282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.