267

Tiedän olevani vain ylihuolehtivainen isosisko, että veljeni on jo aikuinen ihminen jolla on kaikki ihan hyvin, mutta - mutta. Lennosta väsähtäneen Pikkuveljen vasen jalka nykii hänen nukkuessa ikkunoiden alla ilta-auringossa, ja koko sieluni täyttyy tarpeesta suojella häntä, etsiä käsiini jokainen ihminen joka on ikinä edes ajatellut hänen satuttamistaan ja repiä heidät kappaleiksi raaja raajalta. Me emme ole niitä jotka puhuvat ikävöimisestä tai rakastamisesta ääneen, emme ainakaan selvin päin, mutta hän avasi hymyillen Helsingin asunnon oven tänä aamuna emmekä koko päivänä ole olleet kahta metriä kauempana toisistamme: minä seuraan ääneti perässä kun Pikkuveli siirtyy keittiöstä olohuoneeseen langattoman netin ylettyville, Pikkuveli pyytää minut seuraksi keskustaan ja väittelemme (vahvalla virginianmurteella eikä mitään kivuliaan itsetietoista RP:tä) Stockmannilla ruskeiden vaatteiden hyvistä ja huonoista puolista. Myyjä katsoo siistejä vaatteitamme ja kysyy kohteliaasti että can I help you with anything, eikä pysty pidättelemään hämmennystään kun vastaan sujuvalla suomen kielellä. Juoksemme kaupasta kauppaan ja nauramme ja nauramme ja nauramme.

(Pikkuveli näyttää niin isältämme että olen säännöllisin väliajoin purskahtaa itkuun. Välillä en toivo mitään enemmän kuin että perheeni muuttaisi takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan. Olen niin kovin yksinäinen.)

Huomenna menemme isovanhempien ja enon perheen kanssa Tallinnaan päiväksi. En millään jaksaisi, sen puolen serkut ovat kovin ...teini-ikäisiä... enkä oikein tule toimeen heidän äitinsä kanssa, mutta onneksi voin paeta enon ja Pikkuveljen kanssa pieniin nurkkakauppoihin ja puhua niin nopeasti ettei kukaan muu pysy perässä.