sgt. pepper's lonely hearts club band

"16:10 siellä, tuu vastaan."

pakenen kaupungista, täällä on liikaa ajatuksia sanoja muistoja ja minun on pakko päästä pois, pois tästä kaikesta. maalla sataa ja minulla ei ole sateenvarjoa mutta ei se mitään, hiukseni ovat jo valmiiksi katastrofaaliset ja ulkona on niin lämmintä ettei siellä sairastu. päivät kuluvat sumussa, muistan kirpputorin ja huonon television ja härön mainoskyltin mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuhat vuotta sitten. iltoisin toimintakykyni on parempi, sanon ääneen miten paha olo minulla on ja miten en osaa käsitellä tunteita. marja kuuntelee, näen hänen olevan huolestunut mutta hän ei tivaa lisää tietoa minusta vaan pyytää keskellä lauantain vastaista yötä takapihalle pelaamaan sulkapalloa. (joskus vuosia sitten tekniikkani oli niin hyvä että jopa isi oli kunnon vastus vain sen takia että hänellä oli fyysistä voimaa enemmän. välillä ikävöin lapsuutta, kunnes taas muistan miten helvettiä se olikaan.) nauran aidosti, ja palatassamme sisään tuntuu kuin olisin vihdoin noussut sumusta. voin hetken taas jaksaa kaupunkia.

palatessani kotiin tarkistan pakomatkan ajaksi unohdetun puhelimen, sydämeni hyppää kurkkuun kun luen helin olevan huolissaan kun minusta ei ole keskiviikon jälkeen kuulunut mitään. anteeks anteeks anteeks en oo kuollut, sormeni naputtavat kosketusnäyttöä niin vilkkaasti ettei yksikään sana tunnu tulevan ilman kirjoitusvirheitä, ei saa itkeä mun takia, en mä tajunnut, ei mua ikävöidä. toivottavasti toinen ei ole minulle kovin vihainen tyhmyyteni takia. (naputtelin hymiöitä sekä helille että hänen kämppikselleen pitkälle iltaan asti, enkä tiedä kumpi keskustelu nauratti enemmän. ehkä mä selviän tästä.) yritän lahjoa kahvilla ja hymyillä, mutta en ymmärrä vastausta eikä se hölmö tyttö suostu selittämään.

(neljäs päivä uutta lääkettä takana, eikä vielä ainakaan mitään sivuoireita. pääsenkö oikeasti näin helpolla?)

the meaning

(kolmen vuoden ja neljän turhan ssri-yrityksen jälkeen lääkitys vaihtuu vihdoin ndri:ksi. pitäisi olla iloinen mutta en millään jaksaisi taas uusia sivuoireita, viimeeksi voin ensimmäisen viikon niin pahoin etten pysynyt pystyssä.)

(puhuin omahoitajan kanssa tunnekuohuista ja impulssienhallinnasta, hävetti myöntää asioita ääneen.)

(en jaksaisi yhtään mitään.)

(en jaksa.)

och december

en kestä tätä oloa. syömishäiriö ja epävakaus ovat rasittavia mutta hallittavissa, ahdistustakin pystyn tietoisesti kontrolloimaan jonkin verran kunhan tajuan kohtauksen alkamisen ajoissa, ja pakko-oireista ei ole käytännössä mitään aktiivista haittaa elämässäni, mutta masennus - en kestä, en kestä, en kestä. en ymmärrä, miten en voi vain karistaa tätä oloa, tätä toivottomuutta. kävelen koiran kanssa ulkona, minulla on sievät ballerinat jalassa ja koira haistelee vaaleanpunaisia ruusuja ja ulkona tuoksuu kesäilta ja minun pitäisi iloita kaikesta, mutta olen vain turta. kliiniset termit vilisevät jossain pääni nurkassa, depressio depersonalisaatio derealisaatio serotoniini dopamiini noradrenaliini, vihaan aivojani kun ne eivät suostu toimimaan, miksi oma kehoni pettää minut? (ainoat asiat, jotka saavat minut tuntemaan itseni elossaolevaksi, ovat niitä, joita en saa tehdä: jotkut laittomia, useimmat moraalittomia, ja kaikki satuttaisivat muita enemmän kuin auttaisivat itseäni.) miten voi olla niin vaikeaa olla onnellinen?

(ja silti, jos sitä kun kuulin isoisäni syövästä ei lasketa, en muista milloin olen viimeeksi itkenyt. pakko siitä on olla jo monta kuukautta. hassua, yleensähän itken aina ja kaikesta.)

tänään en päässyt ulos asunnosta; tänään leikin veitsen kanssa, tutkin kuinka kovaa voin painaa jättämättä jälkeä. huomenna pitäisi puhua omahoitajan kanssa, vaikka oikeasti haluaisin jäädä kotiin ja painaa vielä vähän lujempaa.

almost

äiti tuli ja meni, ihme kyllä ilman mitään suurempaa draamaa. juhlistin asiaa käymällä leikkauttamassa järkyttäväksi hapsupehkoksi kasvaneen tukkani, kampaaja sai onneksi taas kerran ihmeitä aikaan. (silti, ei edes uusi tukka ja mulberryn laukku vienyt huomiota siitä, missä se aina on: läski läski läski oksettava paska laihdu pois. olen niin väsynyt vihaamaan vartaloani.)

päiväsairaalalla istuin sohvalla ja mökötin, vitutti ihan kaikki eikä vähiten muut potilaat, harkitsin hetken puhelimen välityksellä sosialisointia mutta jätin väliin - en minä, ei minua, hysst. lopulta lähdin kesken päivän pois, istuin wayne'sin terassilla maailman suurin kahvikuppi kädessäni ja vertasin itseäni ohikulkijoihin.

torstaina on viimeinen sairaalapäivä, perjantai-lauantaina olisi helsinki pride -menoa mutta en minä mene, ei minulla ole seuraa. ensimmäinen kerta vuoden 2006 jälkeen kun en ole heiluttamassa sateenkaarilippuja, on jo etukäteen vähän ontto olo.

(helvetti mikä pessimismipäivitys tääkin taas on.)

so magnetic

äiti tulee tänään. marja häipyi mökiltään turkuun vaikka hänen piti tulla jo eilen kotiin; täällä ei koko illan, yön ja aamun ole muita kuin minä ja rakas äitini. ahdistaa, en halua kuunnella hänen oksentamistaan, en halua kuunnella hänen kommentteja painostani tai koulustani tai yhtään mistään en halua en halua en halua. en ole nähnyt häntä kasvotusten sen jälkeen kun kävin kiinassa heidän luonaan helmikuussa, ja totta puhuen olen aika kiitollinen etten varmaankaan näe häntä tämän jälkeen ennen kuin vasta ensi vuonna - olemme aivan liian erilaisia ja silti aivan liian samanlaisia. (olemme molemmat niin äkkipikaisia että isi ja pikkuveli ovat oppineet lähtemään kauas pois heti jos minä ja äiti olemme eri mieltä jostain. äiti on maailman passsiivis-agressiivisin ihminen, minä en pysty peittämään suuttumusta vaikka kuinka haluaisin. ylireagoimme molemmat helposti, ja anteeksi pyytäminen on aina yhtä vaikeaa. äiti ei ikinä voi myöntää olevansa väärässä, minä nöyrryn nurkkaan ja hukun itsetuhoon.) kahdeksantoista vuotta saman katon alla, kolme vuotta eri kaupungeissa ja yksi vuosi eri maissa, emmekä vieläkään osaa olla vuorokautta riitelemättä. onhan se tavallaan aika surullista - onhan hän kuitenkin äitini, onhan toisistamme välittäminen silti itsestäänselvyys.

(tervetuloa muutenkin kärpäseksi meidän perheen kattoon, parikymppinen pikkuveli laittoi eilen viestiä: hänellä oli ollut toissayönä joku tyttö, joka oli purrut häntä ranteeseen niin kovaa että jokin hermo tms napsahti ja nyt koko kämmen on tunnoton. kysyi minulta, että a) kannattaako varata ja miten varataan aika lääkärille, ja b) mitä hän sanoo äidille kun pitää selittää mitä varten tarvitsee rahat. meinasin ihan rehellisesti tukehtua, nauroin niin lujaa.)

vilkuilen puhelinta harva se minuutti, toivon että joku antaisi minulle jotain muuta ajateltavaa kuin tämä ilta.

(toivo on muutenkin vaarallinen asia, haluaisin kyetä vain tukahduttamaan sen. miksi se on niin vaikeaa, miksi?)

ruin our friendship

pieniä valheita ja suuria salaisuuksia ("no eikä ihan oikeesti, oon aika varma että puolet maailmasta tietää. mutta tietenkin pysyn hiljaa kunnes asia ratkeaa."), alkoholia ja taas lisää alkoholia, kukkaruukuissa palavia pipoja ja vihreiden kissojen päälle kiinaksi kirjoittamista. vesipyssysotaa keskellä olohuonetta ja hyväähuonoa musiikkia.

(ihan hetken aikaa iltani oli mennä pilalle, muut tytöt kauniissa mekoissa ja napakorut vilkkuen ja minä meikittömänä vaaleanpunaisissa tennareissa ja minni hiiri -teepaidassa, oli niin ruma ja muhkurainen olo heidän vieressään että olin alkaa itkeä keskellä hervannan autiota keskustaa. onneksi on heli ja tanssilattia, niistä suurin osa hyvistä illoistani muutenkin koostuu. pelkään loukanneeni häntä kun sanoin häntä kirahviksi (vitun horopää saatana hasta paska ja kirahvi on se jolla pelkään satuttaneeni), toivon että en - oikeasti hän on pieni sopulityttö, ja todennäköisesti ainoa syy miksi jaksan nykyään hymyillä.)

kehtaan väittää, että juhannus oli elämäni paras.

(koulu alkaa vasta seitsemän viikon päästä, ja haaveilen nyt jo jatko-opinnoista lontoossa tai edinburghissa. rakastuin silloin vuosia sitten kumpaankin kaupunkiin ensisilmäyksellä ja yhtäkkiä huomasin tuntevani tube-kartan paremmin kuin helsingin metron, ja haaveilut kesäilloista suomenlinnassa muuttuivat arthur's seatin huipulle kiipeämiseen. siitä on yli vuosi kun viimeeksi olin kummassakaan kaupungissa, ja sormeni syyhyävät päästä selaamaan lentoja.)

ad te

helvetti pääsi irti päiväsairaalalla, kun potilaat vihdoin avasivat suunsa ja kertoivat hoitajille tasan tarkkaan, mikä hoitopaikassa on pielessä. minäkin uskalsin puhua ääneen ("jos mä haluaisin askarrella ja kuunnella musiikkia ja lukea kirjoja niin olisin nuorten toimintakeskuksessa, kuvittelin tulevani tänne hoitoon"), mutta silti ryhmä päättyi juuri siihen mistä me alunperin valitettiin: "no aihe herättää selvästi tunteita, tästä voi sitten puhua omahoitajan kanssa". turhauttaa, mutta helpottaa kun nyt tiedän etten ole ainoa joka haluaisi intensiivisessä ryhmähoidossa sitä intensiivistä ryhmähoitoa eikä pelkästään no mitäs tänään kuuluu ladidaa.

kirjoitusryhmässä oli hoitajan ja harjoittelijan lisäksi vain minä ja yksi toinen, tehtävänanto oli intiimimpi kuin kertaakaan ennen, ja sydämeni hakkasi kivuliaan lujaa lukiessani ääneen kahtasataayhdeksäätoista sanaa. "minä antaisin sinun laulaa, avaisin häkin ovet ja päästäisin sinut lentämään piruetteja ilmassa." ryhmän jälkeen piti mennä suoraan omahoitajan ovelle, näpersin rannekelloni hihnaa ja olin pakahtua.

j'vais

kuusitoista satunnaista faktaa minusta:

olen aivan naurettavan nirso runouden suhteen

jos sää ja itsetunto sallisi, en ikinä pukeutuisi mihinkään muuhun kuin kellohameisiin

kutsun kissaani sipuliksi vaikka sen nimi on jotain ihan muuta
lempielokuvani on keisarin uudet kuviot

omistan aivan uskomattoman määrän sateenvarjoja

olen huono pudottamaan pieniä valkoisia valheita, mutta suurissa asioissa olen liiankin hyvä

haluan isona dobermannin tai schäferin

olen suomenruotsalainen, vihreä, homo, ja vasenkätinen

osaan vähintään alkeet seitsemästä kielestä, ja haluaisin kamalasti opetella kahdeksatta

pidän itseäni pidemmistä tytöistä
jos voisin kuunnella vain yhtä kappaletta loppuelämäni ajan, se olisi kuutamosonaatti

lempikirjani on joko kärpästen herra tai ylpeys ja ennakkoluulo, en oikein osaa päättää
rakastan käsikkäin kävelyä ja vierekkäin nukkumista
en usko jumalaan, mutta välillä puhun hänelle silti

en omista tavallisia sinisiä farkkuja, mutta kyllä turkoosit ja oranssit

minulla on kaksi tatuointia ja neljä lävistystä

so let's do it

valvon ja valvon ja valvon, pakotan itseni elämään päiväkausia muutaman tunnin yöunilla kunnes kehoni vihdoin pettää minut. päiväsairaalalla lipsun takaisiin sherlock holmes -aiheisiin uniin joiden vertauskuvista olen kivuliaan tietoinen - aivoni ottavat päiväsaikaan pinnan alla kuplivat tunteet (entäjos mitäjos haluan haluan mitäjos sittenkin) ja räjäyttävät ne pinnalle silloin kun en pysty puolustautumaan, kun en voi heittää vitsiä ja lakaista aihetta maton alle.

omahoitaja passitti kotiin nukkumaan kun sormeni alkoivat kolmannen kerran nykiä alkavan unen voimasta, muistan etäisesti marjan ihmetelleen miten olen jo kahdeltatoista kotona ennen kuin lahoan sohvalle. herätyskello soi puoli neljältä, pakko minun on kai yölläkin nukkua.

"what?"
"you know. you must know. you're you."

levikset repee

paljon leimoja, matkalla tanssilattialle juotuja drinkkejä ja kulmien takana piileskelyä - saisi olla edes hetken kahdestaan helin kanssa. "vajoot tänne mun hobittitasolle."

ilta oli paras pitkään aikaan, vaikka toisen tyttöystävä saikin järjettömiä kohtauksia aikaiseksi tyhjästä ja minun piti useammin kuin kerran hymyillä vähän vajaan majavan näköisenä jotta saisin naurun taas helisemään. ihmiset olivat mukavia vaikka suurimman osan olin tavannut vain muutaman kerran, ja jokin sisälläni hypähti kun illan päätteeksi helin kämppis pyysi minua heille yöksi; helvetti, ehkä mua ei ihan oikeesti vihata. kiroiluntäytteinen bussimatka ja viimeinen parveketupakka ennen kuin ryömimme sänkyyn, supatamme otsat vastakkain elämän epäreiluudesta mutta hymyilen silti nukahtaessa.

puolenpäivän jälkeen raahaudun bussipysäkille, kanssani bussia odottavat teekkaripojat nauravat dagen efter -olemukselleni. nauran heidän kanssaan ja annan samalla mitalla takaisin, enkä edelleenkään oikein ole uskoa että uskalsin noin vain puhua vieraiden ihmisten kanssa - miesten, kaiken lisäksi. ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen pakokauhu ei noussut haistaessani partaveden, ja hymyilin edelleen törmätessäni koiralenkillä serkkujensa kanssa olevaan marjaan omassa kaupunginosassa.

"pakko jaksaa, jos ei muuten ni seuraaviin bileisiin asti."

if you're good to mama

"you'll do anything to stop being bored."

aivoni kulkevat ylikierroksilla, tylsää turhauttaa turhauttaa, haluan huutaa ampua naida (missä tahansa ketä tahansa) juoda piikittää (oi luoja piikittää) mitä tahansa. kokeilla uutta, koetella vanhoja rajoja, mutta en kuulemma (tietenkään) saa, tunteita pitää opetella käsittelemään muutenkin kuin tuhoamalla.

mutta hei, pääsin kouluun. kahdeksan viikkoa aikaa saada itseni takaisin kiltiksi katolilaiseksi koulutytöksi.

flight of the

"fucking skithora voi vitun vitun fucking jävla fitta"

kiroiluni on monotonista mutta äidinkielet sekoittuvat toisiinsa niin kuin aina kun olen hukkua pelkoon, lyön seinää tyynyllä ja miltei hyperventiloin ties kuin pitkän aikaa ennen kuin uskallan avata huoneeni oven ja pyytää marjaa käymään. istumme vierekkäin lattialla, kerron kuinka paljon minua pelottaa huomenna ilmestyvät yhteishaun tulokset; en vieläkään tiedä kumpaa pelkään enemmän, että en saa paikkaa ja vajoan takaisin syvyyksiin, vai että saan paikan ja on pakko pysyä pinnalla. sulla on siis todella kylmä käsi marja sanoo pitäessään siitä kiinni, ja tajuan että minun ja helin viimekesäisten varovaisten hymyjen jälkeen ei kukaan ole pitänyt kädestäni kiinni. tunnen sykkeeni laskevan (järjen ääni, paras ystävä, ankkuri keskellä myrskyä), mutta melkein tunti kuluu ennen kuin käsken hänet takaisin olohuoneeseen viettämään puolivuotispäivää tyttöystävänsä kanssa. (ketään muuta kuin marjaa en olisi ikinä uskaltanut pyytää keskeyttämään parisuhdeiltaa, mutta kerrankin tiedän että olen oikeasti tärkeä, että häntä ei haittaa.)

ter·ror noun \ˈter-ər\, \ˈte-rər\

1: a state of intense fear 

2 a: one that inspires fear

2 b: a frightening aspect 

2 c: a cause of anxiety

2 d: an appalling person or thing

primadonna

"missä sä oot ollut?"
"elossa."

täydellinen päivä. auringonpaistetta ja mansikanmakuista huulirasvaa ja hetken taisin olla ylösalaisin, nauran ääneen päästessäni kotiin koska välillä, aina välillä, elämä on ihanaa.

maalaan maailman

"tchaikovsky on kaikessa mahtipontisuudessaan liian ennalta-arvattavaa mutta brahms on juuri sopivaa, ensivaikutelmaltaan yksinkertaista mutta joka kuuntelukerralla löytää jotain uutta kerroksien alta, täydellisesti soivan fissän tai triolin joka saa kylmät väreet kulkemaan pitkin siljan liian pitkiksi kasvaneita niskavilloja. mutta ei, hän ei laita musiikkia soimaan, ei brahmsia eikä mitään muutakaan, sillä hiljaisuus on liian - liian jotain, liian kaikkea."

tänään on ollut hyvä päivä.

päiväsairaalalla pääsin purkamaan poikkeuksellisen vaikean viikonlopun aiheuttamaa ahdistusta maailman mukavimmalle omahoitajalle, minkä lisäksi onnistuin nukahtamaan rentoutumisryhmässä (vaikka aikaisemmasta ryhmästä jouduin lähtemään kesken kaiken pois kun en vain kestänyt) ja vapaa-ajalla kirjoittamaan muutaman sivun mittaisen tekstinpätkän tytöstä jonka nimi on silja. siniset kuulakärkikynät rauhoittavat minua aivan suunnattomasti.

lokki tapasi minut iltapäivällä keskustassa, vietimme kolme tuntia syöden ja juoden ja nauraen ja spontaania myrskyä karkuun juosten, myrskyn seurauksena oli ihan pakko käydä ostamassa uudet paidat ja neuleet ja sukat jottemme sairastuisi esim. keuhkokuumeeseen illan aikana, kun käperryimme melkein tyhjään elokuvateatteriin katsomaan avaruusaluksia ja hassuja kulmakarvoja. (voisin fanityttöillä aiheesta star trek: into darkness tuntikausia, mutta ehkä säästän sen tumblria varten.) bussissa matkalla kotiin yritin sopertaa lokille jotain siitä että olen kiitollinen hänen seurastaan ja ystävyydestään. ehkä hän ymmärsi.

o

välillä en saa henkeä

heart attack

sormeni naputtelevat levottomina vasten käsinojaa reittä lattiaa puhelinta, yritän keskittyä brahmsin sonaatteihin ja arthur conan doylen proosaan ja omiin nuotteihini mutta aamun migreenin rippeet painavat edelleen ohimoita vasten. turhauttaa vituttaa tylsää tylsää tylsää, haluan juosta repiä viiltää yliannostaa ihan mitä tahansa jotta saisin rauhoitettua mieleni, keskitettyä ylikierroksilla väkkäränä pyörivät ajatukseni edes johonkin. you can't kill an idea.

tarkistan ajoittain puhelimeni, ajattelen nauraen tuoretta ananasta ja marja katsoo minua kuin olisin menettänyt järkeni. ehkä olenkin.

sävel kaukaa

marja on vihdoin tullut kotiin. istun sohvalla ja hän istuu vieressäni lukemassa animalian lehteä, juo tukka märkänä kahvia jossa on oikeasti enemmän maitoa kuin kahvia, ja on niin tuttu ja turvallinen, ankkuri myrskyn keskellä. en ymmärrä miten täysin platonisesta suhteesta voi saada näin paljon lohtua, yhtäkkiä huomaan etten enää jännitä hartioitani ja ilmaa on taas helppo hengittää.

fis-mollissa

tuhoisa äiti-tytärsuhde, kaipaa isän hyväksyntää. kostonhimo äidille todennäköinen osasyy syömishäiriöön. vuoden aikana sarja hylätyksi tulemisia, vanhemmat ja veli muuttaneet toiselle puolelle maapalloa. syvä älyllisen ja seksuaalisen arvottomuuden tunne, voimakas sosiaalisten tilanteiden pelko omanikäisten ihmisten kanssa. sekä spontaani että suunniteltu ahmiminen itseinhon purkauksena, myös impulsiivista itsetuhoisuutta viiltelyn ja kynsimisen muodossa. ei osaa käsitellä voimakkaita tunteita.

voin vain kuvitella, minkälaisia muistiinpanoja omahoitaja minusta tekee. kaksi päivää sairaalassa takana, en ole uskaltanut sanoa sanaakaan kenellekään muulle kuin helille, lääkärille ja omahoitajalle.

istun sängyssä ja katson kohtaa jossa reiden ulkoreuna muuttuu pakaraksi, enkä ole vuosiin tuntenut yhtä voimakasta halua kaivaa kirkkaan oranssi kirjeveitsi kirjoituspöydän laatikosta.

die zauberflöte

ajattelen pitkästä aikaa häntä joka olisi oikeasti voinut olla kunnes kuolema meidät erottaa, häntä jonka kanssa tanssittiin toistemme ympärillä neljä vuotta, humalaisia suudelmia ja keskellä shaftesbury avenueta itkua mä en tiennyt, chinatownissa ravintolan pöydän vastakkaisilla puolilla istumista ja teemukin kaivamisesta esiin laukusta tää on sulle. (viime syksynä, voi luoja oliko se vasta viime syksynä, näin sen mukin hänen tiskipöydällään, reunaa koristi teetahrat, aivan kuin hän olisi vasta hetkeä aikaisemmin laskenut sen alas.) lopulta, padon vihdoin rikkouduttua lopullisesti, paine olikin yhtäkkiä liian musertava ja hänestä tuli vain ("vain", ei, ei ikinä vain) muistutus siitä että joskus rakkaus ei ole tarpeeksi, että kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua.

(välillä nostan puhelimen käteeni, olen jo näppäilemässä viestiä naiselle joka oli paras ystävä joka minulla on ikinä ollut, vaikka ystävä tuntuu niin helvetin halventavalta sanalta totuuteen verrattuna, ei, hän ei ollut ystävä.)

en vieläkään pysty katsomaan lokkia tai marjaa silmiin niinä satunnaisina hetkinä kun puhun hänestä, en kestä sitä surun ja säälin määrää joka heidän silmissään on edelleen, kaikkein vähiten kestän ajatella muistoa siitä kun joulukuun kolmannen päivän vastaisena yönä soitin heille pikajunasta itkien niin voimakkaasti etten saanut henkeä.

starring role

se tunne kun lukee todella hyvää fiktiota on parempi kuin kello kolmen huuma täyden klubin tanssilattialla, parempi kuin yksikään samppanjahumala tai huumausaine, parempi kuin juuri suuren yleisön edessä esiintymisen jälkeinen adrenaliiniryöppy, parempi kuin yksikäään orgasmi tai kuolemanrajakokemus, jopa parempi kuin kuutamosonaatti keskellä yötä keittiön lattialla; se tunne kun keuhkot tyhjenevät ilmasta ja riemu, puhdas riemu pulppuaa rintakehästä eikä millään muulla ole väliä kuin sillä että saa lukea vielä yhden luvun kappaleen lauseen sanan edes yhden yksittäisen tavun, koska miten yhdestäkään ihmisestä voi tulla mitään näin uskomatonta, en ymmärrä, miten -

étude

välillä tunteet ottavat vallan, kehoni pyristelee irti lamaannuttavasta masennuksesta heittämällä ajatukset ääripäästä ääripäähän ja seuraavaan. en ole nukkunut kolmena yönä yhteensä kahtatoista tuntia enempää koska aivoni eivät suostu hiljenemään, edes kuutamosonaatti ei saa sykettäni laskemaan; niinä harvoina hetkinä kun kehoni lepää, mieleni heittelehtii surreaalisissa unissa ja herään vuorotellen huutaen ja huohottaen. tällaisina päivinä takerrun epätoivoisesti fiktiivisiin maailmoihin, luen muiden epätoivosta ja raivosta ja seksistä ja mistä tahansa mikä nielee minut täysin mukanaan, oikea maailma ja sosiaalinen media ja sanomalehdetkin ahdistavat koska en tiedä mitä tehdä kaikilla näillä vitun tunteilla, ja annan itseni upota täysin muualle.

riitelen tätini kanssa, juon kuohuviinipullollisen toisensa perään, saan paniikkikohtauksen kesken serkun lakkiaisten, junassa kotiin haluan satuttaa itseäni jotta saisin kohdistettua levottomien, musertavien tunteiden aiheuttaman ahdistuksen edes johonkin.

(kolme tuntia sitten pasilan rautatieasemalla tajusin yhtäkkiä istuvani samalla penkillä kuin päivälleen vuosi sitten, kun vieras mies ojensi minulle nenäliinan ja sanoi kaiken päättyvän hyvin vaikkei edes tiennyt mille itkin. en edes muistanut romahtamisen vuosipäivää aikaisemmin viikolla, nauran ja puhelin piippaa ja mä oon niin kiitollinen ja en mä muista asioita jotka eivät enää ole tärkeitä koska ihan oikeasti, olen niin erilainen, niin paljon parempi ihminen nyt kuin hänen kanssaan.)

"consume me."