291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.