Välillä minua ahdistaa se, että olen päässyt Lappitytöstä yli. Ei sen takia että olisin jotenkin äärimmäisen emotionaalinen masokisti, vaan koska
Lappityttö on ainoa vakaa
pysyvä jatkuva muuttumaton tunne joka on ollut tarpeeksi voimakas muistuttamaan minua viimeisen kahden vuoden aikana siitä, että olen elossa. Välillä (useimmiten) olen niin helvetin turta, henkisesti niin totaalisen
tyhjä etten oikeasti ole varma onko tämä maailma todellisuus vai ei, enkä nykyään meinaa saada yhtäkään tarpeeksi voimakasta tunnetta pinnalle että tuntisin olevani aidosti läsnä. Kuuntelin äsken humalaisena Lokin luota kotiin kävellessäni Adelen Someone Like You'n, Coldplayn Fix You'n, Phil Collinsin You'll Be In My Heartin ja Stingin Fields of Goldin, kappaleet jotka yhdistän kaikkein vahvimmiten Lappityttöön, enkä tuntenut mitään muuta kuin katumusta; kaikki kipu oli kadonnut ja hetken aikaa olin varma etten oikeasti ole olemassa, että olen tiedostamattani jumissa jossain painajaisessa enkä saa itseäni hereille ellen -
(Lopulta näin Viirun nimen saapuneissa viesteissä ja pidättelin itkua loppumatkan. Kyllä, olen edelleen elossa.)
Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, tiistai kahdestoista päivä istun taas kuusi tuntia kukkasidontaluokassa ja yritän käsitellä ajatusta siitä, että kohta minun pitäisi olla vastuullinen työssäkäyvä aikuinen.
(en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)