278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.