288

Olisi jo huominen tai ylihuominen tai ihan mikä tahansa muu päivä kuin tänään. Kaikki ärsyttää ja vihaan omaa saamattomuuttani, inhoan vartaloani ja siihen tullutta löysyyttä (tiedän, tiedän että paranemiseen kuuluu vartalon muuttuminen ja painon heittelehtiminen mutta silti, inhoan), en millään jaksaisi katsella Marjan ja hänen tyttöystävänsä oksettavaa lepertelyä kun oma sänkyni näyttää pedattuna vielä yksinäisemmältä kuin sen ollessa vain kasa peittoja ja tyynyjä, kahden viikon päästä on koulussa kukkasidonnan näyttö enkä mä vittu osaa, pelkkä ajatus kouluun menemisestä pelottaa.

Ajattelin kaupassa käymisen rauhoittavan minua, mutta ei. Vasta ojentaessani kättäni kohti viinirypäleitä muistan että ei, en voi - en tiedä mitä olen tehnyt mutta jotenkin olen onnistunut kusemaan kuukauden budjettini aivan täysin, ja seurauksena minulla on tukiin asti tilillä käytettävissä kuusi euroa kahdeksankymmentäkolme senttiä plus käteistä kolme euroa viisikymmentä senttiä. Tarvitsenko minä tosiaan viinirypäleitä? Entä ruisleipää? Vessapaperia on pakko ostaa koska Marja ei sitä kuitenkaan tee, siihen menee pari euroa, voinko silti ostaa jugurttia? Jos ostan jugurttia niin saanko ostaa myös maitoa? Ansaitsenko pakastemarjoja? Ansaitsenko minä loppujen lopuksi yhtään mitään ruokaa, kun kerran olen tällainen kävelevä kasa itsekurittomuutta?

(Yhtäkkiä tajuan täriseväni niin pahasti ettei kori ole pysyä kädessäni ja alkavani hyperventiloida, vauvanruokaa valitseva mies katsoo minua paheksuvasti. Juoksen koko matkan kotiin muistamatta mitä loppujen lopuksi päädyin ostamaan.)

287

En ymmärrä, en ymmärrä miten joku voi saada minut tuntemaan itseni niin hyväksi ja kauniiksi ja kaikin puolin riittäväksi. Tai siis, kyllähän moni on minua niiksi asioiksi väittänyt, mutta jotenkin Viiru saa minut uskomaan sen.

(...Ja kiitokseksi minä menin ja tartutin häneen maailman ällöttävimmän syystaudin. Hyvä Marie, hienosti tehty. Olisko minun ehkä kannattanut pukea muutama kerros lisää vaatteita päälle lauantain miltei 9-tuntiselle tihkusateiselle ulkotyöpäivälle?)

Yritän olla pelkäämättä että tämä onkin unta tai harhaa tai vain joku pitkäkestoinen käytännön pila, että joku päivä odotan linja-autoasemalla ja saan viestin että "lol etsä tajunnu tää oli läppä", tai että tapahtuu kuin Punapään kanssa ja hän joku ilta yksinkertaisesti lopettaa yhtäkkiä viesteihin vastaamisen, tai kuin Lappitytön kanssa ja hän päättää etten olekaan vaivan arvoinen, tai kuin kenen tahansa entisen tyttöihmiseni kanssa, tai, tai, tai tai tai tai tai. Yritän oppia olemaan vilkuilematta koko ajan olan taakse.

286

Yksilöterapeuttini on ihan paras. Siis henkilö jolla ei ole mitään perhe- tai ystävyysiteitä minuun ihan oikeasti välittää, on vilpittömän iloinen kun elämässäni tapahtuu hyviä asioita, eikä asioiden huonosti mennessä halua mitään muuta kuin ymmärtää ja auttaa. Hänen potilaana nyt melkein vuoden oltuani harmittaa kaikki tyhjään menneet tunnit (ja eurot) YTHS:llä ja edellisellä yksilöterapeutilla, mutta turha jäädä jossittelemaan - nyt olen löytänyt sen oikean enkä koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella eteneväni näin hyvään tahtiin näin hyvään suuntaan. Ehkä minulla vielä on toivoa saada terveen paperit.

Ei mulla muuta. ♥

285

"OLETKO SÄ HENGISSÄ"

Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä  näytä!" "No vittu näytän.")

Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.

(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)

Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.

284

Näen unta että minulla on perhe, lasten nimet ovat Minna ja Teemu ja vaimollani on päällä korkokengät. Herään yksin 140cm leveästä sängystä ja torkutan ja torkutan ja torkutan ja torkutan herätyskelloa kunnes bussista myöhästyminen ei ole todennäköisyys vaan varmuus.

283

Ilmeisesti olen edelleen henkilö, joka rauhoittaa itseään ympyröimällä kauniita asioita Ikean katalogista. Kai jotkut asiat eivät ikinä muutu.

(Niin, jotkut asiat eivät ikinä muutu. Minulla on mulkoilevien, mykkäkoulua pitävien luokkalaisten takia niin paha olla koulussa, että olen siellä fyysisesti pahoinvoiva käytännössä koko ajan ollessani missään muualla kuin yksin ruokatauon ajaksi yläkerran sohvanurkkaukseen piiloutuneena. Menee hermo omaan vartaloon - miksi se ei vain voi tehdä hiljaa yhteistyötä? - mutta en voi kuin poistua vähin äänin luokasta puoli tuntia etuajassa koska en yksinkertaisesti kestä. Psykosomaattinen kipu on silti kipua. "Jos mua syytetään 'turhasta draamailusta' vaan sen takii et menin hiljaa yksin vessaan paniikkikohtauksen ajaksi, ni en taho ees ajatella mitä ne musta juoruis jos kehtaisin ottaa asian puheeks. Parempi vaan antaa olla, ei tätä oo ku vuos jäljellä, oon selvinny paljon nuorempana paljon pahemmasta."  Maailman sympaattisin opettaja on kovin surullisen näköinen, mutta ei hän voi tehdä mitään: kerroin asiasta koska halusin selittää, mutta tein sen sillä ehdolla että hän lupaa ettei ota asiaa puheeksi kenenkään muun kanssa.)

282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.

281

Makaan sängyllä ja kirjoitan uutta ihmistä pitkästä aikaa. Puolitoista vuotta sitten, toissakeväänä, löysin ruskeasilmäisen tytön -

"Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa."

- jonka elämä oli pakokeino pitkän aikaa, läpi makuuhuoneen ikkunasta ulos poltettujen tupakkien ja yhdenyönjuttujen joiden luota pakenin ennen kuin aurinko ehti edes nousta. Viime syksy oli poikkeus, kirjoitin kerrankin rehellisesti itsestäni -

"(I forget, did I ever tell you that she said she wanted to marry me? Not in a joking, 'haha that was great I should marry you' kind of way, but in an actual, serious, 'I am a twenty-four-year-old adult of perfectly sound mind and I'm saying that I don't care how long I have to wait but one day I will get on one knee and we'll have the rest of our lives' way.)"

- koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, koska Lappitytön jättämä haava oli tulehtunut niin pahasti etten muuten olisi selvinnyt siitä. Sitä kesti pitkälle viime kevääseen asti, ja kun vihdoin olin valmis -

"Onko minussa enää yhtään omaa itseäni jäljellä?"

- tuntui kuin kaikki luovuus olisi vuotanut minusta ulos, enkä koko kesänä saanut kirjoitettua mitään muuta kuin iänikuisia puolifiktiivisiä kirjeitäni. Mutta nyt olen yhtäkkiä löytänyt Hänet-jonka-nimeä-en-ole-vielä-kuullut, hän -

"When I was eleven years old, my sister, in all the infinite wisdom of a fifteen-year-old, told me that love is when you want to kill yourself. A decade and a half later, life has proven to me that she was correct."

- tulvahti päähäni kun vieressäni istuva luokkalainen hyräili hiljaa Happoradion Pimeäntaitetta.

(Saanko kertoa teille salaisuuden? En oikeasti nauti muun kuin oman paperipäiväkirjan kirjoittamisesta. Kaikki muu on kuin puristaisin partateriä sormieni läpi paperille tai tietokoneen ruudulle; se on aina, aina merkki siitä että nyt ei kaikki ole hyvin, mutta se on myös kuin syöminen tai nukkuminen tai Kelan paperien täyttäminen: yksinkertaisesti pakollista jos haluan selvitä hengissä. Kirjoitan, tai itken ja kirjoitan. Useimmiten jälkimmäinen.)

auttakaa mua

280

Oksettaa ja pyörryttää ja tärisen kaikkialta, onko mun pakko mennä kouluun, onko mun pakko mennä keskellä pikkuruista luokkaa jossa yksi levittää muille ylidramaattista paskaa minusta ja muut vittu uskovat, en ymmärrä miten minun on tarkoitus selvitä kuusi tuntia itkemättä, en halua