"OLETKO SÄ HENGISSÄ"
Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä näytä!" "No vittu näytän.")
Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.
(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)
Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)