and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

well you can tell

Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.

Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.

Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.

(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)

(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)

Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.

totoro, totoro

Hassua miten jotkut asiat syöpyvät ikuisuudeksi muistiin: Pokémonin ensimmäisen tuotantokauden tunnari, toisen asteen yhtälö, lukioaikaisen tyttöystävän syntymäpäivä. (Mietin aamulla ikuisuuden, että miksi maaliskuun yhdestoista kuulostaa niin kamalan tutulta päivältä, piti tarkistaa Googlesta että eihän tänään ole mikään kansallinen juhlapäivä.) Pystyn varmasti vielä eläkeläisenä sekunnin varoitusajalla alkaa laulaa ala-asteaikaisia hyppynaruriimejä.

Perjantaina on kesäkukkien tunnistustentti, en millään haluaisi lukea. Lintsasin tänään kuoroharkatkin, en sietänyt ajatusta että pitäisi katsoa lauantai-iltana minua kuin lihakimpaletta kohdellutta Kuoropoikaa silmiin.

(Ihan oikeasti, miten Kuoropoika käyttäytyi baarissa sillä tavalla? Ainahan hän on tehnyt selväksi että olen hänen mielestään hyvännäköinen, mutta ei hän ole ikinä, ikinä ennen kohdellut minua noin. Veti vyötäröstä aivan kiinni itseensä, käpälöi ja läpsi takapuoltani, yritti jatkuvasti suudella... Onneksi sain lopulta Sinin ja muut tulemaan kirjaimellisesti meidän väliin kun toinen yritti liian lähelle.)

never killed nobody

"TULET, tai ITKET JA TULET"

"NO VITTU"

Olen jo pyjama päällä lukemassa kun Sini laittaa viestiä, että nyt pitää lähteä keskustaan. Lyhyen viestisodan jälkeen kiroan ja hyppään vaatekaapille, puolen tunnin päästä olen jo matkalla bussipysäkille nahkahame päällä ja puna huulilla.

Ei minun pitänyt kuin käydä nopeasti kääntymässä, mutta jotenkin porukka vain kasvaa kun tunti venyy toiseksi ja kolmanneksi ja seitsemänneksi. Basso jytisee koko vartaloni läpi kun liikun baaritiskin ja tanssilattian väliä, minut esitellään aina taas uusille ihmisille ja hymyilen ja kohotan kulmaani ja tanssin ja tanssin ja tanssin.

(Maailman seksikkäin pieni androgyynityttö painautuneena minua vasten, kuuma kuiskaus korvaani ja käsi reidellä ja oi, tätä minulla on ollut ikävä.)

Aamulla kotona laitan nauraen Sinille viestiä, kerrankin olen tajunnut yöllä juoda tarpeeksi että herään ilman pienintäkään krapulaa. Kaivan koulukirjan esille ja laitan American Horror Storyn pyörimään televisiosta heti, kun olen poistanut puhelimestani turhat numerot.

blitzkrieg bop

Vaikka joskus tekisi mieli heittää kaikki kansiot mäkeen ja huutaa 'fuck it', niin kyllä terapia on välillä ihanaa. Ryhmässä - kunhan saan itseni vihdoin ravisteltua irti dissosiatiosta ja kykenen muodostamaan koherentteja lauseita - puhumme parisuhteista ja niiden lopettamisesta, ensimmäistä kertaa kehtaan sanoa ääneen sanoja vallasta ja manipuloinnista; tajuan samaan aikaan sen, kuinka kokonaisvaltaisesti kontrolloimisen tarve on vallannut elämäni ja sen, että toiset ryhmässä eivät katso minua vähääkään tuomitsevasti. En vieläkään oikein ole tottunut siihen, että voin olla käytännössä täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä ja silti hengittää rauhasa.

Kun voin (ensimmäistä kertaa ihan oikeasti) puhua vapaasti, yllätyn itsekin mitä kaikkea opin itsestäni. Kaikenkattavan ahdistussateenvarjon alta löytyykin ihan uusia ja omituisia tunteita, yritän ryhmän vetäjien antamilla lappusilla eritellä pelon ja surun ja häpeän toisistaan sekä keksiä tunteelle jonkun loogisen tehtävän. Kuulostaa juuri sellaiselta typerän kliseiseltä kallonkutistukselta mille olen aina pyöritellyt silmiäni, mutta tässä tapauksessa olen ihan iloinen myöntäessäni olleeni väärässä.

I will bruise your lips,
and scar your knees
and love you too hard.

I will destroy you
in the most beautiful way possible.

And when I leave,
you will finally understand,
why storms are named after people.

- M.K., Katrina 

hei levoton tyttö

Vähän pelottaa, miten onnellinen olen ollut viimeisen kuukauden aikana. Syön ja juoksen ja nauran ja opiskelen ja laulan enkä välillä muista ollenkaan, kuinka kamala olo minulla kuuluisi olla.

down with the sickness

Aurinko paistaa ikkunan läpi sänkyyni kun avaan aamulla silmäni, tuntuu ihan kesältä. Olen vielä ihan koomassa kun käyn vessassa, ruokin kissat ja kiskon kengät jalkaan, mutta heti astuessani ulos olen täysin hereillä; neljä kilometriä hujahtaa ohi kuin huomaamatta kun keskityn musiikkiin ja puu- ja pensaslajeja paljaista rungoista tunnistamiseen.

(Seitsemäs lenkki kahdessa viikossa, ja ensimmäistä kertaa ikinä voin ylpeänä sanoa, että juoksemisella ei ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa. Kuuntelemalla kroppaani (epämukavuus on okei, kipu ei; epämukavuus on okei, kipu ei) ihan oikeasti nautin juoksemisesta sen sijaan että polttaisin muutaman kalorin enemmän ja haluaisin kuolla. Tuntuu typerältä sanoa ääneen asioita joiden tiedän olevan itsestäänselvyys ja tuntuu typerältä myöntää kuinka kauan on kestänyt ymmärtää itsestäänselvyys, mutta ehkä olen vain hiljaa ja nautin raittiista ilmasta ja adrenaliinista.)

Tänä iltana olisi kahden Pojan yhteissynttärit. En vielä tiedä olenko menossa, Lokki on vanhempiensa luona ja minulla on aina hiukan orpo olo isossa porukassa ilman häntä, minkä lisäksi tänään pitäisi olla selvin päin - en todellakaan ole juomassa toista kertaa yhden viikon aikana, mutta ajatus selvänä olemisesta tuntemattomien humalaisten keskellä hermostuttaa. Saa nähdä.