keep the car running

Pukeudun Marvel-huppariin ja laitan korviin Harry Potter -korut, pompin pitkin sarjisfestarialuetta Kiurun ja hänen kaveriensa (mutta enimmäkseen Kiurun) kanssa ja nautin viimeisestä viikonlopusta ennen Kuoleman Työssäoppimisjaksoa. Satunnaisia faktoja antiikista ja runoudesta, kuorolaisten ikuisia korvamatoja, kahvista täriseviä käsiä ja enemmän cossaajia kuin kokematon sieluni on ikinä yhdessä paikassa nähnyt.

(Jätämme ruokapaikalta takaisin kävellessämme muun porukan vahingossa kauas taaksemme; huomaan yhtäkkiä olevamme kahdestaan kahvilan pöydässä ilman mitään hajua siitä, minne muut ovat menneet; hän naurahtaa ettei tiedä miten selviää kaksi tulevaa viikkoa ilman seuraani, enkä hetkeäkään kuvittele hänen vittuilevan minulle. Siitä on pitkän aikaa, kun olen viimeksi tavannut ihmisen jonka kanssa tulen näin nopeasti näin hyvin toimeen täysin omana itsenäni.)

Huomenna herätyskello repii minut sängystä viideltä ylös, vartin vaille kuudelta lähtee bussi tuosta vierestä ja aloitan matkani, puoli kahdeksalta aloitan ensimmäisen työvuoroni taimistolla. Vielä viikko sitten olin aivan kauhusta kankea ajatellessani koko jaksoa, mutta nyt alan pikkuhiljaa rauhoittua: niin kauan kun muistan syödä, juoda, meditoida ja mennä ajoissa nukkumaan, tulee kaikki järjestymään.

Kaivan työhaalarit ja hanskat kaapista, tarkistan kumisaappaat reikien varalta ja otan iltalääkkeet. I'm going on an adventure.

pilk- sak- rok- rik

"Mitä nyt pientä ihmiskauppaa näin profeettojen kesksen."

Istun sohvalla ja näpyttelen omalla kuusisormijärjestelmälläni Facebookin chattiin viestin-minuutin-tunnuin toisensa jälkeen, tiedän että pitäisi lukea tenttiin ja valmistella näyttöön mutta en vain voi painaa selainta kiinni; en nyt, kun Mäntyjärven Tikanpolkan alttostemmat soi päässäni ja hukutan itseni välttelyyn, hymyilen ja hymyilen ja hymyilen.

Lähden lenkille kun laidasta laitaan pomppinut keskustelu vihdoin loppuu, vaihdan aurinkolasit päähän ja laitan Sannin 2080-luvulla soimaan. Otan vapaapäivän - huomenna kaduttaa, mutta nyt haluan vain jatkaa olemista.

hold your breath and count to ten

Yritän olla olematta vihainen itselleni, muistelen terapeutin sanoja itseni validoimisesta ja Marjan eilisiä sanoja, mutta helvetti - en tule hetkeen unohtamaan Helin itkusta punertavia silmiä. Siitä on vuosikausia kun olen viimeksi jättänyt seurustelukumppanin, olin unohtanut kuinka uskomattomaksi paskiaiseksi se saa minut itseni tuntemaan.

Ehkä otan vain Buranan ja yhden liikaa unilääkkeitä, menen sänkyyn odottamaan uutta päivää. Huomenna on näyttö, perjantaina on tentti ja näyttö ja Sini ja kuorobileet, viikonloppuna on Kiuru ja kasa nörttejä. Eteenpäin.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.

i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.

eric's song

Eilinen tyttöjenilta Lokin kanssa oli hauskempi kuin pitkään aikaan: ravintola, ruoka- ja viinikauppa, juomantäytteinen leffaputki täällä yrittäessä samalla epätoivoisesti koota kolmiuloitteista palapelia, miltei tyhjän elokuvateatterin takarivissä nauraminen viimeisen Hobitti-elokuvan huonoudelle, kämpille paluu lieventämään järkyttävän käsikirjoituksen aiheuttamaa ärsytystä katsomalla värikkäitä musikaaleja. Sänkyyn kaatuminen joskus puoli kolmen jälkeen, väsyneenä ja edelleen vähän humalassa, vatsalihakset naurusta kipeinä.

Istun ikkunalaudalla juomassa aamuteetä, pesen vihreitä lautasia epäilyttävän suurella tiskiharjalla ja selaan miltei sata vuotta vanhoja valokuvia olohuoneen lattialla. On kovin hämmentävää olla täällä yötä niin pitkästä aikaa, viime kerrasta on... niin, viime kerrasta on melkein kolme vuotta.

(Herätessäni aamulla näen Lokin tumman hiuspilven vieressäni ja hetken aikaa en ole varma, milloin olen. Välillä mietin, että mitäköhän yliopistoaikaiselle tyttöystävälleni kuuluu, pitäisiköhän joskus laittaa viestiä, mutta ei - parasta että en, en kaiken tapahtuneen jälkeen. En tiedä kumman meistä on parempi olla ilman toista.) 

Käyn suihkussa irrottaakseni itseni irti koomasta ja laitan television päälle: liian vilkkaasti etenevän teknologian takia en voikaan laittaa Muumeja pyörimään vanhaan VHS-soittimeen, mutta löydän HDMI-kaapelin ja heitän Netflixin tietokoneeltani suuremmalle ruudulle odotellessani Lokin paluuta hereilläolevien maailmaan. Hetken päästä nauran jo ääneen ennalta-arvattaville juonikäänteille ja tumblrista löytyville kuville.

Tavallaan harmittaa lähteä täältä, onhan tämä asunto kotia lähin asia joka minulla on koko elämäni aikaana ollut, mutta ehkä on kuitenkin parempi totuttautua täällä taas olemiseen hitaasti. Useampi päivä täällä, etenkin nyt kun Lokki on lähtenyt, saattaisi olla liikaa tässä vaiheessa. Parempi lähteä nyt, hymy edelleen huulillani.

through the darkness

So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost

Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.

(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)

Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.

Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.

Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

you know what

Ensimmäistä kertaa ikinä Marja sai minut itkemään. Kyllähän minä aina olen tiennyt että hän on tunnekylmä narttu, mutta herrajumala, olisin kuvitellut -