"Yääääh, miks kaikki loppuu? ;__; En pysty tähän elämään, kapinoidaan!"
"Ollaan rebeleitä! Niinku Rebel Without a Cause paitsi et Rebels Without a Sense of Stability in Their Life"
Se on kumma, miten jotkut ihmiset onnistuvat piristämään niin tehokkaasti, vaikkei keskustelussa oikeasti mitään kamalan iloista olekaan.
Olin oikeasti aivan itkuinen kun viimeisen kerran kävelin portaat alas yksilöterapeutin luota. En voinut mennä suoraan takaisin töihin, niin lähdin kirjastoon istumaan hetkeksi ja viestittelemään Helin kanssa - siis viimeinen kerta, viimeinen, mitä minä nyt teen? Ylihuomenna on viimeinen ryhmä ja sitten DKT-ohjelma loppuu, ja minä en enää ole minkäänlaisessa säännöllisessä mielenterveyshoidossa. Pelottaa kamalasti että koen kuukauden parin päästä jonkun eeppisen romahduksen ja joudun palaamaan terapeutin tuoliin häntä koipien välissä.
Ja kuitenkin pelottaa myös myöntää, että odotan aika innolla sitä miten tulen pärjäämään. Tietenkään ei tule olemaan helppoa, tietenkin tulee olemaan huonoja päiviä ja epävarmuutta ja vaikka mitä, mutta... Tein eilen illalla BDI:n ensimmäistä kertaa sitten hoito-ohjelman alkamisen tammikuun alussa, ja sain yksitoista pistettä. Yksitoista. En ole miltei kuuteen vuoteen saanut alle neljääkymmentä pistettä, pahimpina aikoina pisteitä on ollut viisikymmentäkahdeksan pistettä kuudestakymmenestäkolmesta. Nyt paperin alareunassa on sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu numero yksitoista.
("Tää on jostain syystä vähän ahdistavaa ja pelottavaa ja ääh siis niinku. Mua ärsyttää miten kliseeltä mä kuulostan, mut musta tuntuu et oon niin pitkään määrittänyt itteni masennuksen ja kaikkien muiden diagnoosien mukaan, niinku silleen 'hei minä olen Marie ja minä en halua elää', et nyt en tiiä yhtään miten päin mun pitäis olla. Niinku, jos mä en oo sairas ni kuka mä sit oon.")
Tietenkin tiedän, ettei masennuksesta paraneminen automaattisesti tarkoita ahdistuksesta, syömishäiriöajattelusta tai epävakaudesta parantumista, mutta silti. Hei, minä olen Marie ja minä haluan elää.
Kuulostaa erittäin tutulta tuo itsensä kokeminen vahvasti diagnoosien kautta. Mulla oli sama juttu nuorempana, todennäköisesti sunkin identiteetti vahvistuu iän myötä ja sulla on vieläpä tää the epävakaa terapia käytynä läpi tukemassa prosessia. Tosin en mä ole vieläkään perillä siitä kuka olen ja mitä haluan :D mutta pelkkä diagnoosieni summa mä en ole, vaan minä olen minä oli se sitten kuka ikinä.
VastaaPoistaMullakin on ollut vähän haikea fiilis terapian loppumisen takia (ryhmään on tullut semisti kiinnyttyä). Itellä on joulun jälkeen vielä yksi yksilökäynti ja sitten se oli dktn osalta siinä. -H
p.s. Mulle tuli hirveen hyvä fiilis tosta sun viimeisestä lauseesta. Elämä voittaa jne :) Ja mä oon varma että sun siivet kantaa, vaikka saatat välillä kyntää asfalttia naamallas, mutta sulla on nyt hyvä työkalupakki jolla korjaa suunnan taas ylös päin. Eikä avun pyytäminen ole mikään häpeä.
ja miks tästä tuli näin pitkä... puheripuli diibadaaba
No mut se on jo pitkälle päästy et ylipäätään tajuaa että on kummiski jotain suurempaa ku osien (tai diagnoosien) summa!
PoistaPuheripuli on pop :D