someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.