Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.
(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)
(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)
Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.
(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)
Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.
Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)