Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.
(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)
(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)
Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.
"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"
"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."
Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan.
Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?
Hei Anonyymi joka kommentoit tähän - painoin jotain väärin ja kommentti poistui vahingossa, en edes ehtinyt lukea sitä! Heitä uudestaan jos näet tämän.
VastaaPoista:-D Kysyin, että mitä sulle ja Viirulle tapahtui, kun sä yhtäkkiä et enää kirjoitakaan siitä?
PoistaKoko homma sen kanssa oli niin... en tiedä. Lyhytaikainen hullaantuminen vailla mitään järkeä. Me olemme niin erilaisia ettei suhteella olisi ollut mitään toivoa pidemmällä aikatähtäimellä: hän ei olisi kestänyt minua enkä minä häntä.
PoistaViiru pisti suhteen poikki koska ei kestänytkään (reilun sadan kilometrin) välimatkaa. Hän sanoi olevansa onnellinen pelkästään ystävänäni, mutta jatkoi silti kahta pahempana kohtuutonta mustasukkaisuutta ja marttyyrimaista passiivis-aggressiivisuutta. Kun sitten aloin päästä hänestä yli, hän ilmoitti että ansaitsen paremman ystävän kuin mitä hän on ja ettei meidän kannata olla enää tekemisissä. Tiedä sitten oliko se vilpitöntä vai taas yksi yritys manopuloida minut anelemaan anteeksiantoa ja vakuuttamaan tunteideni voimakkuudesta häntä kohtaan, mutta minä sain lopulta tarpeekseni hänen aiheuttaman draaman määrästä. Sanoin että selvä, poistin hänet kaverilistoiltani ja pyysin ettei hän enää ota minuun yhteyttä. Vastoin sekä minun että hänen omaa pyyntöään, hän kuitenkin lähetti pitkän kirjeen ja myöhemmin vielä FB-viestin, joista jälkimmäiseen vastasin. Vähän inhottaa kuinka tyly olin, mutta meni hermo siihen ettei hän taaskaan ottanut vastuuta tekojensa seurauksista - rajansa minunkin kärsivällisyydelläni.
Tulipas tästä kamalan pitkä rage, jestas :D En oikeasti ole enää vihainen, oli vaan helpottavaa päästä purkamaan asia paperille: kirjoittamattomuus ei sovi minulle, etenkään kun en ole kertonut koko tapahtumaketjua kellekään muulle kuin Lokille. Olen jo antanut Viirulle (ja itselleni) anteeksi tapahtuneen enkä enää oikeastaan edes ajattele häntä enää kuin satunnaisesti, olen vain... emt, lähinnä vilpittömän mitävittua siitä, että miten niin rakas ystävä olikin yhtäkkiä niin erilainen kun suhde muuttui romanttiseksi. Toivon hänelle pelkkää onnea elämässä, en vain kaiken tapahtuneen jälkeen halua häntä omaani, enkä jää ikävöimään tai suremaan häntä.
Ystäväiseni, sä olet aina helvetin upea nainen. Vaikka ois kuinka paska päivä, sä olet upea. Muuten, hieno uusi ulkoasu blogilla!
VastaaPoistaNo tui, kiitos ja kiitos ♥
Poista