credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

you make

Kiljaisen ääneen Kaunan säikäyttäessä minut, puhkean nauruun ja käperryn Heliä vasten sängyllä.

Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.

(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)

Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.

Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.

Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.

Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.

your rights

Tunnen kuinka sykkeeni nousee astuessani Jyväskylän rautatieasemalta (matkikselta) ulos kadulle. Kävelen ylös Kompassille, kierrän Forumin-JK:n-Torikeskuksen-Sokoksen enkä tiedä miten päin olla: kaikki on tuttua mutta kaikki on silti muuttunut, tuossa kuuluisi olla turistitoimisto, siinä taas ihan eri baari, eikö tässä ollut ennen ravintola? Hengitykseni tihenee ja tunnen paniikin puristavan keuhkoja, juoksen ostaman askin tupakkaa (ällämmän vihree kiitti vaikken ole ostanut askia kahteen kuukauteen enkä vihreää kuuteen vuoteen, ja ensimmäinen hengenveto maistuu vuoden kaksituhattakuusi syksyltä ja kadun päässä näkyvältä Lyseolta) pakenen ei-enää-tutun kahvilan ei-enää-tuttuun kulmapöytään ja puristan rannettani kovempaa kovempaa kovempaa kunnes on aika mennä pankkiin allekirjoittamaan vanhempieni puolesta kauppapaperit.

(Ostin tänään kahdensadankahdeksankymmenentuhannen euron tontin ja talon - hiukan kuumotti allekirjoittaa papereita, vaikka tiedän vanhempieni lukeneen ne tarkasti läpi. "Tässä kohtaa onnittelisin tavallisesti uudesta talosta", valvova virkailija sanoo nauraen, "mutta tässä tapauksessa onnittelen uudesta vierashuoneesta!" En ole vieläkään ymmärtää että äiti ja isi ovat oikeasti puolen vuoden päästä takaisin Suomessa - tavallaan tuntuu kuin he olisivat vasta äsken muuttaneet, mutta toisaalta tuntuu kuin he olisivat olleen Kiinassa jo vuosikymmenen. Olen kaikesta huolimatta iloinen että he ovat kohta vain puolentoista tunnin päässä.)

Käyn kampaajalla odottaessani paluujunan lähtöä, enää tukkani ei näytä siltä etten ole leikkauttanut sitä syyskuun jälkeen. Kilometrien jäädessä taakseni tunnen kuinka puristava tunne hellittää otettaan: vaikka kuinka en pidä Tampereesta kaupunkina, on tästä silti tullut koti. Hassua.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

geronimo

"Siis se oli tosi samanlainen kuin sä, silleen oikeen hyvällä tavalla! Te vaikutatte sopivan tosi hyvin yhteen", Lintu sanoo minulle hymyillen kuoron hallituksen kokouksessa. Änkytän posket punaisena enkä tiedä minne päin katsoa, mutta hymyilen silti niin leveästi että tytöt jatkavat huoletta saman puheenaiheen parissa: Heli vieressäni joidenkin päivien takaisissa kuorokaverin juhlissa, käteni lepäämässä hänen alaselällään tuntikausia pidempään kuin olisin uskonut meidän kummankaan jaksavan. (Minä Helin isosiskon synttäreillä aikaisemmin päivällä, kauhusta kankea ja niin kovin hiljainen, mutta paikalla, kutsun saaneena.) Hypistelen puhelintani enkä välillä ole uskoa elämää todeksi.

Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).


Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.

russian red

Tiedän että valitan jatkuvasti (syystäkin) äidistä, mutta voi kuinka onnellinen olen kun hän ja isi tulivat käymään Tampereella luonani, kun en itse päässyt heidän luo Helsinkiin. Eivät he ole kuin muutaman päivän Suomessa ja vain tunnin verran ehtivät olla täällä, mutta jotenkin on heti paljon turvallisempi olo kun tiedän heidän olevan lähellä. Halaan isiä ja tunnen kuinka sairastamisesta ja kaikesta muusta stressaantunut sykkeeni laskee kymmenellä. Kaikki on hyvin.

place de la république

Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.

...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.

No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.

kultanaamio

olen sinun
jos tahdot niin olen sinun
kuin sydämeni poukkoileva, raivokas
jos tahdot, olen sinun

legal alien

Kuumehoureiset päivät menevät keskenään sekaisin, nukun yli puolet vuorokausista enkä vaivaudu vaihtamaan pyjamaa ollenkaan päältä, ravaan vain sohvan, sängyn ja lääkekaapin väliä ja yritän kommunikoida yhtä kipeän Marjan kanssa.

Tänään on jo parempi olo, hengitys ei tunnu enää maailmanluokan urheilusuoritukselta ja jaksan jopa käydä kaupassa ostamassa mehutiivistettä ja roskapusseja. Ohittaessani lehtihyllyn tunnen sydämeni pomppaavan jonnekin kurkunpään kohdille - se on ilmestynyt. Käteni tärisevät napatessani lehden ja kävellessäni kassalle, tiedän ettei tuttu kassaneiti millään voisi osata yhdistää kannessa vilkkuvaa nimeä minuun, mutta oloni on silti itsetietoinen. Kotiin päästyäni heitän takin lattialle ja puolijuoksen sohvalle, enkä muista milloin olisi viimeksi hermostuttanut yhtä paljon. Selaan sivuja kunnes näen omat kasvoni hymyilevän iloisesti lenkkipolulla, ja olen niin huojentunut että lysähdän selälleni makaamaan: en näytä miltään riemuidiootilta, vaan ihan tavalliselta, iloiselta nuorelta naiselta. Miten se jaksaa joka kerta yllättää? Artikkelin olin lukenut jo ennen kuin tuttu toimittaja ("ikä meni yhden luvun liian vanhaksi mutta muuten oikein hienolta näyttää, kiitos!", naureskelen tekstiviestiä lähettäessäni) oli laittanut lopullisen version pomolleen mutta luen sen silti uudestaan. Sanoja oman kehonsa hyväksymisestä ja muka-vikojen arvostamisesta, henkilökohtaisista tavoitteista ja kauneusihanteiden muuttumisesta. Ja mikä kummallisinta, ne eivät tunnu valheilta. Niin kuin silloin sohvalla Appelsiinin vaimon kanssa nauhuri välissämme sanoin: olen edelleen tietoinen vartalostani ja ulkonäöstäni, ja jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta loppujen lopuksi olen ylpeä vartalostani ja siihen mihin kaikkeen se kykenee. "Näytin itselleni, mihin päättäväisyydellä pystyy."

Kohta pitäisi alkaa kiskoa vaatteita päälle, Heli on tulossa käymään joksikin aikaa, ja olosta huolimatta minun on pakko mennä kokoustamaan kuoron hallituksen, johtajan ja musiikkitoimikunnan kanssa kuoron tulevaisuuden linjoista ja projekteista. En osaa päättää, onko aikuisen elämä tylsää vai ihanaa vai jokin sekasotku molempia.