279

Tiedän, ettei sairaus katso ikää, kokoa tai sukupuolta, mutta kyllä sitä väkisinkin tulee vähän typerä olo, kun pillahtaa itkuun keskellä Valintataloa. Menin silti kassalle, vaikka valitsin rasvattoman maitorahkan sijaan tavallista jugurttia (miksi vitussa rasvatonta jugurttia ei voida tehdä ilman liivatetta??) ja puuron sijaan päätin ties kuinka pitkän itsemääräämän kiellon jälkeen ostaa mysliä. Kehoni on nyt tottunut syömään säännöllisesti, joten sille tulee myös säännöllisesti nälkä, ja olen aivan kauhuissani: mitä jos, mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Mutta kuudes päivä noudattaen sännöllistä ruokailurytmiä - kuudes päivä ahmimatta. Ehkä kaikki sittenkin olivat oikeasssa.

278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

277

Kirjoitin paperipäiväkirjaani tänään ja vasta kirjoitettuani luvun "6" sisäistin sen. En mä voi jatkaa näin, en voi - tunnen oloni koko ajan raskaaksi ja lievästi pahoinvoivaksi, rahat hupenevat moninkertaista tahtia kuin mihin olen tottunut, en mahdu enää lempivaatteisiini. Olen niin monta kertaa sanonut että nyt saa riittää, mutta en ole ikinä aikaisemmin tainnut sanoa sitä oikeasta syystä: olen aina halunnut lopettaa ahmimisen jotta voisin paastota, en lopettaa jotta voisin olla terve. Nyt olen vain... en tiedä, olen niin helvetin kyllästynyt tähän sairauteen. En aloita huomenna, aloitan NYT. Kuinka vaikeeta voi olla opetella syömään?

(Todennäköisesti itken jo huomenna aamulla jossain nurkassa koska en halua syödä ruisleipää vaan pussillisen hillomunkkeja, mutta no. Aina voi toivoa.)

276

Miksen vain voi olla hiljaa? Milloin opin että ei kukaan koulussa ihan oikeasti halua kuulla mitään mitä minulla on sanottavana, ei heitä vittu kiinnosta, miksen vain lopeta? Olisin vain hiljaa ja kirjoittaisin vihkooni enkä sanoisi mitään.

275

"se oli sen veljen kaa ne ei kumpikaan selvinneet"

ne ei kumpikaan selvinneet en ymmärrä mitä miten mutta minähän näin hänet huhtikuussa

en saa henkeä

274

Tuntuu kuin en olisi ikinä ollut lomalla (sairaslomalla), vaikka olen ollut takaisin koulussa vasta viikon. Lehmien haju ja perennojen tuoksu, ykkösiä ihmettelemässä ääneen luokkahuoneiden mystisiä nimiä, minä B-rakennuksen yläkerran naistenvessassa itkemässä kämmeniäni vasten. (Kukaan ei enää kyseenalaista poissaoloani ruokailun aikana, he kai luulevat sen johtuvan oksettavasta erityisruokavaliotarjonnasta. Luulkot rauhassa.) Onneksi saan hyväksiluettua ammattienglannin, niin päiväni eivät ole ihan yhtä pitkiä kuin muiden. Seison yksin bussipysäkillä ja kuuntelen Verdin Requiemiä musiikkisoittimestani - pitäähän se vain kahden ja puolen kuukauden päästä osata käytännössä ulkoa.

(Nekku on ilmeisesti edelleen vihainen minulle siitä, kun väsyneenä ja ahdistuneena ärähdin hänelle joskus toukokuussa; hän ole vielä suostunut sanomaan minulle sanaakaan, vaikka oli paras kaverini luokalla viime vuonna.)

Minun piti olla nukkumassa jo tuntikausia sitten. Sen sijaan juon itseni hyvää tahtia kunnon humalaan, tuijotan puhelintani haluten heittää sen seinää päin, katselen lääkepurkkejani ja mietin kuinka paljon pitäisi ottaa jotta nukkuisin vuorokauden ympäri. Sekin olisi niin paljon helpompaa jos olisin laiha.

273

anger is just sad's bodyguard

272

Välillä toivon etten olisi ikinä lähtenyt hoitoon, että olisin edelleen teini-ikäinen joka purkaisi pahaa oloa raivoamalla ja heittelemällä asioita ja syömällä liikaa särkylääkkeitä. Sen sijaan että saisin huutaa ja tietoisesti miettiä lauseen jolla satuttaa toista kaikkein pahimmiten, minun täytyy sulkea silmät ja hengittää ja laskea asioita joita aistini huomaavat ja jos se ei toimi niin ottaa lääke ja yrittää uudestaan. Miksen saa vain räjähtää? Olen muutenkin aivan yhdentekevä niin mitä vitun väliä jos polttaisin kaikki sillat, muuttaisin pieneen yksiöön vieraaseen kaupunkiin enkä näkisi enää ikinä yhtäkään toista ihmistä.

Yhdentoista tunnin ja yhdeksäntoista minuutin päästä jatkuu koulu. Haluan repiä ihoni kappaleiksi - mitä vitun väliä, ei kukaan sitä kuitenkaan halua nähdä.

271

Olin etsimässä tietokoneeni uumenista valokuvaa parin vuoden takaisesta punaisesta tukastani, kun löysin muutaman valokuvan jonka olin ottanut itsestäni (ihanan pitkätukkaisena punapäänä) alusvaatteillani viisi kiloa nykyistä hoikempana - valokuvia, joiden piti toimia muistutuksena siitä, etten enää ikinä halua olla niin painava.

Itken, ja hävettää niin paljon etten edes uskalla laittaa viestiä kenellekään. Miten voisin ikinä kelvata kenellekään tämän näköisenä?

270

Pikkuveli lähti ulos juhlimaan minun, Lokin, Sinin ja poikien kanssa saatuaan yhtäkkiä tietää saaneensa paikan yliopistossa Suomessa. Nauramme ja juomme ja nauramme lisää, viihdytämne muita keskustelemalla kiinaksi Lokin rinnoista ja vertailemalla nuorisokulttuuria eri maista. Törmään puoleen kuorostani baarissa, kysyn ketkä kaikki muutkin ovat päässeet laulamaan syyskauden ajan filharmonisten kanssa, hymyilen ja vitsailen ja tutustun uusiin ihmisiin mutta en oikeasti pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska Pikkuveli muuttaa Suomeen, tajuatteko se muuttaa Suomeen, en enää ole yksin täällä, rakas pikkuiseni tulee olemaan koulussa vain sadankuudenkymmenen kilometrin päässä minusta. Puolitoista tuntia junalla, ei kahdeksan tuntia lentokoneessa. Like, oh my God. En vieläkään ole täysin sisäistänyt asiaa.

(Nimenmuutoshakemukseni meni eilen läpi, yritin kirjoittaa uuden allekirjoituksen kaupassa ja melkein nauroin ääneen kun muistin vasta sanan puolessavälissä miten kynän kuuluu kaartua. Hassua.)

269

Minulla oli niin ihana päivä takana, aivan täydellinen - ja sitten paniikkikohtaus, pahempi kuin moneen kuukauteen, jostain niin pienestä ja typerästä joka ei ollut millään tavalla yllätys mutta oli silti kuin potku rintakehääni, ilmat lähtivät keuhkoista enkä saanut henkeä. Itken yksin sohvalla enkä tiedä mitä tehdä paitsi esittää kaiken olevan hyvin.

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.