kuulen isoisän hengityskoneen äänen öisin suljettujen ovien läpi ja pelkään kuollakseni että alle kolmen tunnin päästä näen hänet viimeisen kerran. laskuri tikittää joka päivä-tunti-minuutti eteenpäin, mietin että keneltä puhelu minulle lopulta tulee (mummilta vai äidiltä? tuskin isiltä, hän ei ole hyvä tunteiden kanssa) ja mitä teen kun se tulee (kenelle minä soittaisin? lokille? ei minulla ole ketään joka pitäisi minusta kiinni ja kuiskaisi hiuksiini lohdullisia sanoja, ei ole ollut pitkään aikaan) ja mitä laitan päälleni hautajaisiin (ei minulla ole suruvaatteita, ei edes suoria housuja tai matalakorkoisia kenkiä, mitä minun on tarkoitus tehdä? enhän minä voi mennä ostamaan vaatteita ihmisen hautajaisiin joka on vielä elossa? mutta miten minun olisi tarkoitus selvitä stockmannin naistenvaateosastosta itkemättä jos isoisä olisi jo kuollut?) ja miten haluan itse sitoa haudalle valkoisen kimpun mutten tiedä miten voisin sen jälkeen enää mennä töihin sitomaan punaista-keltaista-liilaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
(minä en ymmärrä kuolemaa, en ymmärrä, miten joku voi vain lakata olemasta, ikuisesti, loputtomasti, minne hän muka menee, äärettömästi, jäljellä vain tyhjä ja mätänevä kuori, ei, älkää tehkö minulle sitä, kiltit, ei)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)