2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.