Tuntuu kuin en olisi ikinä ollut lomalla (sairaslomalla), vaikka olen ollut takaisin koulussa vasta viikon. Lehmien haju ja perennojen tuoksu, ykkösiä ihmettelemässä ääneen luokkahuoneiden mystisiä nimiä, minä B-rakennuksen yläkerran naistenvessassa itkemässä kämmeniäni vasten. (Kukaan ei enää kyseenalaista poissaoloani ruokailun aikana, he kai luulevat sen johtuvan oksettavasta erityisruokavaliotarjonnasta. Luulkot rauhassa.) Onneksi saan hyväksiluettua ammattienglannin, niin päiväni eivät ole ihan yhtä pitkiä kuin muiden. Seison yksin bussipysäkillä ja kuuntelen Verdin Requiemiä musiikkisoittimestani - pitäähän se vain kahden ja puolen kuukauden päästä osata käytännössä ulkoa.
(Nekku on ilmeisesti edelleen vihainen minulle siitä, kun väsyneenä ja ahdistuneena ärähdin hänelle joskus toukokuussa; hän ole vielä suostunut sanomaan minulle sanaakaan, vaikka oli paras kaverini luokalla viime vuonna.)
Minun piti olla nukkumassa jo tuntikausia sitten. Sen sijaan juon itseni hyvää tahtia kunnon humalaan, tuijotan puhelintani haluten heittää sen seinää päin, katselen lääkepurkkejani ja mietin kuinka paljon pitäisi ottaa jotta nukkuisin vuorokauden ympäri. Sekin olisi niin paljon helpompaa jos olisin laiha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)