onneksi kuorotyttökaveri (joka sattumalta on myös marjan luokkakaveri, ihan outoa) hymyili hölmöille sisäpiirivitseille eikä äänivastaavani ollut vihainen vaikka niin pelkäsin; loppuilta meni paljon paremmin, ja perinnelaulumme soivat läpi ravintolan kun automaattisesti jakauduimme neljään-kuuteen-kahdeksaan äänialaan. tietenkin aiheet lopulta liukuvat juomalauluihin, ja kun tulee minun vuoroni tyhjentää lasi niin minähän teen sen - ihan sama, että kyseinen lasi on täynnä hyvää punaviiniä. minulle vislataan ja taputetaan, ja kun vihdoin hyppelen kuorotytön kanssa bussipysäkille niin hymyilen ja hyräilen hänen kanssaan. aivan sama kuinka monta tuntia vapaa-aikaa tämä vie ja kuinka paljon stressiä aiheuttaa, kyllä mun kuoro paras kuoro tämä on sen arvoista.
(kuukauden päästä sinfoniaorkesteri soittaa britteniä, sostakovitsiä ja brahmsia; tuttu kapellimestari ja sellosolisti jonka nimen muistan vuosien takaa, kuoropoika on jo luvannut tulla seuralaiseksi ellei kukaan muu halua. brahmsin sinfonia numero kolme f-duurissa nostattaa kyyneleet silmille mutta en minä voi olla menemättä.)
huomenna aamulla nousen kukonlaulun aikaan ehtiäkseni sumplia bussimatkat lentokentälle, vuorokauden päästä ulkona on kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja voin taas hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)