on tapahtunut.

(Tuleekohan ikinä olemaan vuotta, jolloin raketit eivät muistuta minua Lappitytöstä? Kyllä minä hänestä yli olen päässyt, olen jopa onnellinen hänen ja hänen uuden puolisonsa puolesta, mutta pakkasöiden tähtitaivaat ja ruudin tuoksu jaksavat joka kerta kelata aikaa taaksepäin. En kaipaa, kunhan vain... muistan. Ehkä sellainen vuosi vielä tulee kun en tee sitäkään: olenhan jo onnistunut antamaan itselleni anteeksi, en enää murehdi tai mieti mitäpä jos mitäpä jos mitäpä jos. Olen eri ihminen kuin viisi, neljä, kaksi vuotta sitten; virheistä oppinut muttei menneisyyteen jumittunut. (Itsen validointi, tuomitsemattomuus, äärimmäinen hyväksyntä.) Vahva.)

kingdom

Mietin, että voisin uudenvuoden kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, johon aattona sitten vastaisin. Muutama päivä aikaa siis, kommentoikaa jos on jotain mitä haluatte tietää kuluneesta vuodesta tai minusta ylipäätään!

(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)

dota

Setä ja serkut ja Pikkuveli ovat yhtä ihania kuin aina, mutta en tajua mikä Tätiin on viimeisen parin vuoden aikana mennyt kun hän koko ajan vain vittuilee minulle. Eikä vain hyväntahtoisesti nauraen (vaikken tiedä kestäisikö hauras itsetuntoni edes sitä), vaan oikeasti vittuilee, saa minut tuntemaan itseni täysin paskaksi.

(Pikkuveli on se joka joi eilen liikaa vodkaa ja päätyi vuorotellen kylpyhuoneen lattialle oksentamaan ja itkemään, istuin hänen vieressään ja halasin ja lohdutin pitkälle yöhön, mutta minä olen se jolle vinoillaan ja kohotetaan ivallisia kulmia. En jaksa tätä enää, siihen on syy miksi vierailuni vain harvenevat ja lyhenevät koko ajan, kyllä minä tiedän että olen tyhmä ärsyttävä äänekäs tylsä luuseri ruma läski epäonnistunut, mutta ei se että olen jo tietoinen asiasta tarkoita että haluaisin siitä koko ajan muistutuksia. Olisi vaan pitänyt jäädä yksin kotiin jouluksi, tai lähteä Lokin perheen luo. Tai mennä edes Kiinaan äidin ja isin luo; äiti kyllä saa minut säännöllisesti raivon partaalle, mutta vanhempani eivät ikinä saa minua tuntemaan itseäni typeräksi tai ärsyttäväksi.)

Haluan pois täältä, ahdistus puristaa rintakehääni kasaan ja haluan repiä ihoni riekaleiksi, haluan pois, ettekö te tajua, pois

god rest ye merry

Minä yritän ja yritän ja yritän, mutta silti - miten täti saa minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan itseni niin pieneksi ja mitättömäksi, saa häpeän aiheuttaman punan kuumottamaan niskaani ja minut muistamaan kuinka tulen aina olemaan tärkeysjärjestyksessä Pikkuveljeä alempana?

On minulla hauska joulu ollut, ruokaa ja suklaata ja perhettä ja lahjoja ja ensimmäistä kertaa eläissäni luterilainen joulumessu (naispappi eikä ehtoollista ollenkaan, mitä vittua?), mutta silti - niin, silti. Sukupolveni ensimmäinen, mutta ikuinen kakkonen.

Hyvää joulua, rakkaat.

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

i don't want to breathe (without you)

Istun työpaikan kellarin vessassa ja itken ja itken ja itken. Kirjoitan lauseita jotka päättyy pisteisiin ja retorisiin kysymysmerkkeihin, sanon älä ota yhteyttä ja muuta päättäväistä jämäkkää viittä vaille julmaa mutta mitä muutakaan voin kun kehoni jok'ikinen solu huutaa sanomaan päinvastaista, älä päästä mua menemään ja mikset sä pyytänyt mua odottamaan ja mä en edelleenkään halua ketään muuta, mua oksetti sinä sunnuntaiaamuna kun lähdin toisen luota, kaikki minkä näen muistuttaa mua susta, mulla on niin ikävä etten saa henkeä oon sun oon sun oon sun

- mutta en voi, ongelmat eivät häviä pelkällä rakkaudella, ja voin pahoin kun yritän kuvitella että pitäisi luottaa siihen että riitän. En usko, että pieni sydämeni kestäisi kolmatta kertaa särkymistä, kun kahdenkin jälkeen olen tässä kunnossa.

Pakko minun on hiljaisuutta pyytää: muuten en itse enää kykene olemaan anelematta, että Viiru ottaisi minut takaisin.

out of the woods

"Yääääh, miks kaikki loppuu? ;__; En pysty tähän elämään, kapinoidaan!"
"Ollaan rebeleitä! Niinku Rebel Without a Cause paitsi et Rebels Without a Sense of Stability in Their Life"

Se on kumma, miten jotkut ihmiset onnistuvat piristämään niin tehokkaasti, vaikkei keskustelussa oikeasti mitään kamalan iloista olekaan.

Olin oikeasti aivan itkuinen kun viimeisen kerran kävelin portaat alas yksilöterapeutin luota. En voinut mennä suoraan takaisin töihin, niin lähdin kirjastoon istumaan hetkeksi ja viestittelemään Helin kanssa - siis viimeinen kerta, viimeinen, mitä minä nyt teen? Ylihuomenna on viimeinen ryhmä ja sitten DKT-ohjelma loppuu, ja minä en enää ole minkäänlaisessa säännöllisessä mielenterveyshoidossa. Pelottaa kamalasti että koen kuukauden parin päästä jonkun eeppisen romahduksen ja joudun palaamaan terapeutin tuoliin häntä koipien välissä.

Ja kuitenkin pelottaa myös myöntää, että odotan aika innolla sitä miten tulen pärjäämään. Tietenkään ei tule olemaan helppoa, tietenkin tulee olemaan huonoja päiviä ja epävarmuutta ja vaikka mitä, mutta... Tein eilen illalla BDI:n ensimmäistä kertaa sitten hoito-ohjelman alkamisen tammikuun alussa, ja sain yksitoista pistettä. Yksitoista. En ole miltei kuuteen vuoteen saanut alle neljääkymmentä pistettä, pahimpina aikoina pisteitä on ollut viisikymmentäkahdeksan pistettä kuudestakymmenestäkolmesta. Nyt paperin alareunassa on sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu numero yksitoista.

("Tää on jostain syystä vähän ahdistavaa ja pelottavaa ja ääh siis niinku. Mua ärsyttää miten kliseeltä mä kuulostan, mut musta tuntuu et oon niin pitkään määrittänyt itteni masennuksen ja kaikkien muiden diagnoosien mukaan, niinku silleen 'hei minä olen Marie ja minä en halua elää', et nyt en tiiä yhtään miten päin mun pitäis olla. Niinku, jos mä en oo sairas ni kuka mä sit oon.")

Tietenkin tiedän, ettei masennuksesta paraneminen automaattisesti tarkoita ahdistuksesta, syömishäiriöajattelusta tai epävakaudesta parantumista, mutta silti. Hei, minä olen Marie ja minä haluan elää.

kehtolaulu

...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.

("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.

"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)

Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.

(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

sexy bitch

"Löysitkö sä yöks katon pääsi päälle?"

Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.

(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)

wake up, child

"Let this be a warning," says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

very, very much

"Mä ymmärrän että mä oon vastustamaton, mutta oliko sun pakko piilottaa mun housut?"
"Mä oon syvästi pahoillani."

Nauran ja nauran ja nauran ja, vaikka olen niin väsynyt etten saa tuotettu kahta järkevää lausetta putkeen, olen niin kovin onnellinen. Nukkuminen on yliarvostettua.

aina kun sä

Naurettavan pitkän viikon jälkeen erittäin tarvittu perjantai-ilta meni Pikkuisen kanssa keskustassa baarista toiseen hyppiessä. Juon paljon ja poltan vielä enemmän, tupakkapaikalla käärin kaksi vilttiä pitsisen toppini päälle ja tutustun uusiin ihmisiin, tanssilattialla näytän varmasti naurettavalta mutta on niin hauskaa etten jaksa välittää.

Lähden baarista ihan inhimilliseen aikaan mutta kotiin pääsen vasta kellon lähestyessä aamua. Kävellessäni mustissa koroissani vieraasta kaupunginosasta (puhelimen GPS:n avustuksella) kotia kohti laulan ääneen ja vaihdan kikattaen puhelimessa pikkuveljen kanssa kuulumisia. Tulemme tulokseen, että meillä on oikeastaan asiat aika hyvin.

"Don't do anything I wouldn't, sis. Which is to say, do whatever, there are no limitations."

i did not ask to be born

minä, mun elämä, on niin vitun merkityksetön

kaksisataa vuotta sitten 18-vuotias tyttö päätti kilpailla lordi byronin kanssa siitä, kumpi kirjoittaisi paremman kauhutarinan, ja hän loi frankensteinin, modernin prometheuksen, hirviön vailla nimeä, mielestäni yhden brittiläisen romantiikan ajan merkittävimmistä teoksista ja maailman tunnetuimman goottilaisen romaanin, siis hän oli 18-vuotias

ja mitä minä olen? en ole mitään enkä ikinä tule olemaan, joten mitä väliä sillä on että menenkö nukkumaan tai nousenko sängystä vai en, mitä vitun väliä on jollain tenteillä tai terapialla tai syömisellä

(tämän takia minun ei pitäisi antaa lukea kirjallisuutta tai runoutta eikä päästää oikeasti hyvään konserttiin tai oopperaan tai balettiin tai teatteriin (finnkinon valkokankaalla näytetty national theatren 2011 dramatisointi mary shelleyn frankensteinista jonny lee millerin ja benedict cumberbatchin tähdittämä, vihdoin, kolmen vuoden katkeran kaihon jälkeen, mä ihan oikeasti näin sen enkä keksi yhtäkään adjektiivia riittävästi kuvaamaan niitä kylmiä väreitä) tai taidemuseoon tai yhtään minnekään; esityksen ajan sydämeni unohtaa välillä lyödä ollessaan jonkin minua niin paljon suuremman pauloissa, tunnin tai pari esityksen jälkeen olen niin huumassa etten kykene kuin tärisemään ja haukkomaan henkeä, ja kun adrenaliini vihdoin lakkaa virtaamasta suonissani alan ajatella oman elämäni tyhjyyttä ja makaan vain sängyssä itkemässä ja tuijottamassa seinää)

we are

Terapiaryhmässä käymme läpi vuorovaikutustaitoja, puhumme vihanhallinnasta ja käymme läpi vuorovaikutustilanteiden tavoitteita ja niiden keskeisiä ristiriitoja. Tympii oma käyttäytymiseni, milloin oikein opin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen? Miksen osaa laittaa itsekunnioitusta muiden ihmisten halujen ja tarpeiden edelle?

("No koska... En tiiä. En haluu olla pettymys muille, haluun että musta pidetään.")

(Tuntuu taas kuin en osaisi pitää suutani kiinni kahta sekuntia pidempään kerralla, miten muut eivät jo ole ärsyynnyksestä kuristaneet minua kun olen koko ajan äänessä?)

Lokki tulee meille viikonlopuksi, onneksi.

stand by me

sinä vain, sinä vain

saat mut uskomaan

että mä kelpaan

Appelsiinin tuore vaimo laulaa Appelsiinille Stellan Häävalssin enkä enää kestä, mun on pakko päästä pois pois pois

Miten on, että jopa rakkaiden ystävien häissä päädyn naistenvessaan itkemään pahaa oloa?

Mä en kestä ettekö tajua mä en kestä

men utav alla

"en halua sanoa mitään mikä herättää jotain väärää toivoa"

Kyllä minä tiedän ettei hän halua olla kanssani, mutta ai helvetti että tekee kipeää kun siitä saa muistutuksen noin mustana valkoisella.

(tiedän ettei se johdu minusta vaan välimatkasta, mutta on niin kamalan vaikeaa yrittää irrottaa itseni siitä, yrittää olla ajattelematta että en taaskaan ollut tarpeeksi (vaikka niinhän se (vittu) on, en minä sitä pysty oikeasti kieltämään vaikka kuinka yritän, tietenkin se johtuu minusta (ainahan se johtuu minusta (enhän minä ikinä ole tarpeeksi))))

Pinnaan koulusta tunnin toisensa jälkeen, olen yhtä ainoaa päivää lukuun ottamatta ollut Niin Vitun Reipas luokkalaisten edessä enkä enää millään jaksaisi. Eilen minulta kysyttiin oliko hän meillä viikonloppuna kun oli konsertti ja naamiaiset ja kaikkea, tuntui kuin joku olisi potkaissut minua rintakehään enkä siltikään osannut muuta kuin hymyillä ja sanoa että ei ollut.

we can do it, we can do it

Minulla on päällä fleece-vuoratut villasukat, vaaleanpunaiset sydänkuvioiset pyjamahousut sekä sedän (vihdoin, vihdoin päättyneeltä rauhanturvaajavuodelta) Somaliasta tuotu mzungu-paita, istun keittiön pöydän ääressä ja olen niin kovin hukassa. Mitä minun on tarkoitus tehdä nyt, kun Verdi-konsertti on ohi? Minulla oli niin paljon suunniteltuna loppuvuodelle, mutta nyt... niin. Nyt ei enää ole. Lauantaina laulan Appelsiinin häissä ja sen jälkeen ei ole enää mitään muuta kuin joulukonsertti, minulla ei ole mitään muuta mihin keskittyä kuin vituiksi menevä koulu ja oma yksinäisyyteni.

Onneksi Lokki puolisoineen on tulossa viikonloppuna Tampereelle Appelsiinin häitä varten. Emme ole nähneet kahteen kuukauteen, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä - jestas, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä silloin kun emme vielä edes tienneet toistemme olemassaolosta, lukiossa eri puolilla Suomea yli puoli vuosikymmentä sitten. Onneksi Lokin puoliso tulee sekä minun että Poikien kanssa hyvin toimeen (muistaakseni yksi heistä on kerran saunassa sammunut puoliksi hänen syliinsä, tervetuloa Hervantaan), niin häntä tuskin haittaa että Lokki todennäköisesti viettää suurimman osan illasta minun vieressäni; en usko milloinkaan tarvinneeni yhtä paljon Lokin hajuvedeltä tuoksuvaa halausta, Disney- ja Moulin Rouge! -viittauksia tai silmiä jotka eivät katso minua säälivästi kun en osaa puhua tunteistani muuten kuin äänekkään huumorin keskellä suu täynnä sarkasmia. "Hah, vituiks menee ku Jeesuksen pääsiäinen, mut mitä muuta on uutta - tuskin tietäisin miten päin olla jos elämä olis raiteillaan."

and be loved

En tiedä mitä tekisin ilman Marjaa, en ihan oikeasti tiedä.

Miten on jo marraskuu? Äskenhän vasta ensimmäiset perennat alkoivat kukkia.

requiem eternae

En ole ikinä ennen laulanut yhtä hyvin. Tietenkin parrasvaloissa oli tuskaisen kuuma ja kädet väsyivät nuottikirjan kannattelusta, mutta ihan sama, täysi Tampere-talo, en vieläkään ymmärrä että se oli todellista. Herraisä, jok'ikinen konsertti koko loppuelämäni ajan tulee tuntumaan niin kovin antiklimaattiselta tuon jälkeen.

(Minähän en oikeasti ole tuossa kuorossa, vain vierailijana tämän projektin ajan, mutta konsertin jälkeen minua pyydettiin koelaulamaan vakituiseksi jäseneksi. Todennäköisesti se oli vain kohteliaisuus joka sanottiin kaikille vieraille, mutta silti - onhan se hieno ajatus.)

(Yöllä uni ja todellisuus sotkeutuvat toisiinsa, ja kun puoli neljältä säpsähdän hereille olen itkenyt tyynyni läpimäräksi. Hengitän hetken kissan turkin tuoksua ja kuiskin sille ikävästä joka ei mene pois, mutta lopulta saan noustua hakemaan vessasta rauhoittavan. Aamuun asti olen autuaan rauhallinen.)

salva me

Vaikka Marjan tunnekylmyys välillä tympiikin, niin on ihan kiva (tai no, mikään tässä tilanteessa ei ole kivaa, mutta silti) että voi mennä itkusta turvonneilla silmillä olohuoneeseen ilman että tarvitsee selittää mitään ellei itse halua.

Tänä iltana esiinnyn täyden Tampere-talon edessä, olisikohan siinä tarpeeksi adrenaliinia että unohtaisin hetkeksi kaiken muun? Eilen meinasin pyörtymisen lisäksi pillahtaa itkuun kesken sekä Rex tremendaen että Sanctusin, tänään pitää yrittää... en tiedä. Pitää vain yrittää. Serkun tyttöystävä tulee katsomaan ja jää viikonlopun yli mutta kukaan muu tuttu ei tule olemaan yleisössä - toisaalta, eihän kukaan äitiä lukuun ottamatta ikinä muutenkaan tule minua katsomaan ellen pakota. Olen aika varma että Marja ja muut ovat helpottuneita että liput myytiin loppuun niin nopeasti, tuskin kovin monen ihmisen käsitys hauskasta perjantai-illasta on puolentoista tunnin latinankielinen sielunmessu, ei vaikka muusikot olisivat kuinka lahjakkaita.

(En muista milloin olisin viimeksi syönyt muuta kuin pieniä suupaloja sieltä sun täältä. Tiistaina, ehkä? Tiedän että täytyy syödä, etenkin jos minun pitäisi tänään pysyä puolitoista tuntia pystyssä polttavissa parrasvaloissa, mutta pelkkä ajatus ruoasta oksettaa. Ahdistaa.)

and the hardest part

Elämä on välillä niin vitun epäreilua etten kestä, miten jokin joka tuntuu oikeammalta kuin mikään muu on ikinä tuntunut voi loppua asian takia joille emme kumpikaan mahda mitään?

En uskalla kertoa kenellekään, en Marjalle enkä Lokille enkä kenellekään muullekaan, ainoastaan Livejournalin nettikaverit tietävät ja nyt te jotka tätä blogia luette (eli ruhtinaalliset kaksi ihimstä jotka tunnen myös oikeassa elämässä). En uskalla edes laittaa äidille viestiä, vaikka kaikesta meidän välisestä paskasta huolimatta kerron hänelle ihan kaiken. Makaan vain kippurassa sängynnurkassa tuijottaen puhelimen ruutua epäuskoisena. Miten tässä näin kävi.

a thousand years

Mahdan näyttää aika kamalalta, kun jopa lievästi sanottuna tunnekylmän Marjan silmät revähtivät auki ja hän kysyi mitä kuuluu kun menin olohuoneeseen.

294

i find a map and draw a straight line
over rivers, farms, and state lines
the distance from here to where you'd be
it's only fingerlengths that i see

Bussissa matkalla takaisin Tampereelle annan itselleni kahden kappaleen verran aikaa itkeä (Snow Patrol, tietenkin, tuo kaukosuhteiden luvattu yhtye) ennen kuin nostan leukani, laitan viime kesän tanssihittejä soimaan ja olen (niin vitun) reipas (etten kestä).

Viikonloppu oli ihana, vaikka olinkin maailman inhottavimmassa flunssassa: lämmin syli, lämmintä teetä, lämmin sänky. Ei poistuttu asunnosta kuin kauppaan, mutta ei se mitään. Hän tekee minut niin kovin onnelliseksi.

(Minun piti hienovaraisesti ottaa puheeksi viralliset nimikkeet, oisko susta okei jos puhuisin susta tyttöystävänä kun se tuntuu aika oikealta tai tää tuntuu musta parisuhteelta, entä susta tai jotain. Sen sijaan möläytin lattialla pizzaa syödessämme ilman mitään ennakkopehmentämistä että mä oon aika varma että me seurustellaan. Luoja miten voi nolottaa näin paljon, milloin opin ajattelemaan ennen kuin avaan suuni?)

(Mulla on tyttöystävä. Mä olen parisuhteessa. Hurjan jännää.)

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

292

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tuon tytön? Siis ihan oikeasti, mitä? En usko karmaan, mutta enhän minä kaikista ihmisistä voi saada jotain niin upeaa noin vain. Ja kaiken lisäksi hän näyttää niin onnelliselta istuessaan hajareisin sylissäni sohvalla, ihan niin kuin hänkään ei haluaisi olla missään muualla.

Nyt olen takaisin Tampereella ja pitäisi keskittyä kaikkeen muuhun, kuorotreeneihin ja tentteihin ja siivoamiseen ja terapiaan, mutta miten muka voisin kun kaikki tavarani tuoksuvat Viirulta?

i've been saving all my summers for you
i've been saving all my summers for you

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

290

"TUUT TÄNNE JA OOT MUN KANSSA"

Nauran lukiessani Lokin pitkin iltaa laittamia viestejä museoista ja pubeista ja liian äänekkäistä hostellivieraista. Hän yrittää maanitella minua lähtemään luokseen Lontooseen, itkettää vähän kun en voi suostua; vasta kuukausi eri kaupungeissa mutta se tuntuu jo vuodelta, minkä lisäksi Lontoo Lontoo Lontoo Lontoo kuinka voi ihminen ikävöidä yhtä kaupunkia näin paljon? Thamesin epäilyttävän värinen (ja hajuinen) vesi, bussilinjat joita ei ole mitään toivoa ymmärtää, sää joka on yhdeksänkymmentäprosenttisesti harmaa, se hämmentävä tosiasia että Circle Linella päätyy aina menemään vahingossa sitä pidempää kautta - mutta toisaalta, kassalla there you go love sanovat kaupan myyjät, Tower Bridgen nurkassa oleva Starbucks, Chinatown perjantai-iltana, se yksi suklaakeksien makuinen kermalikööri jota en ole mistään muualta löytänyt, päiväkausia kestävät museo- ja nörttikierrokset, Green Parkin yllättävä hiljaisuus iltakymmeneltä. Satatuhatta täydellistä muistoa.

Yritän muistaa että jos minulla ei ole varaa ostaa Valintatalosta appelsiinia niin minulla ei todellakaan ole varaa käyttää opintolainaani nyt heti tällä sekunnilla milloin lähtee seuraava lento spontaaniin ulkomaanmatkaan, ei vaikka kuinka kodin seinät kaatuisivat päälle ja haluan vain halata parasta ystävääni.

(En oikeasti ollut osannut valmistautua siihen, miten paljon ikävöin Lokkia. Viisi vuotta aamuluentoja, esseiden kirjoittamisen välttelyä varten kehitettyjä shoppailupäiviä, valkoviinin- ja Disneyntäytteisiä tyttöjeniltoja, opiskelijabileitä ja syntymäpäiviä ja pikkujouluja ja vappuja, spontaaneja reissuja Jyväskylään ja Helsinkiin ja Naantaliin ja Lontooseen ja ties minne ja ties mitä. Nyt olen yhtäkkiä yksin, en tietenkään yksin yksin mutta silti, jokin oleellinen osa Tamperetta puuttuu.)

289

en kestä en kestä en kestä haluan pois

Olen niin vitun ruma etten tiedä miten päin olla, kasvojani kuumottaa joka kerta kun joku katsoo minua päin (primääritunne pelko sekundaarinen tunne häpeä toimintaimpulssi pakeneminen) enkä kestä itseäni, miten kukaan ylipäätään kehtaa näyttäytyä seurassani? Miten ihmiset kykenevät peittämään inhonsa kun he katsovat minua kasvoihin? Miten kukaan voi koskettaa minua rypistämättä otsaansa ja kommentoimatta sitä kuinka pahasti olen päästänyt itseni lipsumaan? Haluan juosta kotiin tai vähintään lähimpään vessakoppiin itkemään omaa ulkonäköäni, mutta ei, minulla on työvuoro kuuteen asti, minun pitää hymyillä ja olla ystävällinen ja kohtelias ja olla kuin en haluaisi upottaa itseäni polttavaan happoon.

288

Olisi jo huominen tai ylihuominen tai ihan mikä tahansa muu päivä kuin tänään. Kaikki ärsyttää ja vihaan omaa saamattomuuttani, inhoan vartaloani ja siihen tullutta löysyyttä (tiedän, tiedän että paranemiseen kuuluu vartalon muuttuminen ja painon heittelehtiminen mutta silti, inhoan), en millään jaksaisi katsella Marjan ja hänen tyttöystävänsä oksettavaa lepertelyä kun oma sänkyni näyttää pedattuna vielä yksinäisemmältä kuin sen ollessa vain kasa peittoja ja tyynyjä, kahden viikon päästä on koulussa kukkasidonnan näyttö enkä mä vittu osaa, pelkkä ajatus kouluun menemisestä pelottaa.

Ajattelin kaupassa käymisen rauhoittavan minua, mutta ei. Vasta ojentaessani kättäni kohti viinirypäleitä muistan että ei, en voi - en tiedä mitä olen tehnyt mutta jotenkin olen onnistunut kusemaan kuukauden budjettini aivan täysin, ja seurauksena minulla on tukiin asti tilillä käytettävissä kuusi euroa kahdeksankymmentäkolme senttiä plus käteistä kolme euroa viisikymmentä senttiä. Tarvitsenko minä tosiaan viinirypäleitä? Entä ruisleipää? Vessapaperia on pakko ostaa koska Marja ei sitä kuitenkaan tee, siihen menee pari euroa, voinko silti ostaa jugurttia? Jos ostan jugurttia niin saanko ostaa myös maitoa? Ansaitsenko pakastemarjoja? Ansaitsenko minä loppujen lopuksi yhtään mitään ruokaa, kun kerran olen tällainen kävelevä kasa itsekurittomuutta?

(Yhtäkkiä tajuan täriseväni niin pahasti ettei kori ole pysyä kädessäni ja alkavani hyperventiloida, vauvanruokaa valitseva mies katsoo minua paheksuvasti. Juoksen koko matkan kotiin muistamatta mitä loppujen lopuksi päädyin ostamaan.)

287

En ymmärrä, en ymmärrä miten joku voi saada minut tuntemaan itseni niin hyväksi ja kauniiksi ja kaikin puolin riittäväksi. Tai siis, kyllähän moni on minua niiksi asioiksi väittänyt, mutta jotenkin Viiru saa minut uskomaan sen.

(...Ja kiitokseksi minä menin ja tartutin häneen maailman ällöttävimmän syystaudin. Hyvä Marie, hienosti tehty. Olisko minun ehkä kannattanut pukea muutama kerros lisää vaatteita päälle lauantain miltei 9-tuntiselle tihkusateiselle ulkotyöpäivälle?)

Yritän olla pelkäämättä että tämä onkin unta tai harhaa tai vain joku pitkäkestoinen käytännön pila, että joku päivä odotan linja-autoasemalla ja saan viestin että "lol etsä tajunnu tää oli läppä", tai että tapahtuu kuin Punapään kanssa ja hän joku ilta yksinkertaisesti lopettaa yhtäkkiä viesteihin vastaamisen, tai kuin Lappitytön kanssa ja hän päättää etten olekaan vaivan arvoinen, tai kuin kenen tahansa entisen tyttöihmiseni kanssa, tai, tai, tai tai tai tai tai. Yritän oppia olemaan vilkuilematta koko ajan olan taakse.

286

Yksilöterapeuttini on ihan paras. Siis henkilö jolla ei ole mitään perhe- tai ystävyysiteitä minuun ihan oikeasti välittää, on vilpittömän iloinen kun elämässäni tapahtuu hyviä asioita, eikä asioiden huonosti mennessä halua mitään muuta kuin ymmärtää ja auttaa. Hänen potilaana nyt melkein vuoden oltuani harmittaa kaikki tyhjään menneet tunnit (ja eurot) YTHS:llä ja edellisellä yksilöterapeutilla, mutta turha jäädä jossittelemaan - nyt olen löytänyt sen oikean enkä koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella eteneväni näin hyvään tahtiin näin hyvään suuntaan. Ehkä minulla vielä on toivoa saada terveen paperit.

Ei mulla muuta. ♥

285

"OLETKO SÄ HENGISSÄ"

Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä  näytä!" "No vittu näytän.")

Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.

(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)

Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.

284

Näen unta että minulla on perhe, lasten nimet ovat Minna ja Teemu ja vaimollani on päällä korkokengät. Herään yksin 140cm leveästä sängystä ja torkutan ja torkutan ja torkutan ja torkutan herätyskelloa kunnes bussista myöhästyminen ei ole todennäköisyys vaan varmuus.

283

Ilmeisesti olen edelleen henkilö, joka rauhoittaa itseään ympyröimällä kauniita asioita Ikean katalogista. Kai jotkut asiat eivät ikinä muutu.

(Niin, jotkut asiat eivät ikinä muutu. Minulla on mulkoilevien, mykkäkoulua pitävien luokkalaisten takia niin paha olla koulussa, että olen siellä fyysisesti pahoinvoiva käytännössä koko ajan ollessani missään muualla kuin yksin ruokatauon ajaksi yläkerran sohvanurkkaukseen piiloutuneena. Menee hermo omaan vartaloon - miksi se ei vain voi tehdä hiljaa yhteistyötä? - mutta en voi kuin poistua vähin äänin luokasta puoli tuntia etuajassa koska en yksinkertaisesti kestä. Psykosomaattinen kipu on silti kipua. "Jos mua syytetään 'turhasta draamailusta' vaan sen takii et menin hiljaa yksin vessaan paniikkikohtauksen ajaksi, ni en taho ees ajatella mitä ne musta juoruis jos kehtaisin ottaa asian puheeks. Parempi vaan antaa olla, ei tätä oo ku vuos jäljellä, oon selvinny paljon nuorempana paljon pahemmasta."  Maailman sympaattisin opettaja on kovin surullisen näköinen, mutta ei hän voi tehdä mitään: kerroin asiasta koska halusin selittää, mutta tein sen sillä ehdolla että hän lupaa ettei ota asiaa puheeksi kenenkään muun kanssa.)

282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.

281

Makaan sängyllä ja kirjoitan uutta ihmistä pitkästä aikaa. Puolitoista vuotta sitten, toissakeväänä, löysin ruskeasilmäisen tytön -

"Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa."

- jonka elämä oli pakokeino pitkän aikaa, läpi makuuhuoneen ikkunasta ulos poltettujen tupakkien ja yhdenyönjuttujen joiden luota pakenin ennen kuin aurinko ehti edes nousta. Viime syksy oli poikkeus, kirjoitin kerrankin rehellisesti itsestäni -

"(I forget, did I ever tell you that she said she wanted to marry me? Not in a joking, 'haha that was great I should marry you' kind of way, but in an actual, serious, 'I am a twenty-four-year-old adult of perfectly sound mind and I'm saying that I don't care how long I have to wait but one day I will get on one knee and we'll have the rest of our lives' way.)"

- koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, koska Lappitytön jättämä haava oli tulehtunut niin pahasti etten muuten olisi selvinnyt siitä. Sitä kesti pitkälle viime kevääseen asti, ja kun vihdoin olin valmis -

"Onko minussa enää yhtään omaa itseäni jäljellä?"

- tuntui kuin kaikki luovuus olisi vuotanut minusta ulos, enkä koko kesänä saanut kirjoitettua mitään muuta kuin iänikuisia puolifiktiivisiä kirjeitäni. Mutta nyt olen yhtäkkiä löytänyt Hänet-jonka-nimeä-en-ole-vielä-kuullut, hän -

"When I was eleven years old, my sister, in all the infinite wisdom of a fifteen-year-old, told me that love is when you want to kill yourself. A decade and a half later, life has proven to me that she was correct."

- tulvahti päähäni kun vieressäni istuva luokkalainen hyräili hiljaa Happoradion Pimeäntaitetta.

(Saanko kertoa teille salaisuuden? En oikeasti nauti muun kuin oman paperipäiväkirjan kirjoittamisesta. Kaikki muu on kuin puristaisin partateriä sormieni läpi paperille tai tietokoneen ruudulle; se on aina, aina merkki siitä että nyt ei kaikki ole hyvin, mutta se on myös kuin syöminen tai nukkuminen tai Kelan paperien täyttäminen: yksinkertaisesti pakollista jos haluan selvitä hengissä. Kirjoitan, tai itken ja kirjoitan. Useimmiten jälkimmäinen.)

auttakaa mua

280

Oksettaa ja pyörryttää ja tärisen kaikkialta, onko mun pakko mennä kouluun, onko mun pakko mennä keskellä pikkuruista luokkaa jossa yksi levittää muille ylidramaattista paskaa minusta ja muut vittu uskovat, en ymmärrä miten minun on tarkoitus selvitä kuusi tuntia itkemättä, en halua

279

Tiedän, ettei sairaus katso ikää, kokoa tai sukupuolta, mutta kyllä sitä väkisinkin tulee vähän typerä olo, kun pillahtaa itkuun keskellä Valintataloa. Menin silti kassalle, vaikka valitsin rasvattoman maitorahkan sijaan tavallista jugurttia (miksi vitussa rasvatonta jugurttia ei voida tehdä ilman liivatetta??) ja puuron sijaan päätin ties kuinka pitkän itsemääräämän kiellon jälkeen ostaa mysliä. Kehoni on nyt tottunut syömään säännöllisesti, joten sille tulee myös säännöllisesti nälkä, ja olen aivan kauhuissani: mitä jos, mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Mutta kuudes päivä noudattaen sännöllistä ruokailurytmiä - kuudes päivä ahmimatta. Ehkä kaikki sittenkin olivat oikeasssa.

278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

277

Kirjoitin paperipäiväkirjaani tänään ja vasta kirjoitettuani luvun "6" sisäistin sen. En mä voi jatkaa näin, en voi - tunnen oloni koko ajan raskaaksi ja lievästi pahoinvoivaksi, rahat hupenevat moninkertaista tahtia kuin mihin olen tottunut, en mahdu enää lempivaatteisiini. Olen niin monta kertaa sanonut että nyt saa riittää, mutta en ole ikinä aikaisemmin tainnut sanoa sitä oikeasta syystä: olen aina halunnut lopettaa ahmimisen jotta voisin paastota, en lopettaa jotta voisin olla terve. Nyt olen vain... en tiedä, olen niin helvetin kyllästynyt tähän sairauteen. En aloita huomenna, aloitan NYT. Kuinka vaikeeta voi olla opetella syömään?

(Todennäköisesti itken jo huomenna aamulla jossain nurkassa koska en halua syödä ruisleipää vaan pussillisen hillomunkkeja, mutta no. Aina voi toivoa.)

276

Miksen vain voi olla hiljaa? Milloin opin että ei kukaan koulussa ihan oikeasti halua kuulla mitään mitä minulla on sanottavana, ei heitä vittu kiinnosta, miksen vain lopeta? Olisin vain hiljaa ja kirjoittaisin vihkooni enkä sanoisi mitään.

275

"se oli sen veljen kaa ne ei kumpikaan selvinneet"

ne ei kumpikaan selvinneet en ymmärrä mitä miten mutta minähän näin hänet huhtikuussa

en saa henkeä

274

Tuntuu kuin en olisi ikinä ollut lomalla (sairaslomalla), vaikka olen ollut takaisin koulussa vasta viikon. Lehmien haju ja perennojen tuoksu, ykkösiä ihmettelemässä ääneen luokkahuoneiden mystisiä nimiä, minä B-rakennuksen yläkerran naistenvessassa itkemässä kämmeniäni vasten. (Kukaan ei enää kyseenalaista poissaoloani ruokailun aikana, he kai luulevat sen johtuvan oksettavasta erityisruokavaliotarjonnasta. Luulkot rauhassa.) Onneksi saan hyväksiluettua ammattienglannin, niin päiväni eivät ole ihan yhtä pitkiä kuin muiden. Seison yksin bussipysäkillä ja kuuntelen Verdin Requiemiä musiikkisoittimestani - pitäähän se vain kahden ja puolen kuukauden päästä osata käytännössä ulkoa.

(Nekku on ilmeisesti edelleen vihainen minulle siitä, kun väsyneenä ja ahdistuneena ärähdin hänelle joskus toukokuussa; hän ole vielä suostunut sanomaan minulle sanaakaan, vaikka oli paras kaverini luokalla viime vuonna.)

Minun piti olla nukkumassa jo tuntikausia sitten. Sen sijaan juon itseni hyvää tahtia kunnon humalaan, tuijotan puhelintani haluten heittää sen seinää päin, katselen lääkepurkkejani ja mietin kuinka paljon pitäisi ottaa jotta nukkuisin vuorokauden ympäri. Sekin olisi niin paljon helpompaa jos olisin laiha.

273

anger is just sad's bodyguard

272

Välillä toivon etten olisi ikinä lähtenyt hoitoon, että olisin edelleen teini-ikäinen joka purkaisi pahaa oloa raivoamalla ja heittelemällä asioita ja syömällä liikaa särkylääkkeitä. Sen sijaan että saisin huutaa ja tietoisesti miettiä lauseen jolla satuttaa toista kaikkein pahimmiten, minun täytyy sulkea silmät ja hengittää ja laskea asioita joita aistini huomaavat ja jos se ei toimi niin ottaa lääke ja yrittää uudestaan. Miksen saa vain räjähtää? Olen muutenkin aivan yhdentekevä niin mitä vitun väliä jos polttaisin kaikki sillat, muuttaisin pieneen yksiöön vieraaseen kaupunkiin enkä näkisi enää ikinä yhtäkään toista ihmistä.

Yhdentoista tunnin ja yhdeksäntoista minuutin päästä jatkuu koulu. Haluan repiä ihoni kappaleiksi - mitä vitun väliä, ei kukaan sitä kuitenkaan halua nähdä.

271

Olin etsimässä tietokoneeni uumenista valokuvaa parin vuoden takaisesta punaisesta tukastani, kun löysin muutaman valokuvan jonka olin ottanut itsestäni (ihanan pitkätukkaisena punapäänä) alusvaatteillani viisi kiloa nykyistä hoikempana - valokuvia, joiden piti toimia muistutuksena siitä, etten enää ikinä halua olla niin painava.

Itken, ja hävettää niin paljon etten edes uskalla laittaa viestiä kenellekään. Miten voisin ikinä kelvata kenellekään tämän näköisenä?

270

Pikkuveli lähti ulos juhlimaan minun, Lokin, Sinin ja poikien kanssa saatuaan yhtäkkiä tietää saaneensa paikan yliopistossa Suomessa. Nauramme ja juomme ja nauramme lisää, viihdytämne muita keskustelemalla kiinaksi Lokin rinnoista ja vertailemalla nuorisokulttuuria eri maista. Törmään puoleen kuorostani baarissa, kysyn ketkä kaikki muutkin ovat päässeet laulamaan syyskauden ajan filharmonisten kanssa, hymyilen ja vitsailen ja tutustun uusiin ihmisiin mutta en oikeasti pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska Pikkuveli muuttaa Suomeen, tajuatteko se muuttaa Suomeen, en enää ole yksin täällä, rakas pikkuiseni tulee olemaan koulussa vain sadankuudenkymmenen kilometrin päässä minusta. Puolitoista tuntia junalla, ei kahdeksan tuntia lentokoneessa. Like, oh my God. En vieläkään ole täysin sisäistänyt asiaa.

(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)

269

Minulla oli niin ihana päivä takana, aivan täydellinen - ja sitten paniikkikohtaus, pahempi kuin moneen kuukauteen, jostain niin pienestä ja typerästä joka ei ollut millään tavalla yllätys mutta oli silti kuin potku rintakehääni, ilmat lähtivät keuhkoista enkä saanut henkeä. Itken yksin sohvalla enkä tiedä mitä tehdä paitsi esittää kaiken olevan hyvin.

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.

267

Tiedän olevani vain ylihuolehtivainen isosisko, että veljeni on jo aikuinen ihminen jolla on kaikki ihan hyvin, mutta - mutta. Lennosta väsähtäneen Pikkuveljen vasen jalka nykii hänen nukkuessa ikkunoiden alla ilta-auringossa, ja koko sieluni täyttyy tarpeesta suojella häntä, etsiä käsiini jokainen ihminen joka on ikinä edes ajatellut hänen satuttamistaan ja repiä heidät kappaleiksi raaja raajalta. Me emme ole niitä jotka puhuvat ikävöimisestä tai rakastamisesta ääneen, emme ainakaan selvin päin, mutta hän avasi hymyillen Helsingin asunnon oven tänä aamuna emmekä koko päivänä ole olleet kahta metriä kauempana toisistamme: minä seuraan ääneti perässä kun Pikkuveli siirtyy keittiöstä olohuoneeseen langattoman netin ylettyville, Pikkuveli pyytää minut seuraksi keskustaan ja väittelemme (vahvalla virginianmurteella eikä mitään kivuliaan itsetietoista RP:tä) Stockmannilla ruskeiden vaatteiden hyvistä ja huonoista puolista. Myyjä katsoo siistejä vaatteitamme ja kysyy kohteliaasti että can I help you with anything, eikä pysty pidättelemään hämmennystään kun vastaan sujuvalla suomen kielellä. Juoksemme kaupasta kauppaan ja nauramme ja nauramme ja nauramme.

(Pikkuveli näyttää niin isältämme että olen säännöllisin väliajoin purskahtaa itkuun. Välillä en toivo mitään enemmän kuin että perheeni muuttaisi takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan. Olen niin kovin yksinäinen.)

Huomenna menemme isovanhempien ja enon perheen kanssa Tallinnaan päiväksi. En millään jaksaisi, sen puolen serkut ovat kovin ...teini-ikäisiä... enkä oikein tule toimeen heidän äitinsä kanssa, mutta onneksi voin paeta enon ja Pikkuveljen kanssa pieniin nurkkakauppoihin ja puhua niin nopeasti ettei kukaan muu pysy perässä.

266

Välillä minua ahdistaa se, että olen päässyt Lappitytöstä yli. Ei sen takia että olisin jotenkin äärimmäisen emotionaalinen masokisti, vaan koska Lappityttö on ainoa vakaa pysyvä jatkuva muuttumaton tunne joka on ollut tarpeeksi voimakas muistuttamaan minua viimeisen kahden vuoden aikana siitä, että olen elossa. Välillä (useimmiten) olen niin helvetin turta, henkisesti niin totaalisen tyhjä etten oikeasti ole varma onko tämä maailma todellisuus vai ei, enkä nykyään meinaa saada yhtäkään tarpeeksi voimakasta tunnetta pinnalle että tuntisin olevani aidosti läsnä. Kuuntelin äsken humalaisena Lokin luota kotiin kävellessäni Adelen Someone Like You'n, Coldplayn Fix You'n, Phil Collinsin You'll Be In My Heartin ja Stingin Fields of Goldin, kappaleet jotka yhdistän kaikkein vahvimmiten Lappityttöön, enkä tuntenut mitään muuta kuin katumusta; kaikki kipu oli kadonnut ja hetken aikaa olin varma etten oikeasti ole olemassa, että olen tiedostamattani jumissa jossain painajaisessa enkä saa itseäni hereille ellen -

(Lopulta näin Viirun nimen saapuneissa viesteissä ja pidättelin itkua loppumatkan. Kyllä, olen edelleen elossa.)

Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, tiistai kahdestoista päivä istun taas kuusi tuntia kukkasidontaluokassa ja yritän käsitellä ajatusta siitä, että kohta minun pitäisi olla vastuullinen työssäkäyvä aikuinen.

(en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä)

265

Kävin vaa'alla miksi vitussa kävin vaa'alla olen viimeksi ollut näin vastenmielisen lihava 19-vuotiaana oksettaa kun vain ajattelen sitä numeroa oksettaa oksettaa oksettaa en enää ikinä syö

264

Yritän ja yritän ja yritän ja yritän, mutta. En ymmärrä miten voi inhota omaa vartaloaan, omia kasvojaan, omia hiuksia omia silmiä omia vaatteita ihan kaikkea itsessään näin paljon. Miten voi tuntea itsensä jatkuvasti niin rumaksi?

263

Your skin may never be perfect, and that’s okay. 

Life is too short not to have the underwear, the coffee, and the haircut you want. 

Everyone (including your family, your coworkers, and your best friend) will talk about you behind your back, and you’ll talk about them too. It doesn’t mean you don’t love each other. 

It’s okay to spend money on things that make you happy. 

Sometimes without fault or reason, relationships deteriorate. It will happen when you’re six, it will happen when you’re sixty. That’s life.

- five things I am trying very hard to accept -

262

Juoksen jalkani rakkuloille ja pakenen mielikuvitusmaailmoihin. Elizabeth ja Mr. Darcy, Ron ja Hermione, Elinor ja Edward, Ronja ja Birk, Heathcliff ja Catherine, Sherlock ja John; valvon yöt peläten ettei kukaan tule enää ikinä rakastamaan minua, että ihmiselle annetaan tietty määrä mahdollisuuksia ja minä olen jo saanut omani ja mokasin ne kaikki enkä enää kertaakaan tule nukahtamaan toisen ihmisen viereen.

(Kyllä minä ystävien vieressä olen nukkunut, Marjan ja Lokin ja Helin ja yhden hämmentävän yön Marjan serkkuun liimautuneena, mutta Lappitytön jälkeen en ole uskaltanut nukahtaa kenenkään enemmän-kuin viereen, en edes yhden yön laastarien sänkyyn tunniksi keräämään energiaa ennen kotimatkaa. Se vain on... liikaa. Pelkään niin kovin saaneeni siitä viimeisestä yöstä pysyvät arvet, että en enää ikinä voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon että annan hänelle mahdollisuuden katsoa minua aamulla ja katua.)

Jos edes olisin vähän pienempi niin -

261

Taas yksi luku lisää. Tuntuu kuin ihan vasta äsken olisin ollut viettämässä 19. syntymäpäivääni; nyt olen jo 23, eri kaupugissa, eri ihmisten kanssa, eri elämässä. Ehkä se ei loppujen lopuksi olekaan niin kamala asia - vaikka silloin oli paljon hyvää, niin en minä ikuisesti haluaisi jumittua meneisyyteen. There are 7 billion people in the world. Why are you letting one of them them ruin your life?

Vaikka ilmasto sekä ulkona että sisällä läheni trooppisia lukemia, en muista milloin olisi ollut yhtä onnistunut syntymäpäivä: kaikki Pikkuisen ja Appelsiinin puoliskoja myöten olivat paikalla, pöytää koristi yhteensä viisi- vai kuusitoista keksipakettia ja sain ihania lahjoja, ja jaksoimme jopa lähteä yöllä vielä keskustaan baariin. (Vilkuilin nauraen Lokin kanssa terassilla istuvaa brunettea, mutta lopulta lähdin kiltisti viimeisellä bussilla kotiin nukkumaan.) Nukuin kippurassa kissan vieressä, maailma antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kerrankin unettomat unet.

(Olo oli - on - kuin jättiläisellä, mutta yritin olla antamatta sen haitata. Miten voi ihminen näyttää näin oksettavalta, miten miten miten miten?)

260

"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"

Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.

(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)

Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.


Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).

259

"Vill Marie ha ett glas vin?"

"Tack."

Ehkä tädin perheen (tädin perhe, kummiperhe, ei - ihan vain perhe, enemmän kuin omani on ollut vuosikausiin) luokse pakeneminen ei ole kaikkein kypsin tapa regoida sydänsuruihin, mutta toimiva se ainakin on. Iltaisin setä tarjoilee viinilasillisen toisensa jälkeen kun minä ja täti juoruamme ja katsomme paskaa tosi-tv:tä, pojat halaavat tiukasti ja kertovat omista, ihanan draamattomista elämistään. Päivällä otan aurinkoa takapihalla ja kävelytän koiraa ja korjaan mansikkasatoa ja nypin ylikukkineita perennoja ja mitä tahansa ettei tarvitse ajatella elämää tämän pikkukaupungin ulkopuolella. Keskityn lapsuudenajan lempinimeen ja hassuihin lautapeleihin ja uskottelen itselleni, että he eivät silmänräpäyksessä vaihtaisi minua pikkuveljeeni.

(Lappityttö laittoi viestiä, kysyi että haluanko mennä tiistaina kahville. En tiedä en tiedä entiedäentiedäentiedä. Pystynkö oikeasti näkemään häntä vain ystävänä, ensimmäistä kertaa ikinä ilman lepattavan sydämen aiheuttamia taka-ajatuksia?)

Täytän viikon päästä kaksikymmentäkolme vuotta. En minä mikään aikuinen ole.

258

Istumme Pikkuisen kanssa terassin nurkkapöydässä useamman tunnin, ja yhtäkkiä huomaan kertovani hänelle asioita joita en ole ennen sanonut ääneen kenellekään. Hassua, kuinka odottamattomista paikoista ystäviä välillä löytyy. (Surullista, kuinka paljon jotkut asiat voivat ihmisiä yhdistää.) Vaikka emme naurakaan paljon, sydämeni on kotimatkalla kevyempi kuin pitkään aikaan. Kunnes -

"Anteeksi." Kotona sängyssä tuijotan saapunutta viestiä enkä saa henkeä. Ei se yllätyksenä tullut, mutta... niin. Olisi pitänyt luottaa siihen ääneen, joka kuiskasi korvaani että eihän minulle tapahdu tällaista.

257

istun huoneeni lattialla itkemässä ahdistaa niin paljon etten saa henkeä miksi en vain voi olla normaali aikuinen miksi en kykene edes pienimpään arkiasioihin miksi olen niin epäonnistunut paska

256

...Ja silti, aina välillä on näitä päiviä. Kaksikymmentä tuhatta sateenkaarikuosiin pukeutunutta ihmistä, kuohuviiniä kertakäyttölaseissa, ja tyttö kenestä olen yli vuoden hiljaa unelmoinut pitämässä kädestä kiinni ja suutelemassa niin kuin ei oikeasti olisi ketään muuta jonka kanssa haluaisi olla. Yritän olla toivomatta liikaa - eihän tällaista tapahdu minulle, ei oikeasti - mutta silti, en muista milloin olisin päivän aikana hymyillyt yhtä paljon.

255

Välillä haluan repiä ihoni kappaleiksi vain jotta se sopisi yhteen sieluni kanssa, jotta ulkokuoreni näyttäisi samalta kuin sisukseni.

Mutta ei, neulon pipoa sinisestä silkkilangasta ja katson kaikki Sherlock-jaksot putkeen, uudelleenistutan rönsyliljani vaaleanpunaiseen ruukkuun ja nukun kissa kiinni kyljessäni.

"anteeks mä tiedän että kello on keskellä yötä ja sä oot lomalla mutta appelsiini kyselee milloin käy ramboilta enkä mä uskalla sanoa tulevani koska pelkään että multa kysytään mitä kuuluu enkä keksi tarpeeks nopeesti valetta peittämään sitä että oon yksin ja tuntuu kuin hukkuisin"

254

I want my fucking heart back.

I’m sick of writing poetry

about how my heart escaped

and somehow found it’s way

into your waiting hands.

I keep writing

and writing

and writing.

Every goddamn poem

is about you

and I’m sick of it.

I’m sick of all these memories

that resurface

as vividly as the day we made them.

Every goddamn day.

Every time I write

I can never write about anyone else.

It’s always you

and I can’t seem to move on

from the way your eyes melted brown

when they met mine

or the bitter taste

you left in my mouth

from our last kiss.

You made poetry into something

I have no choice

but to turn to

in order to somehow

bleed you out of my system.

I hate it.

I hate that you’ve made poetry

a written account

of how badly I’ve fallen apart

since you stole my heart

and never gave it back.

I just want my heart back

but you’ve taken it

and I don’t know what to do

except write about

how badly I wish

my chest would stop aching

from the emptiness

you left

whenever your name comes up

in conversation.

It feels as if

the only way

for my ability to write

to come back

is to have someone else

steal my heart.

I just want my fucking heart back

but it seems

to have no intention

of ever returning.

— I never wanted you to become poetry. But in every word I write, all I find is you.

253

"All right, how about this one?"
"Oh my God, Vee, you are so lame."
"Shut up, country is bangin'."

En uskalla kuunnella countrya kovin usein. En melkein ikinä itse asiassa, koska silloin hymy nousee huulilleni tilanteesta riippumatta, nyökyttelen musiikin tahtiin ja hetken ajan olen varma olevani parhaiden ystävieni kanssa toisen äidin autossa, farkkuhameet ja spagettiolkaimiset topit päällä taistelemassa siitä kenen iPodista seuraava kappale soitetaan, ja sitten muistan - ei, olen Tampereella, en minä enää ole se sama ihminen. Olen pitkän aikaan sitten opetellut maskeeramaan leveän virginialaismurteeni standardilla brittienglannilla ja puhumaan itsestäni suomalaisena, mutta se tuntuu joka kerta yhtä valehtelulta.

("Tiesikkö, siitä on melkeen kaheksan vuotta ku muutettiin Suomeen, enkä oo edelleenkään tainnu oikeen antaa sitä porukoille anteeks.")

Haluan paeta täältä. Tiedän että ongelmani seuraavat minua riippumatta missä asun, mutta... niin. Haluan vain pois, paikkaan jossa voin olla oma itseni enkä vain tämä masentunut, ahdistunut, itseinhoinen mytty.

252

Maybe I was born

to spend the entirety

of my life trying to

forget about you.

-venula-

hold your breath and

Makaan yksin sängyssä ja tuijotan kattoa. Mietin vuorotellen lakanoideni uudelleen verellä tahraamista, lääkevarastoni viinipullon kanssa kurkusta alas huuhtomista, ja jonkun kaverin tänne pyytämistä. Mutta ei, en voi pyytää tänne ketään, en pysty - kysyin Lokilta jo hänen työvuorojaan mutta en kyennyt pyytämään häntä viettämään vapaailtaansa täällä, tuijotan tekstiviestikenttää itkien epätoivosta enkä siltikään voi pyytää toista ihmistä haaskaamaan aikaansa minuun.

(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)

En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.

Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -

se iskee yhtä lailla

Ahmin jatkuvasti. Käytän kaikki rahani sipseihin suklaaseen jäätelöön pizzaan karkkiin rahkaan vaikka oikeasti minulla olisi juuri ja juuri varaa ostaa bataattia ja quorn-paloja. Tunnen lompakkoni kapenevan kun minä levenen, reiteni ovat jo selkeästi suuremmat eikä vatsani enää kauniiin litteä. Vihaan itseäni, vihaan saamattomuuttani ja itsekurittomuuttani melkein yhtä paljon kuin vartaloani, pitäisi tehdä kaikkea mutta sen sijaan vain piiloudun kauppakassin kanssa huoneeseeni ja syön kolmen päivän energiatarpeen yhdellä istumalla.

En jaksa.

meteoriitti

what doesn’t kill you

leaves scars

ruins your lungs

dries out all your tears

leaves you lying awake at 4 in the morning

wishing you weren’t alive

- c.c. -

Jalkani pettävät alta kesken koiran iltalenkin, rojahdan märälle nurmelle istumaan ja itken ja itken ja itken. Toivon olevani kuollut, toivon meteoriitin iskeytyvän maahan juuri siihen kohtaan missä minä olen (minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni), toivon auton liukuvan tieltä päälleni ja repivän vartaloni verta vuotaviksi paloiksi, toivon sydämeni vihdoin tajuavan olevansa rikki ja pysähtyvän, toivon toivon toivon toivon miksen vain voi kuolla, miksi minun täytyy elää, miksen voi vain pyyhkiytyä pois että tämä kaikki loppuisi.

(Sarviksen odotushuone on aina tyhjä kun menen sinne, missä kaikki ovat? Uuden psykiatrin kädenpuristus on kuin kuollut kala, hänen otsansa rypistyy hänen lukiessaan BDI:ni tuloksia. Minulle kirjoitetaan sairaslomaa syksyyn asti, olen taas kerran epäonnistunut enkä uskalla kertoa kenellekään.)

(Lappityttö muutti tänään poikaystävänsä kanssa yhteen. Painan mattoveitsen terää ihoani vasten kunnes veri tahraa kaiken; sekunnin murto-osan ajattelen jotain muuta kuin sitä, että elämäni rakkaus on jonkun toisen avopuoliso.)

Nurmikon vesi imeytyy ylös vaatekerroksien läpi ja kyyneleeni vuotavat alas nurmikkoon, kai siinä on jotain runollista.

i will raise you

Kiitos kaikille, jotka ottivat yhteyttä ja antoivat sympatiaa ja neuvoja. Olette kovin tärkeitä.

Koira löytyi lopulta, ja mun ihana pieni (iso) Ella, joka retkotti selällään sohvalla muiden eläinten vieressä ja sai heti lempinimekseen Elmeri, aiheutti minussa niin vahvan allergisen reaktion että jouduin antamaan hänet pois. En ymmärrä, hän oli minulla vain viikon, viikon, viikko ei ole yhtään mitään, mutta silti - tuntuu kuin pala sydämestäni olisi hävinnyt. En saa henkeä.

(Sydämessäni on nyt kolme väkisin irti revittyä kohtaa joiden en pelkää ikinä täyttyvän: menetetty kesämökki, menetetty Lappityttö, menetetty Ella. Kolme mustaa aukko sielussami.)

Työssäoppiminen on loppunut, olen palannut takaisin koululle. Hymyilen tytöille, nyökkäilen opettajalle, ajan traktoreita, johdan oppilaskuntaa. Valmistaudun ensi viikolla olevaan kuorokonserttiin, nauran Euroviisuille, kohteliaasti kieltäydyn treffikutsuista, lataan uuden jakson QI:ta ja Graham Norton Show'ta. Iltaisin kirjoitan päiväkirjaani siitä, kuinka haluan jäädä peiton alle ja kuolla.

who let the

Olen neljätoista tuntia vuorokaudesta ulkona, lappu lapun perään bussipysäkeille roskakatoksiin katuvaloihin ilmoitustauluille ohikulkijoille, grillaan kertakäyttögrilleillä kilokaupalla makkaraa näköhavaintopaikoilla, soitan paikallisiin löytökoirapaikkoihin ja rescuekoirayhdistyksiin ja etsijäkoiraliittoon ja kävelen jalkani sohjoksi. En saa unta ja silloin kun saan niin näen painajaisia, soitan terapeutille itkien musta tuntuu kuin mä olisin ansainnut tän olemalla ihmisenä niin epäonnistunut mutta miks mun koira ei mun koira oo mitään tehnyt ja nyt se on yksin ja peloissaan ja mä ansaitsen kuolla ja Lokille pyytäen autokyytiä jotta saan haettua koiraloukun lainaan. Terapian viikkokortit täyttyvät nollista ja viitosista enkä tiedä miten tulen selviämään tästä.

en

Kaikki menee päin helvettiä. Kaksi viikkoa pelkkää masennusta ja ahdistusta, minkä lisäksi uusi koirani karkasi tänään kun säikähti yhtäkkiä ihan vieressä kiinni paiskattua auton ovea ja ampaisi juoksemaan kuin rasvattu salama. Se ei ollut ehtinyt olla mulla edes tuntia, kun onnistuin jo pilaamaan kaiken.

Vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

sunny afternoon

Mulla on ollut täydellinen päivä.

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

well you can tell

Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.

Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.

Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.

(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)

(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)

Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.