Välillä toivon etten olisi ikinä lähtenyt hoitoon, että olisin edelleen teini-ikäinen joka purkaisi pahaa oloa raivoamalla ja heittelemällä asioita ja syömällä liikaa särkylääkkeitä. Sen sijaan että saisin huutaa ja tietoisesti miettiä lauseen jolla satuttaa toista kaikkein pahimmiten, minun täytyy sulkea silmät ja hengittää ja laskea asioita joita aistini huomaavat ja jos se ei toimi niin ottaa lääke ja yrittää uudestaan. Miksen saa vain räjähtää? Olen muutenkin aivan yhdentekevä niin mitä vitun väliä jos polttaisin kaikki sillat, muuttaisin pieneen yksiöön vieraaseen kaupunkiin enkä näkisi enää ikinä yhtäkään toista ihmistä.
Yhdentoista tunnin ja yhdeksäntoista minuutin päästä jatkuu koulu. Haluan repiä ihoni kappaleiksi - mitä vitun väliä, ei kukaan sitä kuitenkaan halua nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)