the wind is really

viime yö oli hirveän levoton, heräsin kerta toisensa jälkeen unista joissa kuoropoika näpisti puhelimeni ja nauroi, että en ole tarpeeksi kaunis vastaanotetuissa tiedostoissa vilkkuvalle tytölle. sain vajottua rauhallisempaan uneen vasta aamulla kahmittuani koiran kainalooni patteriksi, mutta noustuani yhdentoista aikaan rintaani puristi edelleen.

ajattelin lohduttaa itseäni hakemalla porkkanapiirakkaa lähikaupasta, olisi kannattanut jäädä kotiin: lensin kauniissa kaaressa jäälle, kolhin koko vasemman puoleni niin pahasti että edes marjan tramalit eivät lopeta kyynärpään-polven-nilkan jomotusta. takaisin kotiin hoiperreltuani olin pyörtyä kun nostin housujen lahkeen ylös ja näin rikki menneen ihoni, paksu kerros oli repeytynyt irti ja näin kuinka verta pumppasi ulos sydämenlyöntien tahdissa. en tiedä miten onnistuin pysymään tajuissani ja olemaan oksentamatta puhdistaessani haavan: minun itseni tahallaan viilletyt haavat iholleni eivät haittaa, mutta missä tahansa muussa tilanteessa veri on vain pwolhgrgpsojgp en kestä en kestä en kestä. välillä pelkkä vuotavan veren ajatus saa minut vajoamaan lattialle.

(minun ja marjan välit ovat olleet kamalan kireitä viime viikot, ja tiedän sen olevan minun syytäni - olen ollut niin kamalan stressaantunut koulusta kuorosta kaikesta, että olen ollut aivan hirveä narttu ja purkanut sen enimmäkseen kotona. en ole jaksanut tehdä kotitöitä, olen tiuskinut mitättömistä asioista ja lukittautunut huoneeseeni mököttämään täyisn turhasta. ihme että marja ei ole räjähtänyt minulle, itse en varmaan olisi pystynyt samaan. tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun välimme ovat taas tuntuneet normaaleilta: istumme tietokoneidemme kanssa olohuoneessa katsomassa paskaa telkkaria, marja antaa minulle tuoretta kuplamuovia vastineeksi lahjoittamastani harsopaperista ja nauramme salkkarien juonenkäänteille.)