Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.
(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)
Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.
Olisi jo huominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)