kahta en vaihda

pohjoisen reissusta selvitty kunnialla takaisin kotiin - ilman yhtäkään suurta riitaa, herrajestas. kolmen vuorokauden aikana olen istunut junassa yhteensä kuusitoista tuntia ja taksissa varmaan lähemmäs viittä, minkä lisäksi siellä oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, mutta oli oikeasti ihan ok reissu. paljon lumi- ja jääveistoksia, jotkut kerrostalojen korkuisia, ja yllättävän hyväkuntoisessa puistossa ajoimme bussissa siperiantiikerien keskellä. mahtavinta minun mielestäni oli kyllä liigeri, niitä ei kovin moni voi sanoa nähneensä livenä!

(kamalan paljon ruokaa ja äiti vieressä nalkuttamassa eikä minulla ollut tarpeeksi paksuja lapasia ja koti-ikävä alkaa saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mutta shhh, nyt en ajattele sitä. päätän muistaa vain hyvät asiat.)

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten kellon lyödessä kaksitoista purskahdin itkuun ja halasin marjaa niin tiukasti ettei toinen meinannut saada henkeä. olin niin hämmentynyt selvittyäni vuodesta 2012 hengissä, selvisin sairaslomalle taas kerran jäämisestä ja jätetyksi tulemisesta ja lappityttö-tarinan päätöksestä - en vailla pysyviä arpia viimeisestä mutta selvisin silti. pakostakin pistää miettimään, mistä kaikesta vuonna 2013 tapahtuneesta voin olla ylpeä:

muutin ihanaan asuntoon parhaan ystäväni kanssa 

uskalsin uhmata äitiäni ja hakea kouluun jonne itse haluan

uskalsin mennä kuukauden päiväsairaalajaksolle

pääsin kouluun ja jaksoin oikeasti käydä siellä

etsin itselleni terapiamuodon joka toimii

leikkasin elämästäni pois ihmisen joka ei ansainnut olla osa sitä

uskalsin ilmaista tunteeni ja olla luovuttamatta

...ja pakko minun on kai jotain hyvää olla myös tehnyt, kun voin kutsua sitä yhtä tyttöystäväksi. ♥

loppuvuoden (hassua, loppuvuosi, vaikka eihän ensi vuoteen ole kuin kolme ja puoli tuntia tässä aikavyöhykkeessä) ajattelin viettää sängyssä katsomassa doctor who:ta, juomassa täysin sokkona ostettua rieslingiä ja hengittäen.

hyvää uutta alkua kaikille, olkaahan turvallisia rakettien ja juotavan kanssa, jooko?

e-f-e-f-e-f

aamulla suuttumuksesta tärisevistä käsistä huolimatta päivä oli hyvä: sängyssä lojumista, perinteinen joululoman jaws-elokuvaputki, kolme pulloa pepsi maxia ja pistaasipähkinöiden kuorimista kunnes sormiin sattuu. joskus iltapäivästä harkitsin suihkua mutta ei, nautin viimeisestä lorvimispäivästä täysin siemauksin, huomenna ostoksille ja ylihuomenna kolmeksi päiväksi koillis-kiinaan katsomaan jääpatsaita ja siperiantiikereitä.

vielä tunti sitten makasin täysin rentona epämääräisessä meritähtiasennossa (oi luoja miten rakastankaan sänkyäni täällä, mahdun nukkumaan ihan missä asennossa takana eivätkä sormet tai varpaat ikinä pilkistä reunojen yli), kikatin en-oikein-millekään ja näpersin puhelinta ja selasin trilleriä jota en ole lukenut vuosikausiin, mutta sitten - en tiedä, jotain, yhtäkkiä olenkin aivan paniikissa, ärsyttävä typerä huono miksi kukaan haluaisi älä koske, kaikki vuosien varrella kuulemani julmat sanat tunkeutuvat päähäni eivätkä lähde pois, haukon henkeäni ja käperryn nurkkaan ja itken ja itken ja itken, kello on kohta puolenyön mutten silti halua mennä nukkumaan, en halua mennä nukkumaan koska silloin on pakko herätä ja pelkään niin paljon että tämä kaikki onkin vain unta. että herään huomenna vain tajutakseni että kyllä, olen edelleen yksin; ei, en edelleenkään ole vaivan arvoinen. liian ärsyttävä, liian äänekäs, liian sitä (ruma) ja liian tätä (lihava).

a light that never goes out

netti yleisellä tasolla reistailee, minkä lisäksi great firewallin ohittava softa jumittaa, uskomatonta miten pitkältä ajalta kaksi päivää tuntuu kun ei pääse verkkoon.

olin kuolla joulupöydässä, sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi otsalle kun lapioin laatikoita lautaselleni. onneksi muuten aatto selvittiin kunnialla - kuusen alla oli michael korsia ja mulberryä, hermèsiä kolmeenkin otteeseen ja paljon muuta, hyvä etten värissyt innosta avatessani paketteja. ("mikäs siinä, mutta välillä taas muistan että en oikeesti oo varma onko isin ja pikkuveljen sen arvoista että joudun kestää äidin sanoja", kirjoitin helille jo seuraavana iltana äidin räjähdettyä taas tyhjästä ja huudettua minulle että ehkä minun olisi ollut parasta pysyä suomessa.) yritän pitää hengitykseni tasaisena, menen huoneeseeni suljetun oven taakse jok'ikiseksi hetkeksi kun en ole kylpyhuoneessa, keittiössä tai perheen kanssa kaupungilla. välillä olen silti tulla täysin mökkihöperöksi, pakko ottaa oxamin kun koko keho huutaa pois tästä talosta pois tästä talosta pois täältä pois täältä pois pois pois enkä pääsisi pidemmälle kuin asuinalueen porteille vaikka haluaisinkin.

(näen aivan ihmeellisiä unia taas: ulkona sataa sokeria, työpaikka täyttyy pelkistä tulilatvoista ja heli työntää minut kaivoon huutaen sanoja jotka olen viimeeksi kuullut lukioaikaisen tyttöystävän suusta. herään säpsähtäen ja joudun rauhoittelemaan itseäni pitkään, selaan mustekala- ja apinahymiöin varusteltuja viestejä ja onnistun nostamaan hymyn huulilleni ennen kuin vaivun takaisin uneen.)

onneksi on pikkuveli, nauramme ja heilutamme käsiämme kuin mitkäkin sekopäät puhuessamme niin nopeasti ja niin omalla kielellä että vanhemmilla alkaa olla vaikeuksia pysyä kärryillä - "it's not our fault that you don't understand our spectacular lingo", huudamme takapenkiltä ja yritämme tuloksetta pidätellä naurua ilmeillessämme heidän selkiensä takana. äiti ottaa meistä sohvalla kuvan jossa näytän aivan uskomattoman typerältä mutta lisään sen silti facebookiin, veljellä on käsi harteideni ympärillä ja hän selittää jotain kemia-aiheista vitsiä, minä en ymmärrä puoliakaan mutta silmäni ovat silti kiinni ja hymyni pelkkää hammasta niin kuin aina nauraessani aidosti, kun olen niin onnellinen etten pysty lainkaan hallitsemaan kasvojani.

let nothing you dismay

kello ei ole edes kolmea iltapäivällä kolmantena päivänä täällä ja nyt jo oli läheltä piti -tilanne. taas jostain aivan pienestä, piparkakkukuorrutteesta ja kuinka minä taas tahallani pilaan ja sotken kaiken, hän saa puhua minulle ihan niin törkeästi kuin sielu sietää mutta minun pitää kunnioittaa vanhempiani tai muuten joten lopputulos on aina sama: jos sanon sanallakaan vastaan niin äiti muuttuu maailmanhistorian pahimmaksi marttyyriksi, minä olen lähellä itkeä turhautuneisuudesta ja isi joutuu rauhoittelemaan molempia vuorotellen.

(eilen äiti istui pelaamasssa tietokoneellaan ja selitti siitä kuinka häntä mietityttää että onkohan hän vaikuttanut minun psyykkisiin ongelmiini. teki mieli huutaa että mitäs vittua luulet sulta olis pitänyt kieltää lasten hankkiminen, ensimmäinen muistoni on äidin bulimian todistaminen, olen kasvanut kuunnellen kuinka en ikinä ole tarpeeksi hyvä fiksu laiha kaunis laiha laiha laiha ja auta armias jos en huuda kiitollisuuttani jokaisesta pienestä asiasta, kaikki on aina minun vikani koska minä olen kiittämätön pieni paska ja äiti vain viaton uhri. joten joo, sanoisin että ehkä äidin käytöksellä on ollut pieni osa tautiluokituslistani laajuuteen.)

(kyllä, olen varsin tietoinen siitä kuinka katkera olen äidilleni, thankyouverymuch.)

mutta olen sentään saanut jo kahtena yönä nukkua yli kymmenen tuntia putkeen, olen katsonut televisiota ja pelannut pelejä ilman huonoa omatuntoa ensimmäistä kertaa miesmuistiin, eilen olimme koko päivän kaupungilla ostoksilla ja käytiin varaamassa junaliput maan koillisosaan ensi viikonlopuksi. kyllä minä jaksan, pakko minun on jaksaa, ei tässä muita vaihtoehtoja ole. ei vaikka minun kuinka tekisi mieli -

olen sinun

herään tokkuraisena lentokoneessa juuri ennen kuin korkeusmittarin numerot alkavat laskea, täytän nopeasti maihinnousulomakkeen ja kelaan äänikirjaani yli viisi tuntia takaperin. odotan ties kuinka monessa jonossa ja yritän totuttaa korvani kuulemaan kiinaa suomen sijaan, hävettää miten paljon olen unohtanut - kymmenen kuukautta sitten osasin keskustella sujuvasti, nyt en varmaan selviäisi kauppareissua vaikeammasta dialogista. jäljittelen ohjekylttien merkkejä sormella käsivarttani vasten, yritän totutella kirjoittamaan kuvia kirjainten sijaan, muistelen miten kysytään kuulumisia ja puhutaan suunnitelmista ja pyydetään neuvoa.

äiti ja isi ovat terminaalilla vastassa autonkuljettajan kanssa, kotona odottaa juuri herännyt pikkuveli ylikasvaneessa tukassa ja pikkuruinen kissa sylissä. "oota, kyllä mä päästän ihan kohta irti", sanon halatessani toista tiukasti ennen kuin olen edes saanut ulkovaatteet pois päältä, hän vain nauraa ja rutistaa yhtä lujaa. huudan tervehdykset taloudenhoitajalle ennen kuin alan juosta taloa läpi, yksi kaksi kolme kerrosta ja kaikkialla tuoksuu isiäitiveliturva. kolme viikkoa on pitkä aika olla pois kissojen koiran marjan helin kaiken luota, mutta on tämäkin silti koti.

(vanhemmat palasivat pari päivää sitten japanista työreissulta, minua odotti tuliaisena michael korsin logolla varustettu kauppakassi, saatoin vähän kiljaista.)

(我有一个女朋友很漂亮, tuntuu hassulta sanoa dialogitehtävistä tuttu lause ja voida tarkoittaa sitä.)

(hymyilyttää.)

when i see your

kohta kohta kohta kohta kohta.

viimeisestä tentistä kolmonen, viimeinen työvuoro suoritettu kunnialla loppuun, huomenna viimeiset johtokunnan ja hallituksen kokoukset ja sitten loma autuas loma. huomisillan vietän helin, valkoviinin ja greyn anatomian kanssa, perjantaina pitäisi aamulla jaksaa ryömiä kotiin asti hakemaan matkalaukku ja suuntaamaan nenä kohti helsinki-vantaan lentokenttää ja sitten itä-aasia. en millään jaksaisi pakata, en kolmeksi päiväksi saati sitten kolmeksi viikoksi, mutta kai sitä on pakko. tämä ei minun mittapuullani edes ole kovin viime tinkaan jätetty: lähdettyäni brysseliin muutama kevät sitten sain matkalaukun pakattua valmiiksi kirjaimellisesti viittä minuuttia ennen kuin kyytini lentokentälle saapui.

hauskaa lomanalkua, muruset - jos minusta ei kuulu sunnuntaihin mennessä, voitte olettaa lentokoneeni syöksyneen maahan jonnekin altai-vuoriston kieppeille. 再见!

the wind is really

viime yö oli hirveän levoton, heräsin kerta toisensa jälkeen unista joissa kuoropoika näpisti puhelimeni ja nauroi, että en ole tarpeeksi kaunis vastaanotetuissa tiedostoissa vilkkuvalle tytölle. sain vajottua rauhallisempaan uneen vasta aamulla kahmittuani koiran kainalooni patteriksi, mutta noustuani yhdentoista aikaan rintaani puristi edelleen.

ajattelin lohduttaa itseäni hakemalla porkkanapiirakkaa lähikaupasta, olisi kannattanut jäädä kotiin: lensin kauniissa kaaressa jäälle, kolhin koko vasemman puoleni niin pahasti että edes marjan tramalit eivät lopeta kyynärpään-polven-nilkan jomotusta. takaisin kotiin hoiperreltuani olin pyörtyä kun nostin housujen lahkeen ylös ja näin rikki menneen ihoni, paksu kerros oli repeytynyt irti ja näin kuinka verta pumppasi ulos sydämenlyöntien tahdissa. en tiedä miten onnistuin pysymään tajuissani ja olemaan oksentamatta puhdistaessani haavan: minun itseni tahallaan viilletyt haavat iholleni eivät haittaa, mutta missä tahansa muussa tilanteessa veri on vain pwolhgrgpsojgp en kestä en kestä en kestä. välillä pelkkä vuotavan veren ajatus saa minut vajoamaan lattialle.

(minun ja marjan välit ovat olleet kamalan kireitä viime viikot, ja tiedän sen olevan minun syytäni - olen ollut niin kamalan stressaantunut koulusta kuorosta kaikesta, että olen ollut aivan hirveä narttu ja purkanut sen enimmäkseen kotona. en ole jaksanut tehdä kotitöitä, olen tiuskinut mitättömistä asioista ja lukittautunut huoneeseeni mököttämään täyisn turhasta. ihme että marja ei ole räjähtänyt minulle, itse en varmaan olisi pystynyt samaan. tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun välimme ovat taas tuntuneet normaaleilta: istumme tietokoneidemme kanssa olohuoneessa katsomassa paskaa telkkaria, marja antaa minulle tuoretta kuplamuovia vastineeksi lahjoittamastani harsopaperista ja nauramme salkkarien juonenkäänteille.)

sinun pitää omanasi

pidättelin itkua läpi koko saiturin joulun. olen lukenut sen sata kertaa ja fanisovituksiakin monessa eri universumissa, kyllä minä tiesin mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta siltikään en pystynyt estämään toisen näytöksen lopussa vihdoin poskille kieriviä pisaroita. "ehkä mä sittenkin jaksan äitiä tänä jouluna", sanon pinnille narikkajonossa, ja kerrankin jaksan jopa uskoa itseäni.

eilen minä olin niin kovin reipas vaikka väsytti niin kovin paljon. jaksoin nousta ja syödä aamupalan ja lenkittää koiran ja käydä hoitamassa virallisia paperisotia ennen kuin annoin itselleni luvan istuttaa istuttaa itseni helin sohvaan pariksi tunniksi - tein parhaani hillitäkseni halua käpertyä mustekalana toisen ympärille kun seurassa oli muita ihmisiä, ei kuulemma olisi tarvinnut. evo. saavutuksista suurin oli kyllä nostaa itsensä takas ylös ja lähteä ulos pistävään pakkaseen, mutta kun kerran on konsertti laulettavana niin sitten on konsertti laulettavana. meni itse asiassa todella hyvin, ehdottomasti paremmin kuin torstaina, ja illalla kuoron joulujuhlassa jaksoin nauraa ja laulaa ja hymyillä ja leikkiä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin - vaikka he kiusasivatkin sitä, että naputtelin puhelinta niin usein.

tänään heräsin vasta puolenpäivän jälkeen, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut niin myöhään. haluaisin vain jäädä sänkyyn katsomaan salkkarien ensimmäistä kautta, mutta ehkä opettelen silti kevätperennoja. kyllä minä jaksan skarpata vielä yhden viikon. yksi viikko: yksi tentti, yksi työvuoro, yksi kuoron hallituksen kokous, yksi koulun johtokunnan kokous, ja sitten olen valmis. sänkyni kiinassa on leveämpi kuin minä olen pitkä (vaikka siihen ei vaaditakaan kovin paljon, taskukokoinen teidän henkilökohtaisen mukavuutenne vuoksi) ja kylpyhuoneeni amme niin suuri etten yletä makaamaan siinä pituussuunnassa, tulen kolmen viikon ajan kuulemaan veljeni äänen naapurihuoneesta ja leikkimään pikkuruisten tiikeriraitaisien kissojen kanssa, nauttimaan siitä että on taloudenhoitaja joka pesee pyykit ja laittaa ruoat ja minä voin vain olla.

gaude

pari kertaa onnistuin unohtamaan muutaman rivin verran sanoja, mutta en muista milloin olisin laulanut konsertissa yhtä vapautuneesti - en vaikka minut laitettiin keskelle eturiviä elämää kauniimmin laulavan tenorisolistin viereen. tukka oli hyvin ja paita istui nätisti eivätkä käteni tärisseet kuin vähän ensimmäisten kappaleiden aikana.

(jälkikäteen olin alkaa panikoida ja pidätellä itkua, miksi raahasin ihmisiä tänne ei ketään muuta kiinnosta turhaan vaan puudutan toisten iltoja en enää ikinä pyydä ketään, mutta sain hengitykseni tasaantumaan siihen mennessä kun he tulivat kaupasta takaisin autolle ja sain hymyillä toista vasten)

huomenna vain ruotsia ja sitten on vihdoin, vihdoin viikonloppu. illalla teatteriin pinnin kanssa, lauantaina kaksi lisää konserttia ja pikkujoulut, sunnuntaina perennojen opettelemista ja jotain-saa-nähdä-mitä. ei ainakaan herätyskelloja.

szüs mária

kiepautan hyasintteja sammaleeseen ja paketoin asetelmia ja ohjeistan ruukkukasvien hoidossa ja siivoan ja laskutan ja tilitän ja jaksan vitsailla jutella hymyillä jokaiselle (vitun) asiakkaalle ja samassa tilassa toimivan oman tilan kaupan myyjille. huudan bussipysäkiltä vielä kikattaen heipat työkaverilleni, mutta vihdoin penkille istuessani romahdan. olen sekä fyysisesti että henkisesti niin (vitun) poikki että pidättelen itkua koko kolmenkymmenenviiden minuutin bussimatkan ajan, kotiin pääsytäni käperryn sohvalle enkä enää liiku.

(miksi en kelpaa itselleni? milloin tulen kelpaamaan itselleni? kelpaanko muille? ansaitsenko edes muita? suljen silmäni ja yritän sammuttaa (vitun) aivoni.)

huomenna joulukonsertti, pelottaa aivan hirveästi. niin monta tuttua katsomossa (marja heli lokki ässä sini, appelsiini puolisoineen ja jopa yksi opettajistani perheineen), ihan varmasti kompastun aivastan unohdan stemmajaot ääneni särähtää tiputan nuottikansion nolaan itseni koko (vitun) kirkon edessä.

and you can tell

eilen kahdeksasta neljään ensiapukurssi, tänään kahdeksasta neljään ensiapukurssi ja nyt vielä tuntikausien kuoroharkat, huomenna kahdeksasta yhteen koulua ja yhdestä kuuteen töitä, torstaina puoli viiden herätys suurlähetystöreissua varten ja illalla konsertti, perjantaina taas kahdeksaksi kouluun enkä tiedä miten minun kuuluu jaksaa kun olen nyt jo lyyhistyä -

onneksi on helin sohvan nurkassa juodut kahvit, saan edes hetken ajan hengittää rauhassa. suurimman osan ajasta jopa muistankin hengittää, silloin kun aivot eivät pyöri väkkäränä päässä ja panikoi että saanko mä ja uskallanko mä ja haluaako se ja apua apua apua en osaa ja ja ja, yritän keskittyä elokuvaan vaihtelevin tuloksin.

kohta lähden kolmeksi viikoksi pois, pitkästä aikaa minua oikeasti harmittaa olla pois tampereelta.

nanana nanananana

"ei luoja, missä meidän kaikki särkylääkkeet on, ei tässä voi olla kaikki? en enää ikinä haluu liikkua."

marja nauraa tuskailulleni ja kiittää olematonta luojaa siitä, ettei hän itse harrasta tanssimista. vatsa-, kylki- ja selkälihakseni huutavat, ääneni on käheä ja olen aika varma että jalkateräni tippuvat kohta irti, mutta ei se mitään - vilkkuvat valot, koko vartalon läpi jyskyttävä basso, se aivan uskomaton määrä adrenaliinia joka virtaa suonissa... kaikki seuraavan päivän epämukavuuden arvoista. en muista milloin olisi viimeeksi ollut yhtä hauska ilta, vaikka olikin pakko juosta bussiin vartin ennen pilkkua ja missata viimeiset hitaat.

(käsi lantiollani ja toinen kaulallani ja hymy huuliani vasten, voi kuinka olisinkin halunnut jäädä. hermostuttaa niin kamalasti huominen, en tiedä mitä toinen ajattelee tuntee haluaa; yritän keskittyä läksyihin mutta sormeni nykivät jatkuvasti kohti sinistä kuulakärkikynää, ne haluavat vaihtaa siistin kalligrafian viidenkymmenen sanan minuuttitahdissa sutattuun kaunokirjoitukseen.)

tänään pitäessäni opiskelutaukoa järjestelin uudestaan neulepuikko- ja virkkuukoukkulaatikkoni, minkä jälkeen kävin läpi kaikki cd-levyni ja erottelin ne kolmeen pinoon: pelastusarmeijan kirpputorille lähtevät, kaapin pohjalle menevät ja hyllyllä säilyvät. hymyilen omistuskirjoitetuille eppu normaalin levyille, satoja ja satoja kertoja läpi kuunnellulle aerosmithin pumpille, ensimmäiseen tatuointiini niin tiiviisti kietoutuneelle miles davisin kind of bluelle ja pikkuveljeltäni kymmenen vuotta sitten lainatulle nightwishin oceanbornille, hypistelen äänikirjoja ja suoristan rivejä. tämä on niitä päiviä, kun melkein jaksan uskoa tulevaisuuteen.

mysterious as

itsenäisyyspäivän kunniaksi hakkaan näppäimistöä ja hyvä etten ärise ääneen.

en ole ikinä ollut poliittisesti aktiivinen ihminen, mutta olen välillä huutaa raivosta sen takia, että isin poliittisen aseman takia en voi edes teoriassa sanoa julkisesti mitään, minkä voisi tulkita itä- ja kaakkoisaasian politiikan, kiinan kansantasavallan tai yleisesti kommunismin vastaisena. en edes voi puolustaa kapitalismia liian äänekkäästi, en ainakaan jos haluan ettei minulta kielletä pääsyä perheeni luo - puhumattakaan seurauksista, joista vanhempani joutuisivat kärsimään työelämässään. en mielellään en edes sähköpostitse tai tekstiviestitse, ja kaikkein vähiten sosiaalisessa tai missään muussakaan mediassa. viime kuussa lipsahdin ja sain saman tien kolme puhelua että herrajumala pois tuo ja äkkiä; "sitä on vaikea kuvitella miten laajasti ja tarkasti sun isää ja setää oikeasti valvotaan", tätini sanoi minulle ja kertoi yksityiskohtia jotka nostivat ihoni kananlihalle.

on olemassa asioita jotka ovat niin uskomattoman väärin.

(hävettää myöntää, että välillä olen kamalan vihainen vanhemmilleni koska he muuttivat maahan, jossa heidän tytärtään saa hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia laillisesti syrjiä millä tahansa elämän osa-alueella. tiedän ettei kyse ole millään tasolla minusta, isäni tekee tärkeää työtä ja olen ylpeä hänestä, mutta silti - eikö heitä yhtään häiritse?)

rex gloriae, rex gloriae

en ole ikinä nauttinut historian opiskelusta, en samalla tavalla kuin vanhempani (sotahistoria taidehistoria poliittinen historia taloushistoria sosiaalihistoria kulttuurihistoria teologia arkeologia historian teoria historian filosofia), yliopistoaikainen tyttöystäväni tai edes lokki; minua kiinnostaa vain erittäin tietyt osa-alueet (atlantin orjakauppa, englannin kielen kehitys 400-luvun puolestavälistä 1600-luvun loppuun, rokokoo). ehkä se johtuu siitä että ajatus taaksepäin ulottuvasta äärettömyydestä ahdistaa, pelkkä ajatus että muutkin ihmiset ajattelevat ahdistaa.

mutta silti, en ikinä tunne itseäni yhtä osaksi historiaa kuin laulaessa ja kuunnellessa musiikkia. hildegard bingeniläinen istui yhdeksänsataa vuotta sitten luostarissa säveltämässä hyveyden näytelmää, rakastunut beethoven omisti kaksisataa vuotta sitten kuutamosonaatin nuorelle kreivittärelle, anna-mari kähärä viimeisteli puoli vuotta sitten meidän kuorolle omistetun sävellyksen yhdestä lempirunostani, minä seison tänään huoneessani ja yletän ensimmäistä kertaa laulamaan god rest ye merry, gentlemenin ylä-e:n mezzofortena pianon sijaan. en ole vain yksinäinen tyttölapsi tampereella: minä ylläpidän historiaa, olen osa (ihan sama kuinka pieni osa, osa silti) jotain suurempaa kuin elämäni.

edes pientä lohtua pimeään torstai-iltaan.

let this be a warning

one brings sorrow

two bring joy

three a girl

and four a boy

five bring want

six bring gold

seven bring secrets never told

eight bring wishing

nine bring kissing

ten, the love my own heart's missing

born again

makuhermot uusiutuvat joka kymmenes päivä. keuhkot uusiutuvat muutamassa viikossa, ihokin jo kuukaudessa. veri vuodessa, hiukset muutamassa, luuranko kymmenessä ja sydän kahdessakymmenessä vuodessa.

vuosi ja kaksi päivää: suonissani ei enää virtaa sama veri kuin se, joka nostatti punan lappitytön keittiön seinää vasten painautuneelle iholleni. nyt olen valmis; nyt olen surrut tarpeeksi. painan nappia ja laskurin numerot virtaavat takaperin nollaan. uusi alku.

puhdistan itseni kahdesti mantelilta tuoksuvalla suihkusaippualla, kuorin ihoni punaiseksi ja hieron siihen öljyä, pesen kasvoni ja harjaan hampaani ja harjaan ne uudestaan, käytän tavallista shampoota ja hopeashampoota ja annan hoitoaineen vaikuttaa melkein kymmenen minuuttia. istun suihkun lattialla ja annan veden valua niin kuumana että tuntohermoni syttyvät tuleen.

spend all

ahdistus kiertää kehää ympärilläni ja menetän tajuntani keskellä luokkahuonetta, opettaja on huolissaan mutta minä vain heilautan kättäni kun vihdoin jaksan nostaa sen, kävelen huterin jaloin vessaan ja itken ja itken ja itken.

pakenen elämää lokin luo, huonoa telelvisiota ja hyviä joulutorttuja ja hiljaisuutta, jota ei tarvitse yrittää peittää teennäisellä puheella. käperryn suuren sohvan nurkkaan ja annan koiran kuolata vaatteilleni, en nosta katsettani edes kun hän-jonka-luulimme-olevan-ystävä tulee käymään. emme lokin kanssa kumpikaan korota ääntämme, emme reagoi kolmannen kyyneleihin emmekä anna hänen yrittää laukoa tekosyitä. mä välitän susta todella paljon, mutta mä en aio olla ystävyyssuhteessa jossa toinen saa mut toistuvasti tuntemaan itseni arvottomaksi. mä ansaitsen parempaa. en katso häntä silmiin, en halua enkä pystyisi vaikka haluaisin, en edes silloin kun hän tunnin jälkeen pukee ulkovaatteet päälle ja astuu rappukäytävään. en pysty.

(aina kun lähden pois hervannasta tulee mieleen se yksi aamu yli neljä vuotta sitten, kun heräsin oudosta asunnosta kahden miehen välistä ja hiivin ulos herättämättä ketään. ei ole väliä kuinka monta kertaa olen käynyt sen jälkeen lokin tai helin luona, jokin siinä fuksivuoden syysaamussa on syöpynyt ikuisesti lihasmuistiini.)

näen painajaisen painajaisen jälkeen, lopulta laitan valot päälle ja luen romaania elämää suuremmasta rakkaudesta. en mene kouluun. ihan sama.

tyttö sekä hän

"were you in love with her, beast? did you honestly think she'd want you when she had someone like me?"

näin aamulla kalevan kirkon edessä tytön jonka kasvoja kehysti punertava kiharapilvi, ja hetken ajan olin varma sen olevan se yksi, josta olen niin monet kerrat nähnyt painajaisia. hengitä.

lauloin tänään god rest ye merry, gentlemen kauniisti, paljon kauniimmin kuin kertaakaan aikaisemmin. silti sormeni puristivat koko ajan sulkeutuvaa haavaa ja mietin, että joko tänään vai ehkä huomenna kun -

läpikuultava valo

ihoni kirvelee niistä kohdista mistä veri on tihkunut ulos, yön aika punaisiin lakanoihini on hankautunut tummempia raitoja. en jaksa välittää.

joka toinen viikinloppu marja menee turkuun tyttöystävänsä luo, ja joka toinen viikinloppu tyttöystävä tulee turusta meille. välillä katson heitä yhdessä tai istun yksin hiljaisen asunnon lattialla ja vihaan heitä niin paljon että kyyneleet kihoavat silmiini. petetty jätetty rikottu yksin yksin yksin yksin.

vihaan itseäni tavallistakin enemmän tällaisina hetkinä, vihaan katkeruuttani ja kateuttani ja itsesääliäni, vihaan miten annan muiden vaikuttaa minuun ja vihaan omia reaktioitani.