rangabang

Kuuntelen auton etupenkillä radiota ja nautin penkkien lämmityksestä, selitän jotain ikuisista ongelmistani ranskan kielen lausumisen kanssa kun yhtäkkiä kuski keskeyttää mut "ttuvittuvittuVITTU", tunnen renkaiden pidon pettävän ja liu'umme ja yhtäkkiä aika hidastuu -

ei vittu se menetti hallinnan mitä vittua tapahtui voi vittu toi auto muuten tulee ihan vitun nopeeta vauhtia se ei ehdi väistää mä en halua kuolla tuleekohan tästä tulemaan yhtä paljon verta kuin viimeksi onhan mulla turvavyö kunnolla kiinni veri haisee oksettavalta missäköhän kulmassa me törmätään voi vittu mua pelottaa haluan isin tänne mä en halua kuolla mä en halua kuolla mä en halua kuolla

- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois



Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.

are we human

Onneksi tiesin eilen iltapäivällä itsekin ettei kotiin ahdistumaan jääminen auta yhtään missään, vaan vedin maailman sievimmän itsetehdyn hameen päälle ja lähdin mukaan kun Ässä laittoi viestiä että nyt olisi autokyyti tarjolla. Nauramme ensin Ässän vanhempien luona ja sitten muiden ihmisten kanssa jo tutuksi käyneessä soluasunnossa, Pikkuinen leikkaa hiukseni samalla kun puhun hänen siskonsa kanssa Hitlerin valtaannousun strategiasta ja muut selittävät koulusuunnitelmista ja motivaatiosta. Pelkään vaikuttavani ylimieliseltä kun kerron viettäneeni jenkkivuosieni aikana yläasteen TETin Pentagonissa, mutta he vain kyselevät lisää ja ihmettelevät kuinka erilaista elämäni on ollut. "Ja nyt mä oon amis", päätän kertomukseni nauraen, "enkä oo ikinä ollut onnellisempi." Hassua voida sanoa olevansa onnellinen yhtään minkään suhteen ja ihan oikeasti tarkoittaa sitä.

(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)

Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.

Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.

Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.

Sæglópur

Pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi mennä hoitamaan Aikuisten Ihmisten Asioita keskustaan ja illalla lähteä nauramaan Ässä & co:n kanssa mutta haluaisin vain käpertyä sänkyyn haukkomaan henkeä. Tunteet heittävät itsensä sekuntiviisarin tahtia puolelta toiselle, itken ja suutun ja itken vähän lisää. Vihaan itseäni koska en osaa olla miettimättä asioita, vihaan kun en osaa olla tarpeeksi kellekään, vihaan omaa vihaani ja itken ja itken.

(En muuten tiedä, mikä ihmeen "angstaa entisten perään" -viikko tässä on ollut. Spontaani Lappityttö-ahdistus nyt on suhteellisen säännöllinen asia tässä säälittävässä elämässäni, mutta olen viimeisenä kahtena yönä nähnyt unta Punapäästä. En vieläkään tiedä miksi toinen syksyllä spontaanisti lopetti viesteihin vastaamisen kun kaikki oli (ainakin minun mielestä) vallan mainiosti; aina välillä avaan puhelimeni yhteystietoluettelon ja katson hänen nimeään, harkitsen viestin laittamista, mä en ymmärrä mitä mä tein, mutten ikinä paina lähetä-nappia. En kai yksinkertaisesti ollut tarpeeksi (fiksu kaunis laiha hauska kaunis) hyvä, enhän minä ikinä ole. En tiedä.)

Juon teetä jättimäisestä mukista, huulipunani jättää kirkkaanpunaisia tahroja jälkeensä. Ehkä pitäisi lopettaa Sigur Rósin kuunteleminen tältä päivältä.

i fought the law

Luulin taas kerran ihan aikuistenoikeasti päässeeni hänestä yli, luulin kirjeen kirjoittamisen ja sen ääneen itselleni lukemisen auttaneen pidemmänkin päälle eikä vain hetkellisesti. Mutta sitten näen Lappitytön nimen Facebookissa ja sykkeeni nousee, klikkkaan linkkiä vaikka tiedän ettei pitäisi ja näkökenttäni tulvii kuvista joissa hän on niin uskomattoman onnellinen miehensä kanssa. Rintakehääni puristaa eikä minulla ole mitään toivoa estää kyyneleitä kihoamasta silmiini yritä nyt Marie pikkuhiljaa tajuta että se ei halua sua tajuksä se ei vittu halua sua sä kusit kaiken etkä enää mahda sille yhtään vitun mitään se ei halua sua se ei enää ole sun se on jonkun ruman miehen jolla on limaisen näköiset viikset sä et saa enää ikävöidä sitä sä et saa mikset sä vaan voi lopettaa tuntemista enkä ymmärrä miten neljänsadanneljänkymmenenyhdeksän päivän jälkeen minua sattuu edelleen. En ymmärrä miksi kipu ei lopu vaikka rakkaus on jo loppunut, miten voi surra suhteen päättymistä vaikka ei enää haluaisi sen jatkuvankaan?

(Kaikki ystäväni kysyvät minulta miksi en lähde viikonloppureissulle Lontooseen kun kerran rakastan kaupunkia niin paljon ja rahaakin olisi säästössä. Vastaan haluavani lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, mutta totuus on että Lontoo on ikuisesti meidän kaupunki enkä uskalla kohdata muistoja yksin.)

god save

When you have exhausted all possibilities, 
remember this:

You haven't.

- Thomas Edison -

without you i'm nothing

Päivät kiitävät ohi huomaamatta. Äskenhän vasta oli perjantaiaamu ja kirosin töissä puukkoa jota ei ole teroitettu miesmuistiin, äskenhän vasta makasin pää Lokin sylissä hänen silittäessä tukkaani, äskenhän vasta kasasin materiaaleja askarteluprojektia varten, äskenhän vasta vihasin itseäni kun sorruin ahmimaan taas kerran.

Tänään heräsin aikaisin ja menin pienen arthouse-teatteriin takanurkkaan katsomaan elokuvaa joka sai kyyneleet valumaan niin vuolaasti että hävettäisi - hävettäisi, ellei katsomon kaikilla seitsemällä muulla ihmisellä olisi olleet yhtä kosteat silmät. Yksi nainen lähti kesken pois kun ei kestänyt katsoa ruoskimisen aiheuttamaa verisumua, minunkin piti kääntää katse pois useamman kerran mutta en periaatteesta suostunut poistumaan sen takia etten kestä totuutta.

(Kotona luen sähköpostiin saapuneen puolueeni uutiskirjeen ja mietin, miten ihmisoikeudet voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan olla edelleen niin vaikea asia.)

(Arthur's Seat, Blackness, Bo'ness, Dalkeith; Museum of Childhood, National Museum of Scotland, Scottish National Gallery; Royal Botanic Garden, Princes Park, Castle Rock, Holyrood Park; South Bridge Vaults, Greyfriars Kirkyard, Covenanters Prison... Suunnittelen lähteväni yksin Edinburghiin viikoksi kesällä. Siitä on liian kauan kun olen ollut yksin reissussa, haluan voida mennä vain oman mieleni mukaan: jos tahdon käydä päivän aikana kolmella turisteille suunnatulla kauhukierroksella niin minähän käyn, jos haluan viettää kaksi kokonaista päivää vain kävelemässä Skotlannin rannikolla niin pakkaan kengät laukkuun ja lähden. Viime kerralla vietin lauantai-illan katsellen hautakiviä joiden alla mätänevät ruumiit antoivat nimensä J. K. Rowlingin hahmoille; muistan edelleen kylmät väreet, jotka kulkivat lävitseni nähdessäni tekstin Thomas Riddell Esq, also: Thomas Riddell Esq, his son.)

hold your breath and count to ten, 

and fall apart and start again, 

hold your breath and count to ten, 

start again, start again

arvostamme näet

Viillän töissä sormeni haavoille ensin rautalangalla ja sitten karhunheinällä, kynsilakat kuolevat alle tunnissa ja joka paikkaan sattuu mutta alan vihdoin oppia, teen maailman sievimpiä (pikkusieviä, aivoni kuiskaavat) pikkuruisia kimppuja gerberoista ja aspidistranlehdistä. Olen aivan rättiväsynyt koulun töiden kuoron terapian takia mutta nyt alkaa onneksi hiihtoloma, tänään lähden viettämään iltaa Poikien ja Lokin kanssa ja saan taas hengittää hetken.

Kyllä tämä tästä.

wayward

Tänään terapiaryhmässä purskahdin itkuun kun en enää kestänyt näkökenttääni epätasapainoon heittävästä heilumisesta. Kasvojani kuumotti häpeästä vielä kotonakin vaikka kukaan ei katsonut minua tuomitsevasti, kuuntelivat vain selitystäni ja yhdessä ryhmän vetäjien ("taitovalmentajien", he korjaisivat jos näkisivät) yrittivät auttaa epämääräisen ahdistussolmun avaamista loogisemmaksi syy-ja-seuraussuhteeksi. Oma pää lyö aivan tyhjää mutta muut osaavat tuuppia oikeaan suuntaan - miten kaikki tiet vievät pelkoon?

(Miksen osaa lopettaa ahmimista? Itseinhoni paisuu vartaloni mukana mutta minä vain kävelen uudestaan keittiöön.)

chocolate cake

Katson puhelintani enkä ensireaktiona voi kuin naurahtaa epäuskoisesti. Sitten kiukku leimahtaa sisälläni -

(aivoni kelaavat heti muutaman vuoden takaisiin pikkujouluihin ja puhelinsoittoon senaikaiselta tyttöystävältä, kuinka kuukausikaupalla halusin vain huutaa luuletko sä vittu oikeasti etten tajua mistä sä mua syytit, kuinka niin pitkän aikaa meinasin kavahtaa hänen kosketustaan kun en kestänyt ajatusta että toinen kuvittelee minut niin alhaiseksi)

- ja hetken aikaa harkitsen vastaavani niin napakkaasti kuin mieli tekisi, mä en ole tilivelvollinen sulle tai kellekään muullekaan, mutta lopulta vedän henkeä; ainoa syy miksi selvennän mitä perjantaina alkuillasta tein on, että minä jos joku olen saanut opetukseni valehtelun seurauksista enkä todellakaan arvosta syytöksiä.

Ehkä yritän vain keskittyä hengittämiseen ja ensi viikolla tentissä tunnistettaviin puuvartisiin köynnöksiin. Kaikki alkaa loppujen lopuksi olla ihan hyvin: minulla oli ihana perjantai ensin Ässä & co:n ja myöhemmin Kuoropojan kanssa, eilen siivosin rauhassa ja söin hyvää ruokaa, tänään Tähti kutsuu minua söppänäksi kun selitän yliopistokaverieni epäilyttävästä sisäpiiriläpästä, huomenna menen hierojalle ja nautin koulussa lempiaineestani. Tiistaina terapia ja kuoro, keskiviikkona terapiaa, en ole ajatellut torstaihin asti mutta kerrankin ei pelota.

pelimies

Jo toisena peräkkäisenä viikonloppuna haparoin humalassa kenkiä jalasta. Kaksi kertaa kahdessa viikossa on liikaa, juomisesta ei saa tulla tapa, ei saa, ei saa -

Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?

(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)

Elämä jaksaa aina välillä yllättää.

waka waka

"At the risk of sounding like a creep of the highest order: your future wife better hurry up cuz she does not know what she's missing."

Nauran niin kovaa että olen tukehtua kuplaveteeni, sormeni lentävät näppäimistöllä ja ilmeilen webcamiin. Pikkuveli esittelee uutta solmiota ja minä nahkahametta joka tekee maagisia asioita lantiolleni, Marja on Turussa ja vanhempamme työmatkalla - "Tokyo or Seoul or who the fuck knows, somewhere around here anyway" - joten saamme molemmat käkättää ja kiljua rauhassa omissa olohuoneissamme, puhumme kemiasta ja tytöistä ja siitä kuinka kummastakin toisella on maailman huonoin musiikkimaku.

(Ei mutta ihan oikeasti, power metal? Vanha, perinteinen metalli vielä menee mutta power metal? Kristus, miten minun veljeni, täydellisen musiikkimaun omaavan isämme poika voi harjoittaa yhtä järkyttävää syntiä. "Bastardry of the highest order, man." Onneksi huonot Last.fm-tilastot tasapainottaa hänen viulullaan aikaansaama täydellinen vibrato, sellainen johon minä en sellolla pystynyt seitsemän vuoden harjoittelunkaan jälkeen.)

Jalkani taputtavat lattiaa levottomana, haluaisivat jo kävellä studioon varaamaan tatuointiajan. Sisko ja sen veli, veli ja sen sisko.

se ois niin

Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.

Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.

Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.

("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")

Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.

En minä ole mitään.

number five

If a tree falls in a forest and no one is around to hear it, does it make a sound?

Kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan siitä, kuinka paljon määrittelen itseni diagnoosieni kautta. Marie: sairas. Kuinka paljon pelottaa päästää irti, kuinka pelkään etten ole mitään ilman diagnoosejani. Säälittävää.

m'lady

Nukun sikeästi kunnes Päiväsairaalan sihteeri soittaa yhdeltätoista että tämän päivän terapiaryhmä on peruttu. Kyllä minun piti herätä jo puoli seitsemältä, piti mennä ahkerana kahdeksaksi kouluun kertaamaan viherkasvien luokittelua mutta jotain tapahtui, en edes muista sammuttaneeni herätyskelloa tai havahtuneeni Marjan aamutoimiin. Ehkä saan anteeksi tämän yhden päivän, kun olen kuitenkin tähän mennessä reippaana käyttänyt sen huomiseen tenttiin lukemiseen.

Tänään pitää taas pakata nuottiteline ja lähteä illaksi harjoittamaan pallealihaksia. Kevään juhlakonsertti lähestyy koko ajan, nyt on vasta helmikuu mutta tiedän kokemuksesta kuinka nopeasti aika kuluu kun pitäisi harjoitella täydellisyyteen asti. Aina on jotain hiomisen varaa, aina voi katsoa johtajaa tarkemmin, aina voi kiinnittää enemmän huomiota nyansseihin, aina voi hiota nopeutta ja lausumista ja hengitystä - ikinä en ole tarpeeksi hyvä. Toukokuu tulee olemaan täällä ennen kuin huomaankaan.

(Tänään treeneissä taas yksi ystävistäni tulee koelaulamaan, ihan hassua kun näkee Poikia muuallakin kuin kaljapullojen takana. Kuoropoika on laulanut kanssamme yli vuoden ja tänään Appelsiini liittyy hämärään joukkoon, Appelsiinin puoliso on laulanut minuakin kauemmin.)

(Olen ihan paniikissa Flower Songsin viimeisen osan takia, tahdin laskeminen on jatkuvan vaihtumisen takia miltei mahdotonta, joka paikassa on trioleja ja pisteellisiä kahdeksasosanuotteja toistensa perään ja meinaan koko ajan sanoa green groom enkä green broom.)

Ja koska ihan niin kuin juhlavuosi ei aiheuttaisi tarpeeksi stressiä ja suorituspaineita, on juhlakonsertin jälkeen juhlakaronkka, gaala hienossa ravintolassa, pitää vetää ohuenohutta punaista silkkiä oleva iltapuku päälle ja näyttää niin vitun kauniilta etten kestä, pitäisi laihtua kolme kiloa ja parantaa ihoa ja saada tukasta kaunis eikä tällainen hapsukasa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa ahdistaa, eikä vain se että kaikilla muilla tulee olemaan tyttöystävät tai poikaystävät tai aviopuolisot plus-ykkösenä ja minä olen taas kerran yksin.

they're memories made

Vietän kouluttoman maanantain aamupäivän kaupungilla, olen tukehtua nauruun kun Marja lähettää minulle bussissa viestin, että kuulun johonkin erityishienojen parsojen sukuun. Brassica marieanum, hymyilen vielä kaupan kassallakin leveästi vaikka Cliniquen sievässä kassissa on kuitti kahdeksankymmenen euron ostoksista. Kotona vien roskat ja lenkitän koiran, lannoitan puupavun ja traakkipuun, tiskaan ja siivoan hiekkalaatikon ja on vielä tarkoitus lukea tenttiin ennen kuin Marja tulee kotiin. Väsähdän kuitenkin heti sohvalle istuttuani ja herään vasta oven käydessä viideltä, en ymmärrä miten olen koko ajan niin uskomattoman väsynyt.

(Ehkä sen takia että näin viime yönä taas sitä samaa unta, sitä jossa on valkokultaa ja violettiin taittava polkkatukka ja josta herään onnellisempana kuin pitkään aikaan - onnellisena siihen asti kunnes tajuan että vain osa yöstä oli muistoa, että kaikki päättyi jo kauan sitten. Lisään Adelen Someone Like You:n ABBAn The Day Before You Came:llä alkavan soittolistan viimeiseksi kappaleeksi ja tuijotan kaikkea niiden välissä. Mietin tuhannetta ja taas tuhannetta kertaa kaikkia niitä hetkiä, kun minulla oli tilaisuus muuttaa tulevaisuuttani. Nyt on liian myöhäistä, ja pelkään etten ikinä tule lopettamaan suremista.)

(you know how the time flies

only yesterday was the time of our lives

we were born and raised in a summer haze

bound by the surprise of our glory days)

u + ur hand

have you considered that maybe i am not pleasant?

maybe i wear lipstick so that
you will see my pretty pink mouth
wrapping around a coffee cup lid
and be distracted enough not to notice
that i am intelligent and powerful;
a threat.

maybe i draw my brows into high arches
so you will look at my unimpressed skepticism
and overlook my spiteful glare
as a trick of my silly, girlish routine.

maybe i wear my heels so high and thin
so that i grasp your attention with the sway of my hips
as i listen to the click-clack-click against the floor
and know that if you should try to overpower me
i walk on sharpened knives.

maybe when i laugh at your worthless jokes
i am really baring my fangs
waiting patiently for the day
that i sink them into your neck.

i am not made of porcelain pleasantries;
you will find that these things are my armor
to keep you at a distance
so you do not step on me and shatter
my fragile control.

i am not a husk — i am not wilting.
i am turning my head
so that the fire blazing through my eyes
does not catch on the accelerant of your sweaty palms
and burn your bones to dust.

i am not your pretty girl;
i am a fury, a faerie, a phoenix —
a forest of werewolves and wendigos
that will carve out your chest
so that the next time i paint my pretty pink lips
i will taste the copper tang of your dying breaths.

— R.K., "I Am The Wolf Only Barely Contained"

green broom

Kalevan kirkko on kaunis jopa yhdeksältä loskaisena talviaamuna. Pikainen hallituksen kokous ennen treenien alkua, laulamme ja laulamme ja laulamme ja tauolla uskallan mennä juttelemaan muiden kanssa, siis ihan oikeasti juttelemaan ihmisten kanssa joita en tunne kovin hyvin, en vain kuiski vierustoverin kanssa muiden ollessa lauluvuorossa vaan menen tauolla rinkiin istumaan muiden niiden kanssa joilla on omat eväät mukana. Selitän nauraen perhosia pelkäävästä koirasta ja tasajalkaa hyppivästä kissasta, muut kuuntelevat ja vastaavat ja hymyilevät, kysyvät että mitä teen myöhemmin, ihan niin kuin he olisivat kiinnostuneita ja haluaisivat seuraani, mitä ihmettä? Miksi he noin puhuvat, kuin olisin aidosti tervetullut? Enhän minä, eihän minua -

Mutta silti polkkatukkainen tyttö nappaa kädestäni kiinni kun yritän illalla lähteä kotiin, "et sä ny mihinkään lähe ku sä tuut syömään meidän kanssa", ja kun lautaset ovat korjattu ja minä katson bussiaikatauluja niin he pyytävät jäämään vielä hetkeksi, "täällä on aaaivan liian suuri sope-enemmistö" ja"mä voin ihan hyvin heittää sut kotiin" ja "oon päättäny et ens kerralla saadaan sut jatkoillekin asti". Kotiin vihdoin päästyäni olen kovin hämmentynyt mutta hymyilen jo toista päivää putkeen; vielä en uskalla mennä bileisiin, liikaa ihmisiä ja ääniä ja paineita, tänään pelaan ihan tyytyväisenä Tomb Raideria ja luen Harry Potteria, mutta ehkä uskallan taas soittaa ovikelloja läheisemmässä tulevaisuudessa kuin kuvittelin. Hassua.

someone like you

Naputtelen raivokkaasti PlayStationin ohjainta Marjan nauraessa vieressä, sovin poikien ja Lokin kanssa illanviettoa kahden viikon päähän, suunnittelen kirpputorikierrosta Sinin kanssa, selittäen kikattaen Marjalle ja hänen tyttöystävälleen eilisillasta, syön jäätelöä suoraan purkista ja viimeistelen tarinaani Spotifyssa. Ensi viikolla on taas yksi tentti mutta en jaksa stressata siitä kovin paljon, en oikeastaan jaksa murehtia yhtään mistään kun sydämeltäni vierähtäneen kiven aiheuttama paineenmuutos on niin suuri että yhtäkkiä tuntuu kuin leijuisin.

(Kyllä minä tiedän että tämäkin menee ohi, kyllä minä tiedän että kohta palaan takaisin epätoivoon ja yksinäisyyteen ja junien aiheuttamaan hapenpuutteeseen, mutta ihan sama - aion nauttia tästä tunteesta täysin siemauksin niin kauan kun se kehossani on.)

can't put it off

"Poikki meni."
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."

Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.

Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.

Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.

all of my flaws

Myymälän esimies sanoo heti haastattelun päätteeksi että paikka on minun jos sen haluan, kättelen häntä hymyillen ja vastustan halua suorittaa pieni voitontanssi keskellä kukkaruukkuja. Pompin osastolta toiselle, ostan alennuksessa olevan seinäkellon ja puupavun ja ruukun ja lannoitetta ja ihania limenvihreitä henkareita ennen kuin suuntaan kotia kohti napit korvissa.

(Rakastan tarinoita kertovia soittolistoja, tällä hetkellä pyörii rakkaustarina tähtien keskellä. Oi autuas avaruusnörtteily, onneksi ei ikinä tarvitse valita Doctor Who:n ja Star Trekin välillä.)

Huomenna on tentti, en ole vielä lukenut sanaakaan. Voisin ehkä sammuttaa tietokoneen päiväksi.

ookko tehny lenkkiä?

Aamulla törmään kahdesti oveen ja kerran seinään kun en yksinkertaisesti ole pysyä pystyssä, on minuutista kiinni etten myöhästy bussista, koulussa työ menee niin päin helvettiä kuin vain voi mennä (neljä tuntia minä sitä väkersin ja lopputulos oli niin vilpittömän ruma, etten kotimatkalla kyennyt pidättelemään kyyneleitä), omaan huoneeseen päästyäni haluan repiä itseni kappaleiksi ja päädyn ahmimaan aivan hävettävän määrän ruokaa, kuorotreeneissä joudun lähtemään aikaisin pois koska tuntuu kuin pääni olisi halkeamassa koska en taaskaan ole vittu muistanut juoda mitään koko päivänä.

Vihdoin romahdettuani sohvalle ei auta muu kuin laittaa napit korvaan ja kuunnella vuorotellen The Kinksiä, The Clashiä, Klamydiaa ja vanhaa Eppu Normaalia, täyttää pääni paremmilla muistoilla kuin viime vuodet: automatkat käsipalloturnauksiin ruokakauppaan mummilaan minne tahansa ilman äitiä tai pikkuveljeä, laulamme isin kanssa täysillä (paitsi niitä kaikkein rivoimpia Klamydian biisejä, niitä isi ei edelleenkään kuuntele minun seurassani riippumatta siitä että minä olen meistä se joka pomppii keikkojen eturivissä) vaikka eihän kuusi-seitsemän-kahdeksan-yhdeksän-kymmenenvuotias minä ymmärrä sanoituksista mitään. Ikävä.

(Tuleekohan ikinä koittamaan päivä jolloin kuulen Akun tehtaan enkä ajattele isiä?)

Huomenna ehdin olla tunnin koulussa ennen kuin pitää juosta bussiin. Tiedän olevani hyvä virallisissa tilanteissa mutta kauhistuttaa silti, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut työhaastattelussa. Ja kun minä oikeasti haluan juuri sinne työssäoppimaan, tiedän että sinne hakee niin moni että mahdollisuuteni ovat käytännössä nollassa mutta silti, helvetti, haluan. Ja minä pystyn tähän, pystyn koska ei minulla muuta vaihtoehtoa ole, käyn koulua ja menen työssäoppimaan ja haen kesätöitä ja hoidan velvollisuudet ja laulan aivan helvetin hyvin enkä tuota pettymystä yhtään kellekään.

Flowers preach to us if we will hear:

The rose saith in the dewy morn,

I am most fair;

yet all my loveliness is born 

upon a thorn.

The poppy saith amid the corn:

Let but my scarlet head appear

and I am held in scorn;

yet juice of subtle virtue lies

within my cup of curious dyes.

The lilies say: Behold how we

preach without words of purity.

The violets whisper from the shade 

which their own leaves have made:

Men scent our fragrance on the air,

yet take no heed

of humble lessons we would read.

But not alone the fairest flowers:

The merest grass

along the roadside where we pass,

lichen and moss and sturdy weed,

tell of His love who sends the dew,

the rain and sunshine, too,

to nourish one small seed.

- Christina Rossetti, "Flowers Preach"

(Laulamme kevätkonsertissa Antti Nissilän sovituksen Flowers Preachistä, saatan hyvinkin kuolla onnesta kun pääsen kajauttamaan ilmoille ala-G:n.)

the mountain king

"Mitä sä mietit?"
"Miteni?"
"Sullon ihan kuolemanvakava ilme kasvoillas."
"Ai. Mietin, kuinka kauan mun kestäis oppia puhumaan hollantia."

Välillä jumitun aivan täysin kun katson ulos ikkunasta. En tiedä miksi haluan niin polttavalla voimalla pois Suomesta, eikö minua ihan oikeasti ole luotu pysymään montaa vuotta samassa paikassa vai yritänkö vain paeta omia aivojani? Haluan muuttaa Alankomaihin ja ajaa moottoripyörällä Afsluitdijkiä pitkin, haluan Montrealiin kuulostelemaan eroa Quebecin ja Pariisin ranskan välillä, Tukholmaan kävelemään seitsemältä aamulla Slussenissa, Reykjavikiin valokuvaamaan värikkäitä taloja, Edinburghiin kiipeämään Arthur's Seatin joka viikonloppu. Heinäkuisin voisin palata Helsinkiin, mennä isoäidin kanssa Stockmannin yläkertaan syömään ja syntymäpäivänäni Suomenlinnaan leikkimään hobittia ennen kuin palaisin muualle, minne tahansa paitsi tänne.

Mutta ei, minun elämäni on Tampereella, täällä minulla on asunto ja koulu ja terapia ja kuoro ja Lokki ja Marja ja Heli ja pojat ja kaikki, vaikka minä vihaan tätä kaupunkia yli kaiken (Kristiinankaupunki Joensuu Sysmä Turku Kirkkonummi mikä vaan paitsi Tampere) niin tänne minun on jäätävä.

for you

Pikkutyttö keskustassa katsoi pitkään punaisen takkini massiivista (ihanan lämmintä, iltaisten kotimatkojen pelastavaa) huppua ja lopulta kysyi, olenko Punahilkka.

Kaupan puutarhapuolen esimies ei vastaa sähköpostiini, reputan takuulla ensi viikon tentin ja olen nukahtaa pystyyn yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta, mutta kyllä niitä valopilkkuja aina jostain löytyy. ♥