hellogoodbye

Kun aloitin tämän blogin (edelliset blogini), en tiennyt kuka olin. Määrittelin itseni sairauteni (sairauksieni) kautta: olin ahdistunut Marie, masentunut Marie, epävakaa Marie. Syömishäiriöinen, itsetuhoinen, elämässä kokonaisvaltaisesti epäonnistunut. Hei, olen Marie ja haluan kuolla. Tuntui kuin olisin ollut vain tytön muotoinen kuori, joka esitti kaikille, itensä mukaan lukien, olevansa oikea ihminen.

Nimeni on Sanna, ja minä olen ihan oikea ihminen. Tänään minulla on päällä kokoa liian isot farkkushortsit ja H&M:stä ostettu valkoinen toppi, jossa on mustia sulkien kuvia. Lempivärini on marjapuuronpunainen, lempiruokani lasagne. Rakastan sitä, miltä ilma tuoksuu kun ulkona on kaksi astetta lämmintä. Pyöräilen aamuisin töihin, ja pukuhuoneen kaappini oveen on teipattu kuva dinosauruksesta. Yksin ollessani viihdytän itseäni vanhoilla PlayStation-peleillä ja fanfiktiolla. Haluan lapsia, kahden enkä kahdenkymmenen vuoden päästä.

En malta odottaa, että pääsen elämään loppuelämääni.

Blogini ovat vuosien varrella olleet tärkein purkautumiskeinoni, mutta minusta tuntuu etten enää tarvitse sellaista - tämä on paikka kertoa pahasta olostani, ja totuus on ettei minulla yksinkertaisesti enää ole paha olla. Olen onnellinen.

En poistu netistä kokonaan. Minulla on tumblr johon kirjoitan epämääräisen fanityttöilyn seassa paljon elämästäni ja paranemisesta; jos joku haluaa sen osoitteen niin minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen pikkusievyys@gmail.com. Saa minulle muutenkin kirjoittaa jos tekee mieli jutella.

Hyvästi, ja kiitos teille kaikille kun olette lukeneet ajatuksiani ja jakaneet omanne. Olette olleet tärkeämpiä kuin voitte kuvitellakaan.

someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)

happy

Pelkään niin kovin paljon että tämä on vain jokin masennusta edeltävä mania; että en minä oikeasti näin onnellinen ole.

run it

Terveemmäksi muuttumisessa on se huono puoli, että mitä parempi olo on yleisellä tasolla, sitä pahemmalta ne oikeasti huonot hetket tuntuvat. On se kuitenkin sen arvoista, etenkin kun minulla on ystäviä jolle voi laittaa viestiä ja puriseva kissa jonka kanssa käpertyä sänkyyn. Whenever you're going through a bad day just remember, your track record for getting through bad days, so far, is 100%; and that's pretty damn good. Yritän muistaa hengittää, sisään ulos sisään ulos sisään ulos vaikka kuinka jokin ääni sisälläni käskisi minun lopettaa.

Helsinki Pridessä olin pikkuruinen toppi ja sateenkaarivyö päällä. Tunsin oloni valaaksi pikkuruisen Pinnin vieressä mutta hymyilin kuitenkin aidosti, räpsin valokuvia ja join siideriä ja uskalsin istua puistossa yhtä vaille ventovieraaseen porukkaan.

Aloitan uudessa työpaikassa keskiviikkona. Välillä pelottaa etten osaa tarpeeksi, mutta sitten muistutan itseäni - työnantaja tiesi heti alusta että olen vastavalmistunut, ei hän olisi minua palkannut ellei uskoisi minun selviävän kaikesta. Ja jos on jotain mitä en osaa, niin eihän se haittaa; tiedän kuitenkin olevani nopea oppija, eikä kukaan oleta uuden työntekijän osaavan täydellisesti kaikkea heti kättelyssä.

Kyllä tämä tästä.

FROOT

Kuuntelen vanhoja soittolistoja ja mietin, kuinkakohan monta kertaa olen alkanut itkeä kuultuani jonkun tietyn kappaleen. Aerosmith ja lukioaikainen tyttöystävä, CMX ja yliopistoaikainen tyttöystävä, Snow Patrol ja Lappityttö, Marina & the Diamonds ja Viiru. Enää en itke ja kaipaa menneitä suudelmia, mutta tuskin tulen ikinä saamaan muistoja pois. En tiedä, haluisinko poistaa ne vaikka pystyisin.

(Marina & the Diamonds ja Viiru: vaikken olekaan itkenyt sitten eron, en edes esitä etteikö hänen menettäminen edelleen sattuisi. Lokki ja Marja ovat kuin siskoja minulle mutta Viiru oli paras ystäväni ennen kuin oli enemmän. En tiennyt että voi olla näin ikävä yhden ihmisen ystävyyttä, että voi olla niin loukkaantunut siitä kuinka hän minua kohteli ja tietää ettei parisuhde olisi ikinä toiminut, mutta silti - ikävöin häntä niin paljon etten välillä tiedä mitä tehdä, kaikesta paskasta huolimatta. En uskalla käydä hänen Facebook-sivullaan tai tumblrissa, koska hän oli se joka laittoi välit poikki ja haluan kunnioittaa sitä, mutta lähinnä koska en halua nähdä todisteita siitä että hän heitti kaiken pois ja jatkaa onnellisena elämäänsä ilman minua.)

(Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittavat, kuinka helppoa minusta on päästää irti.)

(Ensimmäistä kertaa vuoteen mietin teriä.)

even if it's just in your

Paljon menoa, vähän energiaa. Menen silti, pakkohan sitä on.

Valmistujaiset tulivat ja menivät (Pikkuveli, Lokki, Kiuru ja minä rivissä sohvalla, Pikkuveli nukahtaa muita vieraita odottaessa vaikka ruudulta pyörii zombieleffa (tietenkin zombieleffa, aina zombieleffa) ja minä, Lokki ja Kiuru nauramme ja nauramme ja nauramme), kirjahyllyssäni on todistus jossa lukee puutarha-alan perustutkinto: kukka- ja puutarhakaupan linja, puutarhuri enkä ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Olen valmis aloittamaan työn alan ammattilaisena - niin, kerroinko että sain työpaikankin? Ei se ole kuin neljän kuukauden vuorotteluvapaasijaisuus, mutta silti, työpaikka. Miten yhtäkkiä tapahtuu niin paljon? Pelkään etten tule jaksamaan, mutta sitten mietin mennyttä kevättä: jos jaksoin sen niin kyllä minä jaksan neljä kuukautta töissä, etenkin kun palkkani on tuplasti sen verran kuin mitä valtiolta saan. Kyllä tämä tästä.

Tänään olen istunut koko päivän sohvalla pelaamassa Tomb Raideria ja toipumassa kummiperheen luona Pikkuveljen kanssa vietetystä juhannuksesta. Kaiuttimistani kuuluu Taylor Swift (oi kuinka 1989-levystä tulee aina Heli mieleen, en voi olla hymyilemättä kauniille muistoille) ja Marja häärää jotain omassa huoneessaan. Ihanan rauhallista.

matkustan

Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.

everything is cool

Aurinko paistaa kasvoilleni kun juoksen Tampereen rajan yli kohti Kangasalan pikkuteitä, kauemmas ja kauemmas kotipihasta. Tump tump tump tump, pinkit tossut iskevät soraa vasten musiikkini tahtiin minuutti toisen kolmannen kahdennenkymmenennen jälkeen kunnes on pakko hidastaa vauhtia hetkeksi.

Ajattelen varastosta löytyneitä, vuosi sitten täydellisesti istuneita shortseja jotka eivät enää nouse edes reisien yli, ja pidennän askeleitani.

prsi prsi

Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.

Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.

(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)

Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.


Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D

Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä? 
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.

Mikä on suurin saavutuksesi? 
- Kaikesta paskasta selviäminen.

Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.

Mikä on paheesi? 
- Stressipolttaminen ja juoruilu.

Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua? 
-  Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.

Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä? 
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.

Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt? 
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.

Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi. 
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.

Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit. 
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.

Kuinka monta kertaa olet rakastunut? 
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.

Mikä eläin olisit, miksi?
- Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.

frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

ja olet elossa

Harvemmin pyydän täällä mihinkään apua - ne kerrat kun olen joskus yrittänyt niin anonyymiä paskaa on tullut vähän liikaa - mutta nyt oon sen verran epätoivoinen että kai sitä on pakko.

Ala-asteen luokallani on parin viikon päästä luokkakokous, enkä tiedä mennäkö vai ei. Paria heistä olisi oikeasti kiva nähdä, mutta suurin osa on niitä jotka kiusasivat minua niin pahasti että 12 vuotta myöhemmin näen heistä edelleen painajaisia. Tavallaan mielummin polttaisin omat silmäni hapolla pois kuin enää ikinä joituisin katsomaan kyseisiä ihmisiä, mutta tavallaan toivon että heidän aikuisena viimeisen kerran näkeminen tois jonkinlaista closure (mikä liekään suomeksi) tms. Jotenkin tulee sellainen olo että ne "voittaa" jos mä en halua/uskalla mennä paikalle.

Onko kenelläkään antaa neuvoa, mitä tehdä?

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

nocturno

sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus

on minussa tilaa

"Oletpas sinä ovela."
"Olen, sosiaalisesti kiero?"
"Parittajallisesti taktinen!"

Nauran Lennon kanssa lauantaina järjestettävistä kuorobileistä, ja hetkeksi unohdan univajeeni ja töissä verille naarmuuntuneet käteni, ensi viikolla olevan opinnäyteseminaarin ja kesän vielä tuntemattomat suunnitelmat.

(Hymyn voimin uskallan jopa hetken mielijohteesta klikata Lappitytön nimeä Facebookissa, laittaa viestiä ja kysyä mitä kuuluu. Juttelemme satunnaisia kommentteja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, emmekä kumpikaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä oli viimeinen kerta kun puhun hänen kanssaan. Jotenkin minusta tuntuu, että hän ajattelee samoin.)

(Kuinka ihminen jonka hiusten tuoksu tarkoitti joskus kotia, voi olla nykyään niin vieras?)

Varasin huomiselle ajan kampaajalle värinpoistoon. Olen haaveillut vaaleanpunaisesta tukasta puoli ikuisuutta.

shakespeare syntyi

"Meidän koivet sointuu yhteen."
"Kappas, niin tekee!"

Kävelen Kiurun kanssa konsertista bussipysäkille (bileistä bussipysäkille, treeneistä ulko-ovelle) ja hymyilen hänen farkuilleen, minun sukkahousuilleni. Ennen kuin hän kääntyy vasemmalle ja minä oikealle, sovimme katsovamme Keisarin uudet kuviot heti kun molemmilla on aikaa, toivottavasti jo ensi viikonloppuna. Bussissa matkalla kotiin kirjoitan Lennolle viestin toisen seitsemännen, nauramme ihmissuhteista ja henkareista ja tulevasta kesälomasta. Ihan hassua, kuinka neljän vuoden jälkeen minulla alkaa oikeasti olla ystäviä kuorosta: ystäviä, ihmisiä joita näkee vapaa-ajalla eikä vain tiistai-iltaisin ja satunnaisina lauantaipäivinä.

Huomaan käyväni joka aamu taas vaa'alla, mittaavani juoksulenkkini kilometrien sijaan kaloreina. Yritän hiljentää Sen Äänen, minä ihan oikeasti yritän, mutta kevät on niin kamalan vaikeaa aikaa - kerrokset vähenevät, farkut muuttuvat sukkahousuiksi ja takit pelkiksi neuleiksi, ja minulla on kovin iso olo.

they tell you

Olen sekaisin sekaisin sekaisin sekaisin sekaisin sekaisin kaikesta, enkä edes jaksa välittää.

remember me

Miksi syöminen on niin vaikeaa? Itken itseinhoa ja ahdistusta mutten silti saa estettyä haarukan menoa suoraan kattilaan; poden huonoa omatuntoa huonon omatunnon puutteesta kun jätän aterian välistä. Miksi lämmin ruoka tuntuu ansaitulta vain päivänä, jolloin olen käynyt lenkillä? Miksen vain voi löytää sitä kultaista keskitietä, olla tyytyväinen vartalooni muhkuroine kaikkineen?

(Miksen vain voi -

live while we're young

Niin kovin moni asia muuttuu - koulut työpaikat kaupungit siviilisäädyt sukunimet, voi kuinka asiat ovatkin muuttuneet! - mutta jotkut pysyvät aina samana: minä ja Lokki ja Pojat (ja nykyään myös Appelsiinin vaimo, jolle oikeasti pitäisi jo antaa oma nimi täällä), seitsemän (kahdeksan) ihmistä jotka kuuntelevat ja osaavat sanoa juuri oikeat sanat. Ihan sama olemmeko yliopiston kahvilassa väittelemässä Vietnamin sodan käytöstä allegoriana 80-luvun amerikkalaisissa elokuvissa vai keskellä yötä nauramassa humalaisessa kasassa jonkun olohuoneen lattialla, tulos on aina sama: kävelen hymyillen kotiin, sydän sata kiloa kevyempi kuin yhtä tuntiviisarin pyörähdystä aikaisemmin.

(Tänään, tai siis teoriassa eilen: Alien-maratoni kera kissojen, siiderin, suklaamunien ja tuhannen huonon munavitsin. Kello on jo kaksi yöllä kun lähden tuttua reittiä kotia kohti, tuntuu kuin kahdeksan tuntia olisi taas hurahtanut ihan hetkessä ohi.)

Hauskaa pääsiäistä, puput. Muistakaa, että teillä on ihan kaikilla oikeus syödä niitä pääsiäissuklaita juuri sen verran kuin itse haluatte.

keep the car running

Pukeudun Marvel-huppariin ja laitan korviin Harry Potter -korut, pompin pitkin sarjisfestarialuetta Kiurun ja hänen kaveriensa (mutta enimmäkseen Kiurun) kanssa ja nautin viimeisestä viikonlopusta ennen Kuoleman Työssäoppimisjaksoa. Satunnaisia faktoja antiikista ja runoudesta, kuorolaisten ikuisia korvamatoja, kahvista täriseviä käsiä ja enemmän cossaajia kuin kokematon sieluni on ikinä yhdessä paikassa nähnyt.

(Jätämme ruokapaikalta takaisin kävellessämme muun porukan vahingossa kauas taaksemme; huomaan yhtäkkiä olevamme kahdestaan kahvilan pöydässä ilman mitään hajua siitä, minne muut ovat menneet; hän naurahtaa ettei tiedä miten selviää kaksi tulevaa viikkoa ilman seuraani, enkä hetkeäkään kuvittele hänen vittuilevan minulle. Siitä on pitkän aikaa, kun olen viimeksi tavannut ihmisen jonka kanssa tulen näin nopeasti näin hyvin toimeen täysin omana itsenäni.)

Huomenna herätyskello repii minut sängystä viideltä ylös, vartin vaille kuudelta lähtee bussi tuosta vierestä ja aloitan matkani, puoli kahdeksalta aloitan ensimmäisen työvuoroni taimistolla. Vielä viikko sitten olin aivan kauhusta kankea ajatellessani koko jaksoa, mutta nyt alan pikkuhiljaa rauhoittua: niin kauan kun muistan syödä, juoda, meditoida ja mennä ajoissa nukkumaan, tulee kaikki järjestymään.

Kaivan työhaalarit ja hanskat kaapista, tarkistan kumisaappaat reikien varalta ja otan iltalääkkeet. I'm going on an adventure.

pilk- sak- rok- rik

"Mitä nyt pientä ihmiskauppaa näin profeettojen kesksen."

Istun sohvalla ja näpyttelen omalla kuusisormijärjestelmälläni Facebookin chattiin viestin-minuutin-tunnuin toisensa jälkeen, tiedän että pitäisi lukea tenttiin ja valmistella näyttöön mutta en vain voi painaa selainta kiinni; en nyt, kun Mäntyjärven Tikanpolkan alttostemmat soi päässäni ja hukutan itseni välttelyyn, hymyilen ja hymyilen ja hymyilen.

Lähden lenkille kun laidasta laitaan pomppinut keskustelu vihdoin loppuu, vaihdan aurinkolasit päähän ja laitan Sannin 2080-luvulla soimaan. Otan vapaapäivän - huomenna kaduttaa, mutta nyt haluan vain jatkaa olemista.

hold your breath and count to ten

Yritän olla olematta vihainen itselleni, muistelen terapeutin sanoja itseni validoimisesta ja Marjan eilisiä sanoja, mutta helvetti - en tule hetkeen unohtamaan Helin itkusta punertavia silmiä. Siitä on vuosikausia kun olen viimeksi jättänyt seurustelukumppanin, olin unohtanut kuinka uskomattomaksi paskiaiseksi se saa minut itseni tuntemaan.

Ehkä otan vain Buranan ja yhden liikaa unilääkkeitä, menen sänkyyn odottamaan uutta päivää. Huomenna on näyttö, perjantaina on tentti ja näyttö ja Sini ja kuorobileet, viikonloppuna on Kiuru ja kasa nörttejä. Eteenpäin.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.

i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.

eric's song

Eilinen tyttöjenilta Lokin kanssa oli hauskempi kuin pitkään aikaan: ravintola, ruoka- ja viinikauppa, juomantäytteinen leffaputki täällä yrittäessä samalla epätoivoisesti koota kolmiuloitteista palapelia, miltei tyhjän elokuvateatterin takarivissä nauraminen viimeisen Hobitti-elokuvan huonoudelle, kämpille paluu lieventämään järkyttävän käsikirjoituksen aiheuttamaa ärsytystä katsomalla värikkäitä musikaaleja. Sänkyyn kaatuminen joskus puoli kolmen jälkeen, väsyneenä ja edelleen vähän humalassa, vatsalihakset naurusta kipeinä.

Istun ikkunalaudalla juomassa aamuteetä, pesen vihreitä lautasia epäilyttävän suurella tiskiharjalla ja selaan miltei sata vuotta vanhoja valokuvia olohuoneen lattialla. On kovin hämmentävää olla täällä yötä niin pitkästä aikaa, viime kerrasta on... niin, viime kerrasta on melkein kolme vuotta.

(Herätessäni aamulla näen Lokin tumman hiuspilven vieressäni ja hetken aikaa en ole varma, milloin olen. Välillä mietin, että mitäköhän yliopistoaikaiselle tyttöystävälleni kuuluu, pitäisiköhän joskus laittaa viestiä, mutta ei - parasta että en, en kaiken tapahtuneen jälkeen. En tiedä kumman meistä on parempi olla ilman toista.) 

Käyn suihkussa irrottaakseni itseni irti koomasta ja laitan television päälle: liian vilkkaasti etenevän teknologian takia en voikaan laittaa Muumeja pyörimään vanhaan VHS-soittimeen, mutta löydän HDMI-kaapelin ja heitän Netflixin tietokoneeltani suuremmalle ruudulle odotellessani Lokin paluuta hereilläolevien maailmaan. Hetken päästä nauran jo ääneen ennalta-arvattaville juonikäänteille ja tumblrista löytyville kuville.

Tavallaan harmittaa lähteä täältä, onhan tämä asunto kotia lähin asia joka minulla on koko elämäni aikaana ollut, mutta ehkä on kuitenkin parempi totuttautua täällä taas olemiseen hitaasti. Useampi päivä täällä, etenkin nyt kun Lokki on lähtenyt, saattaisi olla liikaa tässä vaiheessa. Parempi lähteä nyt, hymy edelleen huulillani.

through the darkness

So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost

Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.

(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)

Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.

Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.

Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

you know what

Ensimmäistä kertaa ikinä Marja sai minut itkemään. Kyllähän minä aina olen tiennyt että hän on tunnekylmä narttu, mutta herrajumala, olisin kuvitellut -

credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

you make

Kiljaisen ääneen Kaunan säikäyttäessä minut, puhkean nauruun ja käperryn Heliä vasten sängyllä.

Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.

(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)

Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.

Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.

Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.

Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.

your rights

Tunnen kuinka sykkeeni nousee astuessani Jyväskylän rautatieasemalta (matkikselta) ulos kadulle. Kävelen ylös Kompassille, kierrän Forumin-JK:n-Torikeskuksen-Sokoksen enkä tiedä miten päin olla: kaikki on tuttua mutta kaikki on silti muuttunut, tuossa kuuluisi olla turistitoimisto, siinä taas ihan eri baari, eikö tässä ollut ennen ravintola? Hengitykseni tihenee ja tunnen paniikin puristavan keuhkoja, juoksen ostaman askin tupakkaa (ällämmän vihree kiitti vaikken ole ostanut askia kahteen kuukauteen enkä vihreää kuuteen vuoteen, ja ensimmäinen hengenveto maistuu vuoden kaksituhattakuusi syksyltä ja kadun päässä näkyvältä Lyseolta) pakenen ei-enää-tutun kahvilan ei-enää-tuttuun kulmapöytään ja puristan rannettani kovempaa kovempaa kovempaa kunnes on aika mennä pankkiin allekirjoittamaan vanhempieni puolesta kauppapaperit.

(Ostin tänään kahdensadankahdeksankymmenentuhannen euron tontin ja talon - hiukan kuumotti allekirjoittaa papereita, vaikka tiedän vanhempieni lukeneen ne tarkasti läpi. "Tässä kohtaa onnittelisin tavallisesti uudesta talosta", valvova virkailija sanoo nauraen, "mutta tässä tapauksessa onnittelen uudesta vierashuoneesta!" En ole vieläkään ymmärtää että äiti ja isi ovat oikeasti puolen vuoden päästä takaisin Suomessa - tavallaan tuntuu kuin he olisivat vasta äsken muuttaneet, mutta toisaalta tuntuu kuin he olisivat olleen Kiinassa jo vuosikymmenen. Olen kaikesta huolimatta iloinen että he ovat kohta vain puolentoista tunnin päässä.)

Käyn kampaajalla odottaessani paluujunan lähtöä, enää tukkani ei näytä siltä etten ole leikkauttanut sitä syyskuun jälkeen. Kilometrien jäädessä taakseni tunnen kuinka puristava tunne hellittää otettaan: vaikka kuinka en pidä Tampereesta kaupunkina, on tästä silti tullut koti. Hassua.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

geronimo

"Siis se oli tosi samanlainen kuin sä, silleen oikeen hyvällä tavalla! Te vaikutatte sopivan tosi hyvin yhteen", Lintu sanoo minulle hymyillen kuoron hallituksen kokouksessa. Änkytän posket punaisena enkä tiedä minne päin katsoa, mutta hymyilen silti niin leveästi että tytöt jatkavat huoletta saman puheenaiheen parissa: Heli vieressäni joidenkin päivien takaisissa kuorokaverin juhlissa, käteni lepäämässä hänen alaselällään tuntikausia pidempään kuin olisin uskonut meidän kummankaan jaksavan. (Minä Helin isosiskon synttäreillä aikaisemmin päivällä, kauhusta kankea ja niin kovin hiljainen, mutta paikalla, kutsun saaneena.) Hypistelen puhelintani enkä välillä ole uskoa elämää todeksi.

Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).


Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.

russian red

Tiedän että valitan jatkuvasti (syystäkin) äidistä, mutta voi kuinka onnellinen olen kun hän ja isi tulivat käymään Tampereella luonani, kun en itse päässyt heidän luo Helsinkiin. Eivät he ole kuin muutaman päivän Suomessa ja vain tunnin verran ehtivät olla täällä, mutta jotenkin on heti paljon turvallisempi olo kun tiedän heidän olevan lähellä. Halaan isiä ja tunnen kuinka sairastamisesta ja kaikesta muusta stressaantunut sykkeeni laskee kymmenellä. Kaikki on hyvin.

place de la république

Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.

...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.

No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.

kultanaamio

olen sinun
jos tahdot niin olen sinun
kuin sydämeni poukkoileva, raivokas
jos tahdot, olen sinun

legal alien

Kuumehoureiset päivät menevät keskenään sekaisin, nukun yli puolet vuorokausista enkä vaivaudu vaihtamaan pyjamaa ollenkaan päältä, ravaan vain sohvan, sängyn ja lääkekaapin väliä ja yritän kommunikoida yhtä kipeän Marjan kanssa.

Tänään on jo parempi olo, hengitys ei tunnu enää maailmanluokan urheilusuoritukselta ja jaksan jopa käydä kaupassa ostamassa mehutiivistettä ja roskapusseja. Ohittaessani lehtihyllyn tunnen sydämeni pomppaavan jonnekin kurkunpään kohdille - se on ilmestynyt. Käteni tärisevät napatessani lehden ja kävellessäni kassalle, tiedän ettei tuttu kassaneiti millään voisi osata yhdistää kannessa vilkkuvaa nimeä minuun, mutta oloni on silti itsetietoinen. Kotiin päästyäni heitän takin lattialle ja puolijuoksen sohvalle, enkä muista milloin olisi viimeksi hermostuttanut yhtä paljon. Selaan sivuja kunnes näen omat kasvoni hymyilevän iloisesti lenkkipolulla, ja olen niin huojentunut että lysähdän selälleni makaamaan: en näytä miltään riemuidiootilta, vaan ihan tavalliselta, iloiselta nuorelta naiselta. Miten se jaksaa joka kerta yllättää? Artikkelin olin lukenut jo ennen kuin tuttu toimittaja ("ikä meni yhden luvun liian vanhaksi mutta muuten oikein hienolta näyttää, kiitos!", naureskelen tekstiviestiä lähettäessäni) oli laittanut lopullisen version pomolleen mutta luen sen silti uudestaan. Sanoja oman kehonsa hyväksymisestä ja muka-vikojen arvostamisesta, henkilökohtaisista tavoitteista ja kauneusihanteiden muuttumisesta. Ja mikä kummallisinta, ne eivät tunnu valheilta. Niin kuin silloin sohvalla Appelsiinin vaimon kanssa nauhuri välissämme sanoin: olen edelleen tietoinen vartalostani ja ulkonäöstäni, ja jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta loppujen lopuksi olen ylpeä vartalostani ja siihen mihin kaikkeen se kykenee. "Näytin itselleni, mihin päättäväisyydellä pystyy."

Kohta pitäisi alkaa kiskoa vaatteita päälle, Heli on tulossa käymään joksikin aikaa, ja olosta huolimatta minun on pakko mennä kokoustamaan kuoron hallituksen, johtajan ja musiikkitoimikunnan kanssa kuoron tulevaisuuden linjoista ja projekteista. En osaa päättää, onko aikuisen elämä tylsää vai ihanaa vai jokin sekasotku molempia.

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

i'll grow rot

Istun luokkahuoneen lattialla pidättelemässä itkua, tunnen kuinka limainen kouluruokalan pasta lilluu vatsassani ja haluan huutaa, huutaa kunnes minusta ei enää lähde yhtään ääntä, pois se minusta pois se minusta vittu pois se minusta en kestä tätä, haluan juosta vessaan ja repiä kurkkuni verille ja kylpeä käsidesissä.

Inhoan sitä että näitä päiviä on edelleen: päiviä jolloin tuntuu että kaikki romahtaa ja vuosien terapiat ovat kaikki vain hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Katson peiliin ja vihaan näkemääni, miksen jaksanut edes meikata aamulla? Miten ihmiset voivat katsoa minua ja olla nauramatta? Oksettavan huono ja rasvainen iho, hiukset vain roikkuvat velttoina, vaatteet ovat tylsän rumat ja olen niin sietämättömän liian suuri että haluan hakea jostain kasan peittoja ja piiloutua niiden keskelle. Luokkalainen koskettaa käsivarttani saadakseen huomioni enkä kykene hillitsemään kavahdustani, älä koske älä koske älä koske lopeta, jokainen hipaisu tuntuu hohkaavalta hiileltä.

Tiedän että tämä on vain ajatus, tunteet ovat valideja mutta se ei tarkoita että niiden aiheuttamat ajatukset välttämättä ovat tosia, mutta silti. Välillä en vain jaksa.

don't go

Minulla on päällä iso t-paita ja huppari eikä ollenkaan meikkiä kun Heli tulee tänne, ja jostain syystä hän silti haluaa viettää kanssani tuntikausia, kietoa kätensä ympärilleni kun valahdan sohvalla puoliksi hänen syliinsä, suudella minua niin kauan ettei minulla ole mitään toivoa yrittää tajuta mitä tv-sarjassa on sillä aikaa tapahtunut. Saattaessani hänet koiran kanssa bussipysäkille sataa jättimäisiä ("kissan kokoisia!") lumihiutaleita enkä enää kykene hillitsemään kättäni, otan vasemmalla kiinni hänen oikeastaan ja sydän hakkaa rintakehässäni nähdessäni hänen ilahtuneen hymynsä. Kävellessäni takaisin kotiin oma hymyni leveää niin suureksi että ohitseni kävelevä mies katsoo minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Tänään olen tilannut kotiinkuljetuspizzan, pelannut yli kaksitoista tuntia Tomb Raideria ja jättänyt tekemättä ihan kaikki kotityöt. Kohta Marja tulee kotiin kihlattunsa luota ja tuo mukanaan hänen minulle ostamansa dinosauruskuvioisen collegepaidan, eikä minun sänkyyn ryömittyäni tarvitse laittaa herätyskelloa lainkaan soimaan.

Oikeastaan olen aika onnellinen.

sonata in d

Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.

(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)

Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.

Olisi jo huominen.

in the clear

"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."

Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)

Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.

(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)

Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.

Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.

a little bit closer

Liukastelen mäkiä ylös ja alas kiittäen luojaa siitä, että Lontoossa on vielä ilta ja Lokilla hostellissa ilmainen wifi. Naputtelen puhelimen näyttöä aivan vimmatulla vauhdilla, eikä katseeni ylös peilinkirkkaasta jäästä nostaminen kostaudu kuin muutaman kerran koko kävelymatkan aikana. Kuuntelen pikkuruisesta iPodistani Taylor Swiftiä ja laulan välillä ääneen; väsyttää niin kovin paljon, mutta ihan sama.

Melkein yllätyn kun tajuan olevani niin nopeasti kotona - nauran laittaessani Helille viestiä että selvisin perille asti ("Kävi ilmi, että kotiin käveleminen on huomattavan paljon hauskempaa ILMAN seitsemän sentin korkoja!"). En edes muista milloin viimeksi olen avannut öisen kotiakävelyn jälkeen ulko-oven kiroamatta sitä, etten mennytkään bussilla.

Kello on jo huominen ja minun pitäisi mennä nukkumaan, iltalääkkeetkin on jo otettu mutta väsymyksestä (sekä luonnollisesti että kemikaalisesti aiheutuneesta) huolimatta en millään haluaisi. Ehkä kahlaan läpi vielä yhden luvun yöpöydälläni makaavasta Humisevasta harjusta, tai sitten nukahdan kirja vielä kädessäni ilman mitään muistikuvaa luetuista sanoista.

hey stephen 

i know looks can be deceiving 

but i know i saw a light in you

and as we walked 

we were talking

i didn't say half the things i wanted to

the way you walk, way you talk, way you say my name

it's beautiful, wonderful, don't you ever change

hey stephen 

why are people always leaving?

i think you and i should stay the same

vapautettu kuningatar

Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.

Kipitän monen mutkan kautta kuorotreeneihin, ja Lintu kohottaa kulmiaan ja vislaa kävellessään minua käytävällä vastaan. "Nice legs, sweetheart", hän hihkaisee, ja isken silmää ohittaessani hänet. Kahvitauolla toinen ja kolmaskin kommentoi kuinka nättinä olen, minä hymyilen ja hymyilen ja hymyilen. Viisi vuotta, kaksi vuotta, vuosi sitten olisin ahdistunut ja alkanut paniikissa kelata sanoja mielessäni - vittuileeko se mulle? oliko se sarkasmia? onko mekkoni liian lyhyt? oliko se vihje että pitäisi laihduttaa? - kunnes olisin käpertynyt pieneen kasaan naistenvessassa ja alkanut itkeä, mutta nyt vain jatkan hymyilyä: näytän hyvältä ja tiedän sen. 

(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)

(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)

Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.

"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"

"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."

Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan. 

Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

they call me

Kissa herättää minut kuudelta aamuna antamaan ruokaa, kouluun valmistautuva Marja nauraa minulle kun puoliunessa törmäilen pitkin seiniä. "Kauniita unia", hän hihkaisee kun päästän epämääräisen örähdyksen ryömiessäni takaisin makuuhuoneeseeni, ja seuraava muistikuvani onkin vasta puoli yhdentoista aikaan, kun aurinko paistaa verhojen välistä sänkyyni. Laiskottelen kuitenkin vielä pitkään, nautin rauhassa viimeisen lomaviikon alusta ennen kuin nousen, vedän verkkarit päälle ja teen itselleni kunnon aamiaisen. Lumi kimaltelee kun katselen ulos ikkunasta, hymyilen ja laulan ääneen kun pyyhin keittiön tasot ja tiskaan eläinten ruokakipot.

Yhtäkkiä havahdun siihen että neljänkymmenen minuutin päästä täytyy lähteä bussipysäkille, jos haluan ajoissa keskustaan Heliä vastaan. Ehdin juuri ja juuri, kipitän koroissani Sokokselle enkä ensin ole tunnistaa toista kun päällä on vaaleanpunaisen sijaan valkoinen takki. Salaattivaihtoehtoja pähkäillessämme pelkään taas kerran olevani tylsä tyhmä ruma läski liian sitä liian vähän tätä, mutta ei olisi tarvinnut: istumme alas ja alamme höpöttää ties mistä, ja yhtäkkiä on kolme tuntia myöhemmin ja poskiini koskee hymyilyn määrästä. Kiroan ääneen pakkasta ja väärään laukkuun unohtuneita sormikkaitani, hiljaa mielessäni sitä että olen niin väsynyt että täytyy jo lähteä kotiin. Bussissa suljen silmäni ja annan kohmeisten sormieni vipeltää puhelimen näytöllä.

Huomenna on pyhä, olin jo kokonaan unohtanut: en saakaan Marjatonta päivää. Olin suunnitellut herääväni aikaisin, laittavani kaiuttimista täysillä soimaan 8tracksin parhaan dubstep-soittolistan ja pitäväni yhden naisen tanssi-kautta-siivousbileet, mutta Marja nukkuu iltapäivään asti, inhoaa tanssimusiikia - etenkin trapsteppiä - ja minua ärsyttää katsoa toisen laiskottelemista ja (sitä vitun) iänikuista sotkemista kun yritän itse siivota. Onneksi illalla on saunavuoro, pääsen makaamaan lauteille siiderin kanssa ja nauttimaan lämmöstä.

fruit machine

Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.

...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.

(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)

Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.

Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.