meteoriitti

what doesn’t kill you

leaves scars

ruins your lungs

dries out all your tears

leaves you lying awake at 4 in the morning

wishing you weren’t alive

- c.c. -

Jalkani pettävät alta kesken koiran iltalenkin, rojahdan märälle nurmelle istumaan ja itken ja itken ja itken. Toivon olevani kuollut, toivon meteoriitin iskeytyvän maahan juuri siihen kohtaan missä minä olen (minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni), toivon auton liukuvan tieltä päälleni ja repivän vartaloni verta vuotaviksi paloiksi, toivon sydämeni vihdoin tajuavan olevansa rikki ja pysähtyvän, toivon toivon toivon toivon miksen vain voi kuolla, miksi minun täytyy elää, miksen voi vain pyyhkiytyä pois että tämä kaikki loppuisi.

(Sarviksen odotushuone on aina tyhjä kun menen sinne, missä kaikki ovat? Uuden psykiatrin kädenpuristus on kuin kuollut kala, hänen otsansa rypistyy hänen lukiessaan BDI:ni tuloksia. Minulle kirjoitetaan sairaslomaa syksyyn asti, olen taas kerran epäonnistunut enkä uskalla kertoa kenellekään.)

(Lappityttö muutti tänään poikaystävänsä kanssa yhteen. Painan mattoveitsen terää ihoani vasten kunnes veri tahraa kaiken; sekunnin murto-osan ajattelen jotain muuta kuin sitä, että elämäni rakkaus on jonkun toisen avopuoliso.)

Nurmikon vesi imeytyy ylös vaatekerroksien läpi ja kyyneleeni vuotavat alas nurmikkoon, kai siinä on jotain runollista.