matkustan

Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.